Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Aku Ankka ja kumppanit => Aiheen aloitti: ZuberZakari - 24.11.2005 klo 15:09:36
-
En tiedä... Haettiinko tässä nyt parhaan piirtokyvyn omaavaa henkilöä vai parhaiden sarjojen tekijää? Pitäisikö käsikirjoittajillekin tehdä oma äänestys? Äh, liikaa kysymyksiä. Paras näissä kaikissa on mielestäni Romano Scarpa. Lukekaa Altacrazin karkuri, niin tajuatte.
-
Don Rosalla on ehdottomasti parhaat historialliset seikkailusarjat Carl Barksin rinnalla. Oivat juonenkäänteet tekevät tarinoista tyylikkään vivahdekkaita ja historialliset faktat täydentävät mielen sopukoiden syvimpiä aukkoja. Etenkin Barks-jatkosarjat ovat asiallisen mahtavia. Rosan kaikki sarjat ovat perustason yläpuolella ja loppu yllättää aina.
Carl Barksin vitsisarjat ovat voittamattomia omassa sarjassaan. Kekseliäät käänteet tarinoissa ovat hienovaraisen mahtipontisia. Barks osasi myös kirjoittaa loistavia seikkailutarinoita, jotka ovat joissain tapauksissa todella jännittäviä. Barksin tarinat eivät koskaan kuole.
Kari Korhosella on myös laadukkaita vitsisarjoja ja myös ennalta-arvaamattomia käännekohtia tarinoissa. Korhonen erottuu muista "tusinakäsikirjoittajista" juuri arvaamattomilla lopuillaan, joista olen ennenkin maininnut toisessa ketjussa.
Runosuoneni pulppuaa, mutta ah, en kerkiä kirjoittamaan enempää.
-
Kyllä parhaimpia käsikirjoittajia ovat Akumiehen jo mainitsemat. 80-luvulta on joitain mestarillisia vitsisarjoja, joiden käsikirjoittajista ei ole hajuakaan. Enkä jaksa ottaa selville. Kun pitäisi vielä muistaa ne verbaalista lahjakkuutta ja humoristisuutta sisältävät eeppiset tarinat.
Taskarien saralta Scarpa ja Guido Martina ovat mainitsemisen arvoisia nimiä. Martina osasi tehdä mm. hyviä taikaviitta-tarinoita.
-
Ihmettelinkin jo, että eikö kukaan mainitse Guido Martinaa. Kyllä hän italialaisista kirjoittajista nousee mielestäni ykköseksi, jopa Scarpan ohitse. Nykykirjoittajista mielestäni Rosa on paras.
-
Carl Fallberg´on minun suosikkini. Ainakin hiiri tarinoissa. Hänen ja Murryn tekemät Mikki sarjat ovat todella hyviä. Hän sijoitti Mikin ja Hessun usein mielenkiintoiseen tapahtumapaikkaan ja ympäristöön, siis muualle kuin Ankkalinnaan. Niitähän oli esim. villi länsi, merirosvo seikkailut merellä, suolla ja rämeelläkin käytiin joskus pariinkin otteeseen. Ja erityisesti mieleeni on jäänyt Alaska. Mikki Hiiri Alaskassa tarinan Murry on kuvittanut hyvin. Maisemat ja ympäristö ovat upeita. Sitä en tiedä piirsikö Murry ympäristöt täysin oman mielensä mukaan vai saiko hän kenties Falbergiltä jotain vihjeitä mutta hienoja ne ovat.
Ja sitten se villi länsi tarina jossa Mikki ja Hessu ovat Emma nimisen veturin kuljettajia ovat hyviä. Vai oliko näitä tarinoita useampiakin.
Se on myös hienoa Falbergin ja Murryn sarjoissa että he antavat joskus myös Hessun onnistua vaikka hän tyhmä onkin. Esimerkkinä voisi käyttää tarinaa Agoshiman jättiläishelmet jossa Hessu pelastaa Mikin naamioituessaan haiksi.
-
Vaikka vihaankin Rosan tyyliä yli kaiken, silti häneltä tulee ne parhaimmat tarinat juonen perusteella. Hän osaa pitää sen pienen ivallisen otteensa alusta loppuun saakka, joka tekee myös hänen sarjoistaan hyvinkin pitkäikäisiä.
-
Rosa ja Barks on ehdottomat ykköset ;)Myös Kari Korhonen on välillä mielettömän hyvä!!!
-
Rosa osaa aivan helkutin hyvin yhdistää historian ja huumorin hyväksi Ankka-paketiksi, mutta toisaalta, Barkshan on keksinyt kaikki hahmot Ankkalinnaan ja on muutenkin osannut tehdä loistavia tarinoita, huumoria sekä seikkailua. Setä Barks on ykkönen.
-
(...) Barkshan on keksinyt kaikki hahmot Ankkalinnaan ja on muutenkin osannut tehdä loistavia tarinoita, huumoria sekä seikkailua. Setä Barks on ykkönen.
Korjaan, Barks on keksinyt suurimman osan Ankkalinnan hahmoista.
-
Eiköhän se ole Don Rosa... :)
-
Ylivoimaisesti paras on Carl Barks.
Muita hyviä: Scarpa ja Rota
-
Carl Barks. Ehdottomasti. ;D Aivan kingejä ne sen jutut. :)
-
Taskarien saralta Scarpa ja Guido Martina ovat mainitsemisen arvoisia nimiä. Martina osasi tehdä mm. hyviä taikaviitta-tarinoita.
Martinan tarinoissa ankat ovat oudon julmia ja epäjohdonmukaisia. Sama koskee Dalmassoa. Kannattaisin enemmänkin Ciminoa, esimerkiksi Seikkailu pinnan alla, Läpinäkyvät vuoret ja Roope-sedän tähtihiekka.
Ciminon heikkous on tietenkin toisto. Noin puolessa tarinoista Roope tulee hakemaan vastahakoista Akua aarteenetsintäretkelle jollain ihmeellisellä menopelillä, ja seuraavaksi paistetaan nakkeja nuotiolla autiomaassa. Cimino on kuitenkin yrittänyt laajentaa ankkojen psykologiaa mielestäni onnistuneemmin kuin vaikkapa Scarpa ja Rosa (tähän sellainen varaus, etten näe Rosan tekemisissä yhtään mitään hyvää, henkilökohtainen mieltymys tietenkin).
Jossain mainittiin 60-70-lukujen taitteen sarjat, ja niistä ehdottomasti psykedeellisimmät ovat Vic Lockmanin käsialaa, piirtäjänä Tony Strobl. Tosin joitain näistä käsikirjoitti myös Barks, esimerkiksi kuuluisan tarinen Päivä lainvalvojana.
Korjasin väärin tehdyn lainauksen -joe-
-
Eiköhän se ole Don Rosa... :)
yhdyn vastaukseen ;D
-
Don Rosa on ylivoimaisesti paras :)
-
Barksin tarinat ovat parhaita, sillä niissä on yllättävän paljon pintaa syvemmälle
menevää asiaa. Tämän lisäksi hän on saanut niihin vielä loistavan juonen sekä huumoria.
Rosa on tietenkin oma lukunsa sillä hän tekee paljon taustatutkimusta tarinoittensa
taakse, mikä tekee niistä realistisempia kuin ankkatarinat yleensä.
Henkilökohtaisesti pidän Italo sarjoista hyvinkin paljon, muun muossa sen takia, että
he käyttävät sarjoissansa vähemmän tunnettuja sivuhahmoja mitä Suomessa harvoin enää näkee.
-
Don Rosan kymmensivuiset ovat hauskimpia lukemiani. :D
Saman henkilön pitkissä seikkailuissa kaikki tieto on historiallista faktaa, ja se on hyvä asia.
Carl Barks on toki legendaarisempi, ja hyvä hänkin on.
-
Ja nyt seuraa lopullinen totuus Aku Ankan kirjoittajista.
Don Rosa osaa (tai on ainakin aikaisemmin osannut) kertoa näppäriä, hauskoja ja juonikuvioiltaan omaperäisiä tarinoita. Mutta jos Barksiin vertaa, Rosa on emotionaalisella tasolla täysin hukassa.
Barksin huumori on aitoa ja vitsit kerrotaan mutkattomasti. Don vääntää vitsinsä osoittelevasti rautalangasta. Rosan sarjakuvissa on liian usein ruutuja, joissa hahmot tuijottavat hassusti lukijaan tai sitten kasvot ovat vääntäytyneet tyhmään ilmeeseen.
Pahimmillaan Rosan tarinat ovat silloin, kun hän yrittää olla tunteellinen, sillä ainoa temppu joka hänen työkalupakistaan löytyy on tarinan upottaminen siirappiin. Iljettävimpänä esimerkkinä se tarina, jossa Akusta tulee hetkeksi supersankari, mutta pojat eivät sitä tiedä. Koko viimeinen sivu on sellaista sokerilientä, ettei lukija saa sormiaan irti lehdestä.
Ero esim. Barksin Tyhjälän jouluun tai Grönlanti-seikkailuun on ilmeinen. "Vakava" tunteellisuus ei muutu korniksi, eikä huumorista ja viihdyttävyydestä tarvitse tinkiä.
-
En mene sanomaan kuka on paras, mutta haluaisin lisätä, että jo mainittujen lisäksi Bruno Sarda, Romano Scarpa ja Jack Bradbury ovat onnistuneet tuomaan pitkiinkin tarinoihin hyvää huumoria. Vic Lockman myös kirjoitti Tony Stroblille oikein mukaansatempaavia juttuja, kuten Salainen tehtävä (AA 32/1969).
Olen tottunut ajattelemaan, että Hyvässä Ankkatarinassa on oltava gageja, parhaassa tapauksessa kestovitsi, jota varioidaan tarinan kuluessa - Barkshan oli tässä loistava, hän puristi aiheesta kaiken irti. Sellainen ankkatarina ei ole kuin kuin seikkailukirjan lehdiltä poimittu, vaan pikemminkin hyvin tehdyn TV-sitcomin jakso. Esimerkiksi Marco Rotan sympaattisilta ankoilta sellainen ote lähes täysin puuttuu, ikävä kyllä.
-
Barks on paras. Hän on ankkojen jumala, ankkalinnan Luoja. Barksin sarjat on ehdotonta huippuluokkaa.
Toiseksi paras n. 10-sivuisten vitsisarjojen tekijä on William van Horn ja toiseksi paras pitkien tarinoiden tekijä Don Rosa.
Mikki-puolelta paras on Paul Murry piirtäjänä / Carl FAllberg -käsikirjoittajana.
-
Tietenkin se ainoa oikea on Barks. Rosa on rinnallaan pelkkä pilkunpaikkaaja, turhien jatko-osien suoltaja.
Ted Osborne ja Bill Walsh tekivät myös erinomaisia tarinoita, jotka Floyd Gottfredson muokkasi sarjakuviksi. Parhaita Mikki-juttuja koskaan.
-
Carl Barks on (tietenkin) eittämättä parhaimpia käsikirjoittajia. Hän onnistui keksimään ja sulkemaan irrottelevammankin tarinan mahtavasti, niin että oivalluksen ja mielihyvän aaltoja ei voi estää (kirjoitapa itse looginen tarina, jossa kaupunki muuttuu valtavaksi omeletiksi ;)).
Mutta toisaalta italialainen Guido Martina on kirjoittanut kiehtovimmat Aku Ankka-tarinat. Historia, kirjallisuus yhdistettynä vinksahtaneeseen maailmaan ei voi muuta kuin toimia (elokuvapuolella lähin vertailukohta on mielestäni Terry Gilliam).
-
Vertaus:
Jos Carl Barks oli Alfred Hitchcock niin Rosa on Rick Rosenthal tai Renny Harlin. Siis jatko-osien tekijä.
Tehdäänpäs mielestäni osuvampi vertaus. ;) Jos Barks oli George Lucas Tähtien sota episodit 4-6, Don Rosa on George Lucas Tähtien sota episodit 1-3. Rosa on tehnyt samaan maailmaan, alkuperäisiä täydentäen, mutta jotain jää puuttumaan. Haittana enemmän liiallinen kikkailu ja rautalangasta vääntäminen tms. kuin uskottomuus "alkuperäisille osille".
-P.
-
Barks, Scarpa, Van Horn. Ja nää yksisivuisten tekijät.
Joonas
-
Byron Ericksonin pisteet nousivat huimasti eilen lukiessani AA 26/06:sta Minni Hiiri: Matkalla Turmiolaan -tarinan.
Oikeastaan ensi kertaa sellaiset vakiosivuhahmot kuin Minni ja Polle Koninkaulus saivat lihaa luisevien henkilöhahmojensa ympärille. Se tavallinen hahmojen keskeinen pikkunaljailu, joka yleensä esiintyy taka-alalla, kun Mikki ja Hessu ratkovat rikollisten juonia, oli nyt etualalla, kun Mikki oli jalka kipeänä pois kuvioista. Pikkunaljailu olikin nyt tavallista pitemmälle menevää keskustelua ystävyydestä ja luottamuksesta. Erickson ylitti itsensä, mutta eu toki vielä yltänyt parhaaksi AA-kirjoittajaksi, lähelle toki parhaita Mikki-kirjoittajan titteliä.
Puron vertaus Lucasista osuu minusta lähemmäs Rosaa, sillä onhan Rennyllä toki omiakin, suht hyviä töitä, kuten...
ööh...
...antaa olla...
... ainniin, Mindhunters!!!
-
Carl Barks
-
Ei Rosan voittanutta... Ei käsikirjoituksissa, eikä sen puoleen piirrustuksissakaan
-
Don Rosa on tehnyt muutaman hyvän kässärin(Hänen majesteettinsa Roope Ankka, Valvova silmä, Sammon salaisuus, Unohda koko juttu, Krokotiilinmetsästäjä, 10 avataran aarre ym.), Barksin 10-sivuiset taas olivat yksinkertaisuudessaan hämmästyttävän nerokkaita (jotkut pidemmätkin kyllä). Listalle kuuluvat ehdottomasti myös Italian pojat Guido Martina, Romano Scarpa, Massimo de Vita ja Giovan Battista Carpi... erityisesti Scarpa on antanut Aku Ankalle ehkä enemmän kuin kukaan muu sarjakuvataiteilija. Katalonialainen Miquel Puyol ei ole kovin tunnettu, mutta pitkät (Roope-sedän aarrearkut -sarjassa julkaistut) Katalonian keikka ja Matterhornin valkea kulta (muuiden muassa) ansaitsevat maininnan.
Pahimmillaan Rosan tarinat ovat silloin, kun hän yrittää olla tunteellinen, sillä ainoa temppu joka hänen työkalupakistaan löytyy on tarinan upottaminen siirappiin. Iljettävimpänä esimerkkinä se tarina, jossa Akusta tulee hetkeksi supersankari, mutta pojat eivät sitä tiedä. Koko viimeinen sivu on sellaista sokerilientä, ettei lukija saa sormiaan irti lehdestä.
Ero esim. Barksin Tyhjälän jouluun tai Grönlanti-seikkailuun on ilmeinen. "Vakava" tunteellisuus ei muutu korniksi, eikä huumorista ja viihdyttävyydestä tarvitse tinkiä.
Totta. Puyolin tarinoissa ja italotaseikkailuissa ankkojen väliset suhteet tulevat näkyviin ikään kuin toiminnan kautta. Scarpan, Martinan ja Puyolin tarinat eivät ole siirappisia, toisin kuin vaikkapa "Kirje kotoa"tai "7(-4) rohkeata caballeroa". Rosan pitäisi pikkuhiljaa tajuta MIKSI hän on suosittu ja miksi hänen vanhat tarinansa hakkaavat hänen 2000-luvun tuotantonsa 1000-0. En tiedä miten paljon Keno on tuijotellut saippuasarjoja mutta Scarpan ei - koskaan - tarvinnut - pilata - 4 - sivua - kallista - paperia - yhden - kyyneleen - vuodattamiseen - saadakseen - tarinaansa - enemmän - tunnetta - kuin - Rosa - koskaan.
Pidän Rosasta (hyvä tuotanto päättyy joskus Temppeliherrojen jälkeen) mutta tämä on totuus.
Edit. Muokkasin kolme peräkkäistä viestiä yhdeksi. -Puro.
-
Paras käsikirjoittaja on tietysti Don Rosa ja toisiksi paras on Kari Korhonen. ;D
-
Kannattaisin enemmänkin Ciminoa, esimerkiksi Seikkailu pinnan alla, Läpinäkyvät vuoret ja Roope-sedän tähtihiekka.
Ciminon heikkous on tietenkin toisto. Noin puolessa tarinoista Roope tulee hakemaan vastahakoista Akua aarteenetsintäretkelle jollain ihmeellisellä menopelillä, ja seuraavaksi
En löytänyt haulla että Ciminon kuolemasta olisi uutisoitu.
http://www.afnews.info/wordpress/2012/03/rodolfo-cimino-passed-away/
31.3.2012 poistui joukostamme.
Timo
-
Tekaisin Rodolfo Ciminon muistoartikkelin (http://www.kvaak.fi/index.php?articleID=1757).
-
Tekaisin Rodolfo Ciminon muistoartikkelin (http://www.kvaak.fi/index.php?articleID=1757).
"Kun Roope viimein saa haluamansa, hänelle valkenee, että se ei ollutkaan sitä mitä hän oli toivonut. Aarre saattaa suorastaan työskennellä uutta omistajaansa vastaan. Nöyryytettynä Roope palauttaa arvoesineen alkuperäisille omistajilleen ja poistuu paikalta oppimatta mitään. Hän on Sisyfos, joka on tuomittu toistamaan rooliaan siitä koskaan vapautumatta."
Naulan kantaan. Ciminon arvoinen muistoartikkeli!
-
Hyvä juttu oli, mutta nyt tuli mieleen Teräsmiehestä Reginellaa muistuttava alieni, joka halusi Teriksen miehekseen ja hallitsemaan. On tullut suomeksi.
Sarjakuvalehti 1954(?). Keltaisesta ihosta en osaa sanoa, tuossa vaiheessa Sarjakuvalehdessä Teräsmies ilmestyi mustavalkoisella sivulla. Mieleen on jäänyt kuinka Teräsmies yritti päästä muijasta eroon kohtelemalla tätä karkeasti, mutta avaruuskuningatar siihen "olet ihmeellinen!"
-
Ahaa, sitten on "varmuudella" eri tarina. Nämä humanoidit olivat planeetalla Ö ja kaappasivat Teriksen, koska heidän Kleopatra-tyyliselle valtijattarelleen kelpasi vain universumin miehisin mies. (Vai oliko ne kuussa? Sekoitanko Terikseen rakastuneeseen dinosaurukseen joka viskattiin planeetalle Ö...)
Samoihin aikoihin muuten S-lehdessä (1955?) Mustanaamiota yritti vampata rikas hupakko, joka oli kyllästynyt tavallisiin pökkelömiehiin. Mustanaamio pisti naikkosen viidakossa töihin pesemään pyykkiä, eikä ruokaakaan annettu ennen kuin työt oli tehty. Nöyryytetyn kaunottaren miespalvelija oli ainoa joka tunsi sympatiaa häntä kohtaan, jolloin hepsankeikka ymmärsi kuinka uskollinen mies hänellä on rinnallaan. Sehän oli tietysti Mustiksen tarkoitus.