Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvantekijöiden keskustelut => Julkaisu, markkinointi, tekijänoikeudet ja palkkiot => : Mubloelmo 20.08.2005 klo 20:50:31
-
On turhauttavaa lähteä piirtämään sarjakuvia pöytälaatikkoon. Pitäisi olla enemmän kanavia, kuten kilpailuja tai sarjakuvastin -tyylisiä projekteja, joiden kautta uudet tekijät pääsisivät julkaisemaan töitään tai saamaan niistä palautetta. Ideoiden valmiiksi työstäminen ja kehittäminen tarvitsee enemmän motivaattoreita...
-
Siitä vaan otat ja perustat sellaisen lehden.
Omakustannelehteäkin voi kyllä tehdä itselleen, ainoastaan liian suurella todennäköisyydellä homehtumaan pöytälaatikon perukoille, tai painattaa muutama kappale ja myydä niitä tappiolla. Jos ylimääräisä rahaa olisi, niin voisin vaikka ottaa ja tehdä elokuvan tai mitä vain, mutta varsinaiseen työskentelyyn ja ilmaisun kehittämiseen, mahdollisuus saada töitään isompaan levitykseen olisi oikeasti motivoivaa.
-
...niin enkä puhu vain itseäni ajatellen, vaan tämän maan sarjakuvan yleistä kehittämistä silmällä pitäen.
-
Minä en ymmärrä Tertsi, miksi alat vänkäämään tähän keskusteluun kun kaikki sadat viestisi kvaakissa kielivät kiinnostuksesta laadukkaaseen mutta silti ainoastaan viihdyttävään euro-sarjikseen. Joku Kemin kilpaili ja Sarjakuvastin-antologiat ovat aika eri juttu, kuule. Sarjakuvastin on ehkäpä yksi merkittävimmistä suomalaisen sarjakuvan eteen tehdyistä urotöistä. Ja ennenkuin alat taas vänkäämään vastaan niin ota selvää mistä puhutaan tai ole hiljaa, kiitän.
-
Pistä tulemaan ehdotuksia. Mä oon valmis lähtee mukaan. ;D
-
kysymys kuuluu: kuka sellaisen lehden tekisi ja MIKSI?
onhan meillä jo Kemin kilpailu, sarjis 2005 -kilpailu, Kvaakkiin voi panna duunejaan näytille, tai osallistua Kvaak-haasteisiin.
Suomessa sarjakuvan tekeminen ei taloudellisesti kannata, eikä tasokaan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta päätä huimaa. Jos katsot vuosien takaista sarjakuvastin ryhmää, niin se määrittelee suurelta osin tämän päivän ammattilaisista (Hagelberg, Nissen, Tukiainen jne...). Sarjakuvastin projektin idea oli nimenomaa kehittää suomalaista sarjakuvaa.
Viimeaikaiset kilpailut eivät ole poikineet mitään uutta tai uudistavaa( kvaak-haasteista en ole valitettavasti edes kuullut...).
Tämä on kyllä subjektiivinen näkemys, mutta vuoden 2004 sarjis -albumi ja kaikki viimeaikoina näkemistä kemin albumeista(joita ei saa kaupoista!!!?) eivät vastaa kovin korkeatasoista sarjakuvaa...tai no, ainakaan kokonaisuutena sarjakuvastin albumeita. Vastauksena täsmennän, että kun mahdollisuuksia tulisi lisää ja ne olisivat mielekkäämpiä, niin sarjakuvakenttäkin voisi murtautua marginaalisista amatööripoppoista(en ota kärkevällä ilmaisulla kantaa näiden sarjakuvien tasoon ja laatuun millään muotoa, joten yritteliäiden ei tarvitse loukkaantua) isomman yleisön tietoisuuteen.
-
Omakustannelehteäkin voi kyllä tehdä itselleen, ainoastaan liian suurella todennäköisyydellä homehtumaan pöytälaatikon perukoille, tai painattaa muutama kappale ja myydä niitä tappiolla.
Eli mielestäsi jonkun muun pitäisi ottaa se taloudellinen tappio kantaakseen, että uudet tekijät pääsisivät julki? Mutta miksikäs ei Kemin kilpailu kelpaa? Sehän on juuri sellainen formaatti, mitä peräänkuulutat. Siinä uudet tekijät saavat mahdollisuuden päästä julkisuuteen ja ehkä saada jopa palautetta. Se, että Kemin albumeita saa parhaiten tilaamalla suoraan Kemistä ei muuta sitä miksikään (tosin kyllä niitä kirjakaupoissakin näkyy). Ja onhan Suomessa muitakin kanavia: Sarjariin voi aina tarjota ja Pekka antaa ainakin oman kokemukseni mukaan varsin mielellään palautettakin. Samaten on Aseman pojat, jotka varmaan tykkäävät, jos tarjotaan jotakin hyvää. Sitten on monet yksityisyrittäjät kuten Nissenin Ubu ja (kenes se) Glömp (olikaan?). Ja sitten ovat nuo Hannu Esko kumppaneineen ja vaikka ketä muita.
Mutta yksi ongelmahan on siinä, että Sarjakuvastimen kaltainen julkaisu ei ehkä ihan ole sellaista mainstreamia, joka oikeasti voisi levitä laajalle. Sillä varmasti olisi ja on oma yleisönsä, mutta kuitenki pieni yleisö koko sarjakuvien lukijakuntaan suhteutettuna. Muutenhan varmaan Sarjakuvastinkin jatkuisi vielä. Peräänkuuluttamasi formaatti ja ennen kaikkea sen tekeminen on siis todennäköisesti varsin epäkiitollinen homma. Ehkä voisikin kääntää kysymyksen toisin päin ja kysyä, että mistä julkaisijoille saisi motivaation alkaa taas julkaista sellaista sarjaa?
-
Ihan turha aina mussuttaa siitä, että miten on olemassa semmonen ja semmonen tapahtuma ja lehti, joka ottaa vaan semmosia ja semmosia taiteilijoita... Pitää tarttua härkää palleista ja tehdä oma juttu. Jos ei omaa, niin sitten yhteisprojekti tai kokoelma tai jotain. Mun mielestä on aivan turhaa aina vaan valittaa ja valittaa. Tarttukaa kynään ja valittakaa sen kautta.
-
Sarjakuvastin oli kyllä vertaansa vailla... pioneeriproggis monella tapaa. Meitähän oli melkein yksi kokonainen sukupolvi siinä, ja kummisedät Harto ja Petri järkkäs näyttelyitä, koulutusta, julkaisuja jne. jne.
Osittain tämän mahdollisti OPM:n kertaluontoinen Keppi-apurahaprojekti. Ne oli jotain sellaisia apurahoja, joita myönnettiin eri taiteenaloille (mm. tanssi, teatteri jne.) nuorten taiteiljoiden "ammattimaistamiseen" tai miten sen nyt sanois. En tarkkaan edes tiedä kun en itse ollut tuota puolta järkkäämässä vaan saajapuolella vaan. Keppi-rahoja kumminkin jaettiin vain sen kerran, ne oli useampivuotisiin projekteihin ja Sarjakuvastin oli ainoa sarjakuvasta mukaan hyväksytty (ja ehkä ainoa hakenut?) projekti. Projektin tuloksista sitten vedettiin ilmeisesti jotain johtopäätöksiä taiderahoituksen/koulutuksen muutoksen pohjaksi.
Ehkä Kuvastimen merkitys oli osittain siinäkin että tapasi muita samaa hommaa aloittelevia, mene tiedä. Jonkinmoinen potku persuuksille säännöllisin väliajoin se oli, kun jotain saavutti niin rimaa nostettiin ja se oli hyvä. Aika harva meistä silti jäi alalle! Kun valmistuu aivan muuhun ammattiin, niin kiusaus alkaa lyhentää opintolainojaan sillä duunilla eikä sivubisnes-sarjiksilla lienee ylittämätön. Nythän on kyllä koulutuksentynkää vihdoin (Liminka, Lahti, Kyka) ja lehtiä ja uudesta kiinnostuneita kustantamoja kuten Glömp tai Asema.
Kummisetiä tarvitaan.
-
Mutta yksi ongelmahan on siinä, että Sarjakuvastimen kaltainen julkaisu ei ehkä ihan ole sellaista mainstreamia, joka oikeasti voisi levitä laajalle. Sillä varmasti olisi ja on oma yleisönsä, mutta kuitenki pieni yleisö koko sarjakuvien lukijakuntaan suhteutettuna. Muutenhan varmaan Sarjakuvastinkin jatkuisi vielä.
Luojan kiitos Suomessa julkaistaan ja tehdään muunkinlaisia asioita kuin "taloudellisesti kannattavia", esim. runous, klassinen musiikki. Niin outo ja tuskallinen kuin tämän ajatuksen oikeutus mainstream-hutun ystäville onkin. (Anteeksi, mutta tuli taas vaihteeksi mitta täyteen tätä SAMAA argumenttia.)
Pienelläkin yleisöllä on oikeus omaansa.
-
Luojan kiitos Suomessa julkaistaan ja tehdään muunkinlaisia asioita kuin "taloudellisesti kannattavia", esim. runous, klassinen musiikki. Niin outo ja tuskallinen kuin tämän ajatuksen oikeutus mainstream-hutun ystäville onkin.
En tarkoittanut kommenttiani negatiivisena asiana, vaan se oli ennemminkin vastausta siihen, mitä viestissäni lainasin. Eli ketjun aloittaja ei pidä omakustantamista vaihtoehtona, koska se todennäköisesti olisi taloudellisesti kannattavaa. Valitettavasti (vaikkakin ymmärrettävästi) juuri tuo asenne on syynä sille, että tämän enempää tässä keskustelussa kaivattuja julkaisuja. Kuten jo kirjoitin (hieman eri sanoin tosin), pioneerityö on usein epäkiitollista ja varsinkin taloudellisesti kannattamatonta touhua. Kannustajia ei siis välttämättä ole, vaan se oma motivaatio ja kannustus pitää löytää itsestään ja siitä mitä tekee.
Pienelläkin yleisöllä on oikeus omaansa.
Ja tämän kanssa olen ihan samaa mieltä. Vähän siihen viittasinkin viestini viimeisellä kysymyksellä:
Ehkä voisikin kääntää kysymyksen toisin päin ja kysyä, että mistä julkaisijoille saisi motivaation alkaa taas julkaista sellaista sarjaa?
-
Lähti tuo keskustelu menemään alussa vähän väärään suuntaan. Poistin viestini.
-
Olisi kiva nähdä minkälaista sarjakuvaa tuossa Sarjakuvastimessa oli tuona suomalaisen sarjakuvan kulta-aikana jolloin kaikki oli niin paljon hienompaa kuin nykyään.
Uskoisin kuitenkin että Sarjakuvastimen jokaiselta tekijältä löytyi ihan jo omasta takaa sitä motivaatiota saada tämmöinen julkaisu aikoinaan aikaan. Tuskin he ruikuttivat siitä miksei kukaan tarjoa heille valmista julkaisukanavaa että viitsisi tehdä jotain. Minusta täällä on tarjottu oikein hyviä tämän päivän julkaisukanavia ja varmasti lisää löytyy jos nimettömän kertovat minkä tyylistä sarjakuvaa he tekevät. Kvaakin kautta voi oikeasti löytyä ne samanhenkiset tekijät jotka tarjoavat myös kannustimen tehdä parempaa sarjakuvaa.
Ja Kvaakkia ei kannata tänäpäivänä väheksyä "julkaisukanavana." Palaute on yleensä aika välitöntä ja lukijoitakin löytyy.
Edit: Ai tämä Sarjakuvastin oli 1990 luvun juttu ja Otavan julkaisema. Luulin vanhemmaksi kun käsittääkseni 70 luvun alussa oli joku suomalaisen sarjakuvan kukoistuskausi ja sitten taas 80 luvulle tultaessa kun nuoriso ryhtyi itse aktiiviseksi saaden ihmeitä aikaan. Vaikuttaa tosiaan oikein laadukkaalta tekijälistansa puolesta. Mutta ei tämä kyllä minusta paljoa sen isomman yleisön julkaisu kun nykyiset harvakseltaan ilmestyvät omakustanne antologiat jotka on jo täälläkin mainittu.
-
En tarkoittanut kommenttiani negatiivisena asiana, vaan se oli ennemminkin vastausta siihen, mitä viestissäni lainasin. Eli ketjun aloittaja ei pidä omakustantamista vaihtoehtona, koska se todennäköisesti olisi taloudellisesti kannattavaa. Valitettavasti (vaikkakin ymmärrettävästi) juuri tuo asenne on syynä sille, että tämän enempää tässä keskustelussa kaivattuja julkaisuja. Kuten jo kirjoitin (hieman eri sanoin tosin), pioneerityö on usein epäkiitollista ja varsinkin taloudellisesti kannattamatonta touhua. Kannustajia ei siis välttämättä ole, vaan se oma motivaatio ja kannustus pitää löytää itsestään ja siitä mitä tekee.
Ja tämän kanssa olen ihan samaa mieltä. Vähän siihen viittasinkin viestini viimeisellä kysymyksellä:
Ketjun aloittaja pitää kaikkia vaihtoehtoja ja julkaisukanavia ehdottoman tärkeinä(sarjakuva ei ole kuollut), mutta toivoo niiden ohelle lisää uusia mahdollisuuksia. Ja mahdollisuuksista tämä keskustelu nimenomaa käydään.
-
On turhauttavaa lähteä piirtämään sarjakuvia pöytälaatikkoon. Pitäisi olla enemmän kanavia, kuten kilpailuja tai sarjakuvastin -tyylisiä projekteja,
Herramujee. Ai vielä enemmän!? Asiat on niin hyvin, että on ihan turha valittaa. Kaikkea on yltäkylläisesti. Tarkoitan tällä sitä, että hyvät tekijät eivät voi vahingossakaan jäädä piiloon - toisin kuin takavuosina. Tekemällä sitä vain oppii, eikä se motivaatio kyllä voi loppupeleissä lähteä kuin itsestä. Eiköhän se suurin este löydy aina kuitenkin omien korvien välistä?
Toki Sarjakuvastimiakin, tms. saisi tulla lisää, mutta ne sellaiset on aina vain pienen tekijä-porukan huveja.
Kirjoitin oikeastaan vastatakseni Rojulle, että myös Sarjakuvaseura sai Keppi-rahoja ja niillä tehtiin seuran webiä, sekä Kupla-akatemiaa.
-
Kirjoitin oikeastaan vastatakseni Rojulle, että myös Sarjakuvaseura sai Keppi-rahoja ja niillä tehtiin seuran webiä, sekä Kupla-akatemiaa.
Ai nekin rahat oli Keppiä. Ou jee.
-
No huh, kylläpä fiilikset heittelivätkin noita Sarjakuvastimia pitkästä aikaa selaillessa. Eniten pisti harmittamaan muutamien todellisten lahjakkuuksien menettäminen ..öh, palkatuille aloille. Minusta kait esim Klaus Haapaniemi oli jo 90-luvun alussa yksi suomalaisen sarjakuvan suurimmista toivoista kautta aikain - ja niin vain tietokonegrafiikka ja mainostoimistot veivät mennessään. Tiesittekö muuten, että se oli just Haapaniemi joka muutama vuosi sitten teki ne MTV:n (siis emtiiviin, ei Maikkarin) kanavatunnusten virtuaaliset poptähtipaperinuket? Osaisiko kukaan kertoa, mitä mies on tehnyt sittemmin?
Toinen sarjakuvan kannalta yhtä harmillinen tapaus oli J-P Valkeapää, joka oli ilmeisesti juuri pääsemässä eroon siitä Sienkiewicz-tripistä, ja matkalla kohti jotain todella omaperäistä - kunnes elokuvanteko vei kaiken ajan. Tai ainakin jotain lyhäreitä oli ilmeisesti palkittukin jossain? Entäpä nykyään?
Niin tosiaan, mistähän saisi lisää semmoisia Keppi-tukia, jotta voisi kouluttaa ja motivoida porukkaa mainostoimistoihin ja leffoihin? ;D
-
Ai niin, ja tietäisikö joku, mitä noiden kummisetienkin sarjakuvainnostukselle tapahtui? Hänninen on ilmeisesti jopa myynyt pois kaikki sarjakuvansa, ja Kemppinenkin taitaa olla jo iso kiho televisiossa? Pitääkö Kuvastin-sukupolvi nostalgisia luokkakokouksia kummisetien kanssa? Kutsuuko uusimpien töittensä julkaisukekkereihin ottamaan kuppia ja vaihtamaan kuulumisia ja kiittelemään alkuaikojen motivoinnista joka antoi suunnan kaikelle menestykselle?
-
Klaus ei muistaakseni ollut kovinkaan kummoinen tarinanikkari mutta graafisesti todellakin äärettömän lahjakas. Asustelee kotisivujensa (http://www.klaush.com/) mukaan tätä nykyä Lontoossa.
Jukka-Pekasta saamme varmaan vielä kuulla enemmänkin (http://www.uiah.fi/page_exhibition.asp?path=1,1457,2112,1431,10352,15672).
Kuvastimesta puhuttaessa olisi hyvä muistaa sellainenkin juttu että Kuvastimen artisteista kukaan ei ollut täysin pystymetsästä repäisty vaan tekijät olivat jo valmiiksi ansioutuneita omakustanteissa, seurojen lehdissä tai missä kukakin. Pyrittiin tuomaan aikakauden lahjakkaimpia (nuoria) tekijöitä esiin.
...minuahan ei esim. mukaan pyydetty vaikka olisin periaatteessa voinut sekaan sopia. :)
Hitsi mua kiinnostais tietää mitä Tertsi taas on kirjotellu. ::)
-
Kehotin omatoimisuuteen ja luettelin eri paikkoja, joissa jo nyt voi teoksiaan saada esille. Eivät kelvanneet.
-
Ketjun aloittaja pitää kaikkia vaihtoehtoja ja julkaisukanavia ehdottoman tärkeinä(sarjakuva ei ole kuollut), mutta toivoo niiden ohelle lisää uusia mahdollisuuksia.
No se on hyvä, mutta olisi kiva, jos ketjun aloittaja valitsisi yhden nimimerkin, jonka suojissa kirjoittelisi vaikka ei foorumille rekisteröityisikään. Helpottuisi huomattavasti tämä viestien kohdistaminen.
-
Mie kerran kemissä kiitin Hännisen Petriä ja Kallion paulia ja Niemisen Reijaa siitä että ne pienenä kannusti ja julkas nykyvinkkelistä julkaisukelvottoman huonoi sarjiksiani.
Ja sittenhän oon jopa jäänyt "alalle". Kun ei oo oikeat työt kiinnostanu.
-
No se on hyvä, mutta olisi kiva, jos ketjun aloittaja valitsisi yhden nimimerkin, jonka suojissa kirjoittelisi vaikka ei foorumille rekisteröityisikään. Helpottuisi huomattavasti tämä viestien kohdistaminen.
Ai, olin jo varma että tämä nimetön on Hans Nissen? Saman tyylistä elämän tuskaa paistaa läpi :)
Joo, kuten Kaltsu kirjoitti kuvastin ei ollut todellakaan ekan sarjakuvan julkaisukanava ja jos tosiaan on lahjakas ja osaava ei nykyään julkaisemisen pitäisi olla ongelma. Weppijulkaisut on nykyään ihan toimiva ja halpa ratkaisu. Voi tehdä väreissä ja kiinnostuneita löytyy tarkalleen niin paljon kuin sarjiksesta löytyy laatua.
Ja kyllä niitä voi ulkomaillekin lähettää, esim.
http://www.darkhorse.com/company/submissions.php
-
Eli voiko tehdä sellaisia yhteenvetoja, että suomalainen sarjakuva elää ja voi hyvin!!! Sarjakuvastimen nostin esiin, koska se tuntui aikanaan olevan varsinainen piristysruiske maan sarjakuvarintamalla. Tämän kulttuuripuolen kehittämisen puolesta taas kannattaisi keskustella niin kauan, kunnes sarjakuvaa pidetään piirien ulkopuolellakin varteenotettavana ammattina tai taidemuotona.
-
..suomalainen sarjakuva elää ja voi hyvin!!!
Sarjakuvastimen nostin esiin...
Tämän kulttuuripuolen kehittämisen puolesta taas kannattaisi keskustella niin kauan, kunnes...
1. Kyllä minusta elää ja voi hyvin. Jos historiallisesti ajattelee, niin nyt puheet alkaa olla jo jotenkin linjassa näyttöjen kanssa. Vuosikaudet sitä vain uhottiin. Toisaalta nälkä myös kasvaa syödessä.
2. Eikä meillä ole vaihtoehtohistoriaa. Siis tietoa siitä, missä tekijät olisivat ilman tuota projektia. Kehitys etenee jonkinlaisina aaltoina. Munat hautoo kanoja ja päin vastoin. Tulee juttuja kuten Sarjis, sarjakuvaseurat, Sarjakuvastin, Tukiainen, Viivi ja Wagner, jne. jotka luovat uskoa ja kannustavat tekijöitä yrittämään. Sarjakuvastin näytti närhen munia ottamalla haltuun myös markkinointi, kustannustoimitus ja tuotteistus -puolta, jotka on olleet sitä ennen ja sen jälkeen kompastuskiviä alalla. Jotakin voi tietenkin päätellä siitäkin, että Hard&Pet avoin yhtiö ei taida enää toimia pahemmin ainakaan sarjakuvan saralla.
3. Sarjakuvaa aletaan pitää piirien ulkopuolella varteenotettavana ammattina tai taidemuotona sitten kun se on taloudellisesti sitä. Siis ammatin palkkaus tai kustannustoiminnan kannattavuus. Raha se on kai se mikä pyörittää maailmaa ja mikä ylipäätään mitään merkitsee kansan syvemmille riveille. Se on SE mittari.
Aiempaan puheenvuorooni viitaten en kyllä ymmärrä olisiko siitä suuremmasta arvostuksesta tms. sitten enää juurikaan hyötyä? Kun kattoo esim. Suomenlahden taakse Ruotsiin ja Norgeen, niin siellä on nämä asiat periaattessa vielä paremmin kuin meillä, mutta käytännössä eroa ei huomaa. Päiv vastoin sveduilla tuntuu olevan sellainen pullamössömeininki jo päällänsä. Samoilta viivoilta suurin piirtein kumminkin lähdettiin joskus 1970-luvun alussa.
Yhteenvetona sanoisin, että kehitys ja sen tulokset on ollut 20 vuodessa aivan mahtavaa! Tietenkään ei jäädä laakereille heittämään lokoisasti läppää vaan jatketaan tästä :)
-
Sarjakuvastin, Suuri Kurpitsa, Sarjari ja Ginipik Press vaikuttivat aikanaan mullistavasti ajatteluuni sarjakuvan tekemisen ilmaisumahdollisuuksista ja -kanavista.
Ei tarvinnutkaan mystisiä kytköksiä ulkomaille saadakseen juttujaan julkaistua. Omaleimaisuus oli absurdeihin ääripäihin asti sallittua ja samasta maasta ilmaantui tekijöitä joita saattoi katsoa ylöspäin. Kun kaverit hehkuttivat Simon Bisleytä, minä ihailin mm. Christer Nuutista( Muusa on edelleen yksi ilmavimmista ja lämminhenkisimmistä sarjakuvalehdistä kokoelmassani), Jii Roikosta( huoneeni seinällä oli useampia A4-kokoon kopioituja ruutuja Riddlestä), Sami Toivosta( Possunalle-"unet" Omissa tuntuvat yhä yhtä tuoreilta ja käsittämättömiltä) ja toki myös Kaltsu, Reima, Roju sekä Ville vakuuttivat toistuvasti. Ollessani myymässä omakustannettani vuoden -95 sarjakuvafestareilla, kävin jännittyneenä kysymässä nimmaria Jiiltä ja Pauli Kalliolta.
Ilman tuota aaltoa en ehkä enää tekisi sarjakuvia, en ainakaan suhtautuisi asiaan samanlaisella intensiteetillä. Harmi, että Suuri Kurpitsa lopetti ja Sarjarikin vaikuttaa viime aikoina kangistuneen kaavoihinsa. Asemalla näyttäisi olevan suhteellisen säännöllinen julkaisutahti ja tasalaatuinen katalogi, toivottavasti sillä riittävät rahkeet jatkaa vielä pitkään. Suomalaista sarjakuvaa pitää löytyä myös lehtimuodossa.
-
Klaus ei muistaakseni ollut kovinkaan kummoinen tarinanikkari mutta graafisesti todellakin äärettömän lahjakas. Asustelee kotisivujensa (http://www.klaush.com/) mukaan tätä nykyä Lontoossa.
Klaus löytyy myös tuolta:
http://www.pocko.com
aika vaikuttavaa... Tarkemmin:
http://www.pocko.com/klaus.html
Timo
-
Minäkin innostuin kaivamaan Sarjakuvastimet esiin, ja huomasin nelosalbumin listauksista että myös Parasiittisarjat olivat tämän ryhmän julkaisuja. Ja ilmeisesti kaikki mitä Hard & Pet julkaisi. Mikskähän ei julkaise enää, höh.
Nelos-Sarjakuvastin oli värillinen. Käviköhän samoin kuin Tapiirille, värillisyys toi liikaa takkiin?
-
Otavan julkaisemiahan nuo Kuvastimet olivat?! Hard&Pet julkaisi "postikorttikirjoja" ja muuta eksoottisempaa kamaa.
Parasiitin ideana taas oli kai tuottaa (paketoida) kustantajille mukavia julkaisukelpoisia kokonaisuuksia, jotka siis koostuivat sarjakuvista. Nämä parasiitit ilmestyivät muiden lehtien liitteinä (ainakin IS).
Jalavan kustantaman Parasiitti -albumisarjan kytköksiä en tähän kokonaisuuteen sen tarkemmin tiedä? Ehkä siinä oli vaan lainattu tämä brändi (ja tekijä) kustantajalle? Jonkinlaista ristiin markkinointia?
Ja kuten arvata saattaa, ei sarjakuvien kustantaminen tai tuottaminen oikein varmaan lyönyt leiville. Apurahojen pyöriessä siinä oli varmaan sellaisen vakavamman harrastuksen makua, mutta enpä usko H&P:n muuten saaneen siitä juuri muuta kuin hyvän mielen.
-
Tässäpä se lista muistin virkistykseksi:
Sarjakuvastin 1, Otava 1993
Sarjakuvastin 2, Otava 1994
Sarjakuvastin 3, Otava 1995
Sarjakuvastin 4, Otava 1998
Sarjakuvastin Special, Malmitalo/Hgin kaupungin kulttuuriasiainkeskus 1996
Kerro, kerro sarjakuvastin, postikorttisarja, Hard & Pet 1993
Parasiittisarjat 1: Jasso - Kissanhumppa / Roikonen, Hard & Pet 1995
Parasiittisarjat 2: Nahka-Alma / Simon & Pirinen, Hard & Pet 1996
Parasiittisarjat 3: Jasso ja kuumuikut / Roikonen, Hard & Pet 1996
Parasiittisarjat 4: Tyttöjen leikit / Tukiainen, Jalava 1997
Parasiittisarjat 5: Kapinapeitto / Roju, Jalava 1997
Parasiittisarjat 6: Takana / Tolppanen, Jalava 1997
Parasiittisarjat 7: Tikapuuhermosto / Hagelberg, Jalava 1998
Parasiittipokkari: Jasso ja hännän kunnossapito, Hard & Pet 1996
Parasiitti-sarjakuvaliite 1 - Rumba 1994
Parasiitti-sarjakuvaliite 2 - Image 1994
Parasiitti-sarjakuvaliite 3 - Arttu 1996
Hard & Pet julkaisi kyllä muutakin, ainakin Riitta Uusitaloa. Tuossa listassa on vain Sarjakuvastin-ryhmän tuotokset.
-
Viidakkorummun kumina herätti kummisedät Ruususen unistaan. ;D
Kun tällä palstalla on esitetty kysymyksiä että mikä Sarjakuvastin ja mikä Hard & Pet niin päätimme itse kertoa mitä 1990-luvulla tapahtui.
Kaikki alkoi oikeastaan Kemistä vuonna 1989 jossa Pentti Otsamo ja Tommi Hänninen tekivät hirmu hienot sarjakuvat mutta jäivät vaille pääpalkintoja.
Ja sitten tuli kutsukilpailu vain aiemmin palkituille eikä uudet kyvyt saaneet ollenkaan osallistua - sehän sapetti monia. :o
Seuraavassa kisassa me oltiin tuomareina ja siellä nousi esiin paljon "uusia" nimiä - osa jo pienlehdistä tuttuja: Jii Roikonen, Ville Pirinen, Irisz Simon, Joel Melasniemi, Kirsi Tuuliniemi, Petri Tolppanen, Kata Koskivaara.
Päätimme että eihän näitä nuoria voi jättää heitteille vaan heidät pitää saada laajemman yleisön tietoisuuteen.
Päätimme tehdä jotain nuorten suomalaisten piirtäjien hyväksi. Lähtökohtanamme oli pienlehdissä olleiden töiden saattaminen laajemman yleisön tietoisuuteen. Koska kummallakin meistä oli aiemmat kontaktit Otavassa, kävimme esittelemässä ideamme siellä. Kustannuspäällikkö Marja Kemppinen (ei sukua Petrille) innostui ja sanoi että tehdään vaan.
Kevättalvella 1992 alkoi massiivinen pienlehtien lukeminen. Aika vaivatta noin kymmenkunnan tekijän kaarti oli selvillä. Kävi kuitenkin niin, että muutama haluamamme ei ehtinyt / kyennyt tekemään mitään uutta, ja mielissämme alkoi siintää ajatus Sarjakuvastin kakkosesta. Otava halusi senkin, ja kolmatta meiltä jo suorastaan pyydettiin. Totesimme, että miksipä ei, kun tekijöitä näyttää vielä olevan.
Ykköstä tehdessä syntyi jotenkin väistämättä lisätavoitteita. Täytyi saada nuoret tekijät kommunikoimaan keskenään, mahdollisesti jopa työpareina. Käsikirjoittajia kaivattiin. Erityisesti haluttiin tukea tekijöiden omaa persoonallista ilmaisua. Ja rohkaista kauppaamaan sarjakuviaan - että niillä jutuilla on arvoa muillekin kuin tekijälle.
Aika tärkeää oli myös kritiikin antaminen. Varmaan yhtään Sarjakuvastimen sarjaa ei julkaistu sellaisenaan, vaan tekijöiden kässäreitä käytiin läpi ja kommentoitiin - enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Jopa valmiita töitä piirrätettiin toisinaan uusiksi.
Vuonna 1993 Sarjakuvastin ykkösen ja kakkosen tekijöiden kesken järjestettiin viikonloppuseminaari Harakan saaressa. Se oli suuri suksee. Teetettiin lapsilla hassuja tehtäviä (ideointia ja yhteistyötä) ja tarjottiin kolmea erilaista soppaa... ::)
Alusta asti oli tärkeää se, että ihan ilmaiseksi ei kenenkään tarvinnut töitään julkaistavaksi luovuttaa. Eli haluttiin poiketa pienlehtien perinteestä ja nostaa statusta tätenkin. Otavan kanssa saatiin aikaiseksi säädyllinen palkkiodiili ja mitään ulkomaansysteemejä ei tehty kuin rahasta (usein tosin pienestä, mutta kuitenkin).
Ulkomaanjutut oli asia erikseen. Suomalaisen kirjallisuuden edistämissäätiöstä saatiin tukea englanninkielisiin käännöksiin, joiden kanssa käytiin Angoulemen festivaaleilla, USAssa ja Kanadassa. Matkoihin me saimme apurahat Kopiostolta. Niiden seurauksena syntyivät nytkin hedelmää kantavat kontaktit ruotsalaiseen Optimal Pressiin, kanadalaiseen Drawn & Quarterlyyn ja sveitsiläiseen Strapaziniin. L'Association oli muuten samaan aikaan syntymässä Ranskassa.
Meidän idea oli että autetaan ihmiset alkuun myymisessä, järjestetään kontakteja ja katsotaan mitä tapahtuu.
Syksyllä 1993 Brysselin sarjakuvamuseosta otettiin yhteyttä. Taiteellinen johtaja Charles Dierick oli nähnyt Sarjakuvastimen jossain ja kysyi syntyisikö näyttelyä suomalaisesta sarjakuvasta. Samaan aikaan oltiin väsäämässä Turun festareille näyttelyä, ruotsinkielistä Sarjakuvastin ykköstä (RefleXerier), näyttelyä Tukholmaan ja Sarjakuvastin kakkosta. Ja tehtiin kumpikin varsinaisia palkkatöitämme. Palkkasimme Brysseliä varten näyttelyarkkitehti Mauno Variksen, koska aika ei olisi riittänyt.
Sitten meille syntyi tämä loisajatus. Eli että sarjakuva luikertelisi salaa eri lehtiin liitteinä. Rumban Rami Kuusinen innostui Parasiitti-liitteestä ensimmäisenä, Image saatiin mukaan toisena ja Arttu kolmantena. Suomen Kuvalehteä yritettiin kovasti, mutta tuolloin se ei vielä lämmennyt uudelle kotimaiselle sarjakuvalle. Mutta ehkä sinnikkäästä lobbauksestamme oli myöhemmin hyötyä…
Kun toiminta alkoi täyttää kaiken liikenevän vapaa-ajan, päätimme perustaa Avoin yhtiö Hard & Petin. Yksi syy siihen oli, että halusimme sitä kautta toimittaa sarjakuva-antologioita ja albumeita isoille kustantamoille (mm. Rieku & Raiku, Jasso rypee riemussa, Vieraita kaukaisista maista). Lisäksi halusimme tehdä persoonallisia taidepläjäyksiä - Riitta Uusitalon numeroidut ja signeeratut Nasu-postikorttikirjat.
Brysselin näyttely jatkoi sitten Rotterdamiin, Göteborgiin ja Visbyyn. Samoihin aikoihin opetusministeriö keksi Kulttuurin edistämis- ja kehittämisprojektin, jolle tuli hauska nimi Keppi. Jälkeenpäin ajatellen se oli yksi ensimmäisiä hankkeita, jossa valtio tuki epämuodollisia, järjestöistä riippumattomia kulttuuriprojekteja. Kokonaissumma oli aika suuri, ja Sarjakuvastin-projekti sai sieltä kolmen vuoden aikana suhteellisen isot apurahat, olisiko ollut 150 000 markkaa yhteensä. Meillä oli selvä suunnitelma: koulutusta, ensialbumeita jonkun isomman kustantajan kautta ja kauniiksi lopuksi värillinen Sarjakuvastin kokonaan uusista sarjoista.
Näin sitten tapahtuikin: rahoista suurin osa meni Sarjakuvastin nelosen värierotteluihin, sillä Otava ei olisi julkaissut albumia ilman tukea. Parasiittisarjojen tekijänpalkkiot nielivät osansa, sillä ”artistille on maksettava” oli periaatteemme; Hard & Pet ja sittemmin Jalava julkaisivat puolisen tusinaa esikoisalbumia. Kouluttajan valitsimme kalleimmasta päästä; dramaturgi ja sarjakuvafriikki Outi Nyytäjä piti piirtäjille kaksi massiivista käsikirjoituskurssia. Kotimaassa järjestettiin vielä isot näyttelyt Muu-galleriaan (Sarjakuvastin-triennaali) ja Malmitaloon kirjastoon. Yksi näyttely vietiin vielä Luzerniin Sveitsiin. Sarjakuvastin-projekti oli tavallaan päätöksessään ja ”lapset” valmiita maailmalle (vaikka kyllä me hetki leikittiin viidennen Kuvastimen ajatuksella). ;)
Kun Mäkisen Reima tuossa aiempana totesi, että tuskin me saatiin tästä mitään muuta kuin hyvä mieli, niin tavallaan näin on. Rahaa ja omaisuutta ei kertynyt (yksi printteri!) mutta kokemusta ja näkemystä sitäkin enemmän. Hard & Pet päätettiin lopettaa kun kummallakin oli uusi, aikaa vievä ja kiinnostava leipätyö Ylessä. Sinnekin me olimme päätyneet sarjisprojektin tiimoilta – tekemään tv-sarjaa ja oppikirjaa Lähtöruutu sarjakuvaan (1993).
Pieni sivujatko tuli vielä kun Kiasma vuonna 1999 pyysi kokoamaan uuden suomalaisen sarjakuvan näyttelyn - mitä uudempaa sen parempi. Pienlehtiä lukiessa huomasimme, että uusi ”uusi sukupolvi” oli jo kovasti tulossa, joten mukaan tuli paljon myös Sarjakuvastin-ryhmän ulkopuolisia tekijöitä.
Samoja tarttis tehdä jotain -teemoja puitiin 90-luvulla kuin nytkin näköjään. :-\
Edelleen olemme sitä mieltä että persoonallista ilmaisua pitää tukea. Nythän sen pitäisi olla kustantamoissa paremmin mahdollistakin perinteisellä kirjankustantamiskaavalla: joidenkin sarjakuvien painokset ovat niin huimat, että aina niillä voitoilla voisi halutessaan nostaa esiin jotain pientä ja taiteellistakin.
Meidän kannalta olennaista oli Otavan tahto ja toisaalta apurahoitus - pienillä summilla saatiin aikaan paljon. Omia talkootunteja ei tullut laskeneeksi kun asia oli pirun tärkeä ja sekin pitää mainita että eihän kaikki meistä suinkaan tykänneet. Soraääniä oli jonkun verran ja aina niille naurettiin. ;D
Yksi huvittavimpia havaintoja meille on ollut se, että alkujaan ei-kaupalliseksi ja "taidesarjakuvaksi" tituleerattu tavara olikin lopulta sellaista, jota maksava yleisö haluaa ostaa. 8]
Eikä se meidän rakkaus kotimaiseen sarjakuvaan minnekään ole sammunut, vaikkei kaikkea enää ehdikään lukea. Hartokin on myynyt vain kakkoskappaleita ja kellarista löytyneitä laatikoita… :D
Petri Kemppinen, tuotantoneuvoja Suomen elokuvasäätiö
Harto Hänninen, toimittaja YLE Kulttuuri
-
Tajusin vihdoinkin mistä se Hard & Pet -nimi tulee...
Tämä oli kiinnostava kirjoitus. Kiitos.
-
Olipa valaiseva selvitys, kiits!
Edelleen olemme sitä mieltä että persoonallista ilmaisua pitää tukea. Nythän sen pitäisi olla kustantamoissa paremmin mahdollistakin perinteisellä kirjankustantamiskaavalla: joidenkin sarjakuvien painokset ovat niin huimat, että aina niillä voitoilla voisi halutessaan nostaa esiin jotain pientä ja taiteellistakin.
Jotkut ovat vissiin ehtineet jo moista kokeillakin? Ainakin Arktinen Banaani on satsannut Kovacsiin, Pynnöseen ja Kallio/Lietzeniin (mikä ei tietenkään riitä ;) mutta voi olla lupaava merkki). Toivoa vain sopii, ettei esim Marko Turusen Pohja ei säikyttänyt Johnny Knigalta WSOY:n sarjisrahoja tykkänään pois käytöstä? Hagelbergin Kekkonenhan on sit ihan oma lukunsa - taisi olla Otavalle aika kallis tuotantokin?
Muutenhan kaikki persoonallisimmat kotimaiset tulevat edelleen nyrkkipajojen kautta. Ja nykyisen kansainvälisen huomion myötä tekijät tuskin hirveästi haikailevatkaan isojen suomalaistalojen perään?
-
haluaisin julkaista minun sarjakuvani se kertoo nuoresta pojasta jonka nimi on dairon joka pelastaa maailman ainakun tulee pahoja vastuksija
-
Sitten meille syntyi tämä loisajatus. Eli että sarjakuva luikertelisi salaa eri lehtiin liitteinä. Rumban Rami Kuusinen innostui Parasiitti-liitteestä ensimmäisenä, Image saatiin mukaan toisena ja Arttu kolmantena. Suomen Kuvalehteä yritettiin kovasti, mutta tuolloin se ei vielä lämmennyt uudelle kotimaiselle sarjakuvalle. Mutta ehkä sinnikkäästä lobbauksestamme oli myöhemmin hyötyä…
(...)
Petri Kemppinen, tuotantoneuvoja Suomen elokuvasäätiö
Harto Hänninen, toimittaja YLE Kulttuuri
Näistä vanhoista viesteistä löytyy todellisia helmiä, arkistojen aarteita.
Suomen Kuvalehti on sittemmin ryhtynyt suorastaan eminenssiksi suomalaiselle sarjakuvalle. Parasiitti voisi tehdä paluun!