Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvantekijöiden keskustelut => Piirtäminen, tekstaus, väritys ja skannaus => : ana 26.10.2003 klo 14:29:26
-
Kyllä, tämä asia piinaa minua, siinä mielessä että kesken pitemmän sarjakuvan yhtäkkiä taitoni ovatkin kehittyneet ja hahmot näyttävät hiukan erillaisilta.
Ja kun olen vielä sen verran nuori että piirrustus taitoni kehittyy vielä hyvin paljon.
Mutta kun ei oikein innosta aina ruveta piirtämään alusta alkupään sivuja...pitäisikö olla huomaamatta koko asiaa? sivuuttaa koko asia?
Luultavasti kuitenkaan muut eivät huomaa niin suurta eroa tyylissä kuin itsekriittinen taiteilija itse ;D
Onko kohtalotovereita?
-
Joo, tuttu juttu varsinkin ekoissa sarjiksissa, jotka lähes aina venyivät monikymmenosaisiksi seikkailueepoksiksi. Kun vertasi yksittäisen sarjiksen ensimmäisiä ja viimeisiä ruutuja, niin luuli helposti että tekemässä oli kaksi tai useampi kuvittaja. Hyvin moni tällainen sarjis jäi yleensä kesken osittain myös luomistyön aikana tapahtuneen "henkisen kasvun" takia, kun tajusi, että tämähän on ihan täyttä paskaa. Silti muistelen noita lapsellisen kunnianhimoisia tekeleitä säälinsekaisella lämmöllä.
-
Täällä. Aina pidempää tarinaa aloittaessa tulee pieni rimakauhu, että jos vaikka tyyli muuttuukin matkan varrella.
Olen onnekseni kuitenkin huomannut, että osaan nykyään ainakin jossakin määrin säädellä tyyliäni, eli vaikka kehittäisinkin tyyliäni jonkin projektin keskellä koitan olla käyttämättä uusia ominaisuuksia (ainakin mahdollisimman huomiotaherättämättömästi, jos käytänkin).
Toisaalta ehkä olen jo sen verran vakiinnuttanut tyyliäni, että mitään valtavia mullistuksia siihen harvemmin tulee.
Eli pitkää juttua tehdessä kannattaa pyrkiä pitämään tyyli mahdollisimman samana, mikä voi useinkin olla helpommin sanottu kuin tehty.
Edit: Poistin linkit, kun tyhjensin nettisivun.
-
Onko kohtalotovereita?
Hep!
Vaikka mun osaamiseni ei enää varsinaisesti lisäännykään, vaan ennemmin tuntuu häviävän päivä päivältä, muuttuu piirtäminen pitkän tarinan mittaan sujuvammaksi ja hahmot hioutuvat.
Tästä syystä otan ihan päältä totuutena sen, että 64-sivuisesta albumista pitää lopuksi piirtää sellaiset 8-15 sivua uusiksi.
Mutta sitä on turha murehtia piirtäessä, nyt pitää piirtää vaan. Sitten kun homma on muuten valmis luovutettavaksi, on oikea hetki käydä sivut läpi ja korjata kaikki mikä toimimattomalta tuntuu.
Jos kesken prosessin alkaa korjailla, on suo loputon. Tulee sama ilmiö kuin lähdemateriaalin keräämisessä helposti; lähdemateriaali ottaa vallan eikä varsinainen työ edisty yhtään vaikka lähdekirjoja tulee monta hyllymetriä lisää.
-
kesken pitemmän sarjakuvan yhtäkkiä taitoni ovatkin kehittyneet ja hahmot näyttävät hiukan erillaisilta.
Ja kun olen vielä sen verran nuori että piirrustus taitoni kehittyy vielä hyvin paljon.
Tämä on pääsyy siihen, että olen saanut niin vähän sarjakuvia valmiiksi. Olen kesken aivan yllättäen oppinut piirtämään paremmin ja vanhalla tyylillä ei ole enää jaksanut puurtaa.
Uusimassa spektaakkelissa, josta tulee toivottavasti yli 40-sivuinen, olen ottanyt periaatteeksi sen, että teen selkeää, hiottua ja yksinkertaista jälkeä, jota on hauska tehdä ja jota voi tehdä samalla tyylillä, vaikka piirustustaito kehittyisikin.
Kerran ala-asteella tein aivan törkeän pitkän sarjakuvan, joka oli vieläpä aika hyväkin (verrattuna aikaisempiin töihini ainakin), mutta kun piti aloittaa tussaus, niin tyylini olikin pääsyt muuttumaan niin paljon, että en jaksanut tussittaa, kuin muutaman sivun.
-
Taustatyö ja materiaalinkeruu voi toki eksyttää piirtäjän varsinaisesta kuvittamisprosessista, mutta perusteellinen taustatyö on etenkin "suurissa ja kunnianhimoisissa" hankkeissa silti äärimmäisen tärkeää. Itselleni on käynyt lukuisasti niin, että idea on sytyttänyt liekin ja sitä seurannut lähdemateriaalin metsästys herättänyt suunnattoman roihun, kunnes se on kasvanut mittasuhteisiin, joita on vaikea, miltei mahdoton, hallita. Liiallinen materiaalin metsästys voi kypsyttää taiteilijan koko kuvitusurakasta niin kauas, ettei koko projekti enää tunnu mielekkäältä toteutettavalta. Tämä on totta. Voi myös käydä niin, että materiaalia on liikaa ja kohtaa sen harvinaisen ilmiön, missä huomaa "rajoittamattomien mahdollisuuksien taidemuodoksi kutsutun sarjakuvan" käytössä selvän rajallisuuden. Tulee mieleen, että tästä aiheesta tai ideasta pitäisi oikeastaan kirjoittaa kokonainen kirja, ennen kuin sanomisennälkä olisi vähääkään tyydyttynyt. Sitten oivaltaa, että joukossamme on satoja kirjailijoita, jotka ovat jo tämän tehneet ja elleivät vielä ole, tekisivät sen luultavasti monin verroin paremmin.
Tässä vaiheessa iskee usein masennus. Yksi suurimmista syistä töitteni keskeytymiseen tai keskenloppumiseen on nimenomaan edellinen, tai sitten tämä taitojen ja valmiuksien kehittyminen ja muuttuminen työn edetessä, mistä ollaan myös näillä sivuilla keskusteltu. Tällä en kuitenkaan tarkoita omalla kohdallani vain teknisiä taitoja tai valmiuksia, vaan ennen muuta myös sisällöllisiä. Näistä tuo jälkimmäinen raivostuttaa ehdottomasti enemmän kuin mikään muu. Tarkennetaanpa hieman…
Se, että ylipäänsä on ymmärtänyt kykenevänsä nykyisin parempaan jälkeen kuin vaikka puoli vuotta sitten, on jo sinänsä arvokas havainto. Kuvittamista rakastavana persoonana, on sanottava, että pieleen menneen ruudun, sivun osan tai vaikka koko sivun tai useiden sellaisten kuvittaminen uudelleen on aina kuitenkin ilo. Korjaaminen tulisi ymmärtää prosessina, joka on erityisesti palvelus taiteilijalle itselleen, mutta ennen muuta taiteilijan velvollisuus taidemuotoa kohtaan. Jos pystyt tekemään sen paremmin, miksi et tekisi niin?
Sen sijaan jos huomaa puoleen väliin päästyään, että itse käsikirjoitus onkin paska, se ei kanna riittävästi ideaa ja sisältö on muutenkin surkea, ja vasta nyt olisi kirkas ajatus siitä, miten tämä asia pitäisi esittää… tämän tajuaminen kesken kaiken on jotain, jonka ärsyttävyysmomenttia on vaikea määritellä. Yksittäisiä ruutuja, sivuja tai useitakin kuvittaa kyllä uudestaan mielellään ja melko pienellä vaivalla, jos syynä on ollut nykyistä kehnompi tekninen ja tyylillinen jälki. Mutta jos koko homma on aloitettava uudestaan ja aiemmista suunnitelmista täysin poikkeavalla tavalla, totaalisesti muuttuneen käsikirjoituksen tai muiden sisällöllisten muutosten takia… Aaarrrggghh!
Siksi sanonkin, että taustatyö on äärimmäisen tärkeää ja se on tehtävä huolella. Käsikirjoituksen on oltava niin aukoton, ettei pyhällä hengelläkään ole siihen enää lisättävää tai siitä poistettavaa. Jos kässäri ei toimi, ei työtä edes kannata aloittaa. Sitä toimivaksi hiottaessa voi toki odotusajan käyttää hahmojensa, tekniikkansa ja tyylinsä kehittelyyn. Jouten ei tietenkään kannata olla. Käsikirjoittaminen ja sisällön synnyttäminen sen enempää kuin piirtämistaito tai kyky nähdä, eivät ole ominaisuuksia, jotka on täysin opittavissa. Ne ovat taitoja, joiden kehittäminen jatkuu läpi elämän. Vaikka olen itse kantapään kautta alkanut vihdoin ymmärtää sisällön ja taustatyön merkitystä ja sen tärkeyttä, teen edelleen paljon virheitä. Se on luonnollista ja kuuluu osana tähän elämänkouluun, johon lähes kaikki elämän ilmiöt ja asiat tuntuvat kuuluvan. Lainaan tähän loppuun vielä luottoystäväni ja samalla rakkaan TV-dokumentteja tekevän pikkuveljeni kasvattavaa toteamusta erään riittämättömän taustatyön ja materiaalinkeruun kaataman projektin jälkeen: "Tästä lähtien itketään kuvatessa ja nauretaan editoitaessa…"… eikä siis päinvastoin. Piirtämisen tulee olla iloista, mukavaa ja hauskaa työtä, jossa kuluu paljon paperia, tussia ja vesivärejä. Älkäämme kostuttako siveltimiämme kyynelin… ;)
-
Mun lempparisarjis on Luupäät. Siinä eka osa on luvattoman kehnosti piirretty puoleen väliin asti. Loput 7 ja puoli osaa tosi hyvin. Ärsyttävää, mutta minkäs teet!
Silti ei kannata ehkä olla kovin harmissaan siitä, että kehittyy. Hahahaha!
Hazart
-
Mun lempparisarjis on Luupäät. Siinä eka osa on luvattoman kehnosti piirretty puoleen väliin asti.
Luupäät on myös omia suosikkejani, mutta en ole kyllä tuollaista dramaattista piirrosjäljen muutosta huomannut... Kyllähän ne ensimmäiset ruudut olivat vähän simppeleitä, mutta eivät nekään mielestäni mitään kehnoja ollut...
-
Okei. Ei kehnoja omalla mittapuulla, mutta verrattuna sarjan kokonaisuuteen. Katsoppa vaikka kuinka Venla muuttuu yht'äkkiä pikkutytöstä hemaisevaksi nuoreksi. Ja kuinka onnettomasti rottaoliot oli tehty niissä yökohtauksissa. Mutta kuten sanoin: verrattuna koko sarjaan.
-
Katsoppa vaikka kuinka Venla muuttuu yht'äkkiä pikkutytöstä hemaisevaksi nuoreksi.
Mielestäni Venlan on tarkoituskin muuttua söpöstä tytöstä jylhäksi ja viehättäväksi neidoksi... minä ainakin olen pitänyt sitä tarkoituksellisena.
Venla on ihku.
-
Katsoppa vaikka kuinka Venla muuttuu yht'äkkiä pikkutytöstä hemaisevaksi nuoreksi.
Mielestäni Venlan on tarkoituskin muuttua söpöstä tytöstä jylhäksi ja viehättäväksi neidoksi... minä ainakin olen pitänyt sitä tarkoituksellisena.
Kyllä vain koko sarjista ajatellen, mutta kun se muuttuu siinä ekassa osassa heti piirrostyyliltään... Jeff on selvästi päättäänyt alkaa siinä vaiheessa piirtää tyttöä erilaisena siitä eteenpäin.
Hazart
-
Jos kukaan on lukenut ensimmäistä Mask -albumia (Arcudi & Mahnke), siinä on aika hyvä esimerkki siitä miten paljon piirtäjän tyyli voi muuttua yhdenkin albumin aikana kun hommaan vaan rutinoituu. Toinen albumi on jo paljon tasalaatuisempi, kun Doug Mahnke oli jo löytänyt oman tyylinsä / leipääntynyt / rutinoitunut.
Eli kyllä näitä kaupalliselta puoleltakin löytyy.
-
Jäljen kehittymistä ei voi estää, joka on kyllä tosin hyvä asia.
Omassa sarjakuvassani huomaan muutoksen hahmoissa sekä taustoissa, joihin ennen lisäsin liikaa tarpeettomia yksityiskohtia.
Ensimmäistä fantasiasarjakuvani osaa en kehtaa lukea enään, koska silloin masentuisin. Tosin voi siitä olla iloinenkin kun on kehittynyt ja huomata missä on parantunut, mutta sen takia hävettää lukea niitä vanhoja sarjiksia, kun muistelee sitä kuinka niitä silloin aikoinaan kehui ja ylisti muille. Nolottaa :-X
-
Itse olen tässä ollut piirtämistauolla muutamia vuosia kun aikaa on kulunut musiikin ja rustailun parissa. Piirtämistä aloitellessa taasen ajattelin ottaa tuon mahdollisen kehittymisen hieman eri kantilta kuin nuorempana, eli mietin lähteä vain nykertämään nettisarjista ja katsoa minkälaista jälkeä tulee. Vanhemmista "sivuista" ei auta kuin ottaa opiksi, sen sijaan että noloilisi ja koittaisi näitä hävittää olemisen kirjoista.
Muutamissa sarjoissa on tosiaan tätä kehittymistä tapahtunut mitä seurailen, mutta minusta se on lähinnä ihastuttavaa.
-
Kyllä, tämä asia piinaa minua, siinä mielessä että kesken pitemmän sarjakuvan yhtäkkiä taitoni ovatkin kehittyneet ja hahmot näyttävät hiukan erillaisilta.
Ja kun olen vielä sen verran nuori että piirrustus taitoni kehittyy vielä hyvin paljon.
Mutta kun ei oikein innosta aina ruveta piirtämään alusta alkupään sivuja...pitäisikö olla huomaamatta koko asiaa? sivuuttaa koko asia?
Luultavasti kuitenkaan muut eivät huomaa niin suurta eroa tyylissä kuin itsekriittinen taiteilija itse ;D
Onko kohtalotovereita?
Kyllä, todellakin! Aivan sama ongelma minulla pitkän sarjakuvaprojektini kanssa. Ensimmäiset sivut ovat kauheita ja jouduin valitettavasti diskaamaan ne koko lopullisesta sarjakuvasta. Aloitan piirtämisen uudelleen kesän alussa. Sivuja on on noin 180 ja pitäisi valmistua ensi vuoden kesän loppuun mennessä. Yritän tässä kovati harjoitella piirtämistä ennen kesää, ettei käy uudestaan sama homma. Tyylini nimittäin muuttu kokoajan.. :S
-
Ilmiön huomaa hyvin monista nettisarjakuvista painamalla tuoreimman pläjäyksen lukemisen jälkeen painiketta "ensimmäinen sivu" :D. Kun lukee tarpeeksi pitkään jatkunutta, ihan "ammattilaisenkin" piirtämää sarjakuvaa, huomaa yleensä kehityksen. Hauskinta on vertailla tekijänsä ensimmäisen pitkän sarjiksen ensimmäisiä sivuja kakkososaan. Esimerkkeinä kehittymisestä vaikkapa Karvinen ja Flame of Recca.
Aivan sama ongelma minulla pitkän sarjakuvaprojektini kanssa. Ensimmäiset sivut ovat kauheita ja jouduin valitettavasti diskaamaan ne koko lopullisesta sarjakuvasta.
Sivut nähneenä voin sanoa, että niissä ei mitään kauheaa ole.
Tyylini nimittäin muuttu kokoajan.. :S
Osittain samaa mieltä. Tyylisi ja taitosi ovat huimasti kehittyneet siitä, kun vasta aloitit sarjakuvasi piirtämisen. Nykyään yrität suunnitella koko ajan uutta ulkonäköä päähenkilöllesi - mutta kyllä sinulle on jo vakiintunut yhtenäinen ja tunnistettava tyyli. Loistavaa kamaa suollat, odotan innolla sarjakuvaasi. :)
-
Minulla on kolme vihkoa (kolmas on edelleen kesken) jotka ovat olevinaan jotain jatkosarjakuvaa :D. Ensimmäisen aloitin 9 -vuotiaana ja taitojen kehitystä on hauska katsella nyt 10 vuotta myöhemmin. Toki jokunen vuosi jäi kokonaan niin etten edes koskenut vihkoihin mutta suurin piirtein jokainen eri vaihe on tallentunut sivuille. Pystyn piirrosjäljestä tunnistamaan minkä ikäinen olin jotain tiettyä kuvaa piirtäessäni. Ne ensimmäiset töherrykset jaksaa aina naurattaa kun aukaisee vihon!
-
Mun sotasarjakuvaa on tullut väännettyä ajallisesti niin kauan (on kulunut jo yli vuosi ekan sivun tushauksesta), että ekat sivut näyttää jo vähän kököiltä verrattuna uusimpaan sivuun (s15). Korjaan ehkä kököimmät naamavärkit jossain vaiheessa, mutta muuten en ota asiasta mitään paineita. Jos joskus saan tuotokseni pykättyä jotenkin ilmoille, niin tuskinpa tuo pysyviä traumoja kenessäkään herättää. Kun arvostellaan sarjakuvaa kokonaisuutena, se saattaa olla pulmista pienin!
-
Huh, kaikilla näyttää olevan jokin eeppinen homma täällä menossa... Noh ehkä itse karsastelen myös pidempiä sarjiksia siinä pelossa että ne yhtäkkiä paranee niin paljon ettei ekoja sivuja kehtaa katsoa, mutta valitettavasti suurempi pelko on se että kun innostus häipyy niin taso laskee. Päinvastaista.
Mutta kun nyt puhutaan taitojen kehittymisestä, niin olen kaiketi kompensoinut sitä yrittämällä tehdä lyhyempiä, max 15 sivuisia, jotta kynänjälki vähän rutinoituu ja tyyli tasoittuu (ja että jaksaisi). Tosin tämä yrittäminenkin on jäänyt sinne jonnekin...
Plus se 24H Sarjismaraton paransi tasoani huomattavasti; taso pysyi about samana koko sarjiksen ajan mutta sen jälkeiset hommat näytti vielä paremmilta.