Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvantekijöiden keskustelut => Luomistyö, käsikirjoittaminen ja kääntäminen => Aiheen aloitti: Riekko - 31.07.2005 klo 16:47:00
-
Pelasin juuri Star Wars tietokonepeliä, jossa oli monisäikeinen ja polveileva juoni. Tarina päätettiin pääpahiksen tappamisen jälkeen siten, että sankari lentää avaruusaluksella kaukaisuuteen. Mitään ei siis selitetty, eikä näytetty. Tämä lienee se puhtaimmin Hollywoodilainen tapa päättää tarina ("sisään viimeisellä mahdollisella hetkellä ja ulos ensimmäisellä mahdollisella hetkellä").
Toisessa äärilaidassa voisi olla vaikkapa John Irving, jonka tarinat saattavat jatkua vuosikymmeniä juonellisen kliimaksinkin jälkeen (esimerkkinä vaikkapa "Ystäväni Owen Meany").
Mutta sitten asiaan. Minkälaisia lopetuksia arvon Kvaakilaiset suosivat omissa tarinoissaan? Onko jokin tarinan lopetus jäänyt mieleen poikkeuksellisen hyvänä tai huonona? Mitä mielipiteitä vaikkapa supersankarisarjiksille tyypilliset status quo-lopetukset herättävät ("miksi ne supersankarit eivät ikinä poista ongelmia lopullisesti")?
-
Kyllä minä lyhyissä (max. pari sivua) sarjoissa suosin ihan tätä perinteistä BÄNG-lopetusta, joka tosin voi olla kaikessa korniudessaan kammottavaakin katsottavaa (joku sanoo hassusti ja sitten toinen henkilö kaatuu hämmästyksissään kumoon). Lyhyessä muodossa ei vaan toimi, jos jättää lopun liikaa auki. Tulee sellainen olo, että "oliko tämä nyt tässä, pitäiskö nyt nauraa vai mitä?". Mä olen niin pälli, että tarvitsen jonkun merkin.
Pitkissä kertomuksissa taas... no, hyvin pohjustettuna on parempi, jos loppuun jää lukijalle jotain mietittävää. Voipi ainakin odotella jatko-osaa, jos ei muuta. Toisaalta tuo voi olla hyvinkin häiritsevää. Vaan tulee ainakin kivempi olo itselle, kuin sellaisista lopuista, joissa nyt on kertakaikkiaan tyhjennetty koko pöytä ja käytetty kaikki mahdolliset jipot ja erikoistehosteet ja ylimäräiset juonenkäänteet ja räiskis ja pum.
Pahoittelen sekavaa selostusta. En keksi tähän nyt mitään esimerkkejäkään hyvistä tai huonoista lopuista. Hmm. No esim. Ghost Worldissa jäi loppu mystisesti auki, mikä ensin häiritsi hieman, mutta rupesi vähitellen tuntumaan hyvältä ratkaisulta. Juuri noinhan sen pitikin olla!
-
Pitkissä kertomuksissa taas... no, hyvin pohjustettuna on parempi, jos loppuun jää lukijalle jotain mietittävää. Voipi ainakin odotella jatko-osaa, jos ei muuta. Toisaalta tuo voi olla hyvinkin häiritsevää. Vaan tulee ainakin kivempi olo itselle, kuin sellaisista lopuista, joissa nyt on kertakaikkiaan tyhjennetty koko pöytä ja käytetty kaikki mahdolliset jipot ja erikoistehosteet ja ylimäräiset juonenkäänteet ja räiskis ja pum.
Olen itsekin samoilla linjoilla tuon liiallisen lopun selittämisen suhteen. Pelin juonessa vain jäi häiritsemään tosi pahasti se, että ensin luodaan odotuksia henkilöhahmojen suhteen ja kun tulee aika lunastaa odotukset näytetäänkin avaruusalus lentämässä kaukaisuuteen ja kaikki jää oman mielikuvituksen varaan. Selittämättömyydessäkin on omat ongelmansa.
Yksi omalaatuisimmista lopuista on mielestäni elokuvassa Time bandits (http://www.imdb.com/title/tt0081633/). Siinä pikkupojan on tuhottava itsensä wanha vihtahousu. Tämä onnistuukin ja juuri kun kaikki näyttää olevan hyvin toinen lapsen vanhemmista koskee pirusta jäljelle jääneeseen kekäleeseen ja päähenkilön koti ja vanhemmat palavat poroksi.
-
Ghost World loppuu kuten sarjakuvakin, eli juuri niin kuin pitääkin sen tarinan puitteissa. Elokuvista kannattaa opetella lopetuksia, yleensä niitä on kolmea eri tyyppiä: 1) Lähtö, 2) suudelma, 3)kuolema. Jatko-osia pohjustavat loput ovat melkoisen rasittavia - ks. Fantastic Four tai mikä vain muu supersankarielokuva.
-
Jatko-osia pohjustavat loput ovat melkoisen rasittavia - ks. Fantastic Four tai mikä vain muu supersankarielokuva.
Parasta (tai ei parasta, mutta aika hauskaa) onkin, jos loppu olevinaan pohjustaa jatko-osaa, mutta minkäänlaista jatkoa ei sitten koskaan tulekaan. Ja huonoin mahdollinen vaihtoehto vastaavasti on, että lopussa käytetään kaikki mahdolliset valttikortit, jotka sitten jotenkin kumotaan, kun elokuva/kirja/sarjakuva menestyykin oletettua paremmin ja pitää ruveta pukkaamaan jatkoa.
"Eikun emmää kuollutkaan"
(voi tosin miettiä, onko jatko-osa milloinkaan kovin hyvä idea...)
-
Mitäs jos lopettaakin jatko-osaa pohjustavasti ilman, että on aikomusta tehdä jatko-osaa (jaaha. Grezen keksi saman).
Omissa tarinoissani en ole paljoa kiinnittänyt huomiota niiden lopetustapaan. Yksi syy on se, että loppujen lopuksi olen aika vähän tehnyt omia tarinoita ja niistäkin moni on ollut sitten jatkosarjoja, joilla mitään lopullista loppua ei tarvitsekaan olla.
Nuorempana - ja ehkä vieläkin - tykkäsin jättää tarinan roikkumaan ilman kelvollista lopetusta. Oikeassa elämässähän tarina ei koskaan lopu, niin miksi pitäisi fiktiivisissäkään tarinoissa.
Mitä mielipiteitä vaikkapa supersankarisarjiksille tyypilliset status quo-lopetukset herättävät ("miksi ne supersankarit eivät ikinä poista ongelmia lopullisesti")?
Tää on hyvä kysymys. Mun mielestä vastaus on siinä, että lopun pitää palvella myös tarinan tyyppiä ja tarkoitusta. Supersankarisarjakuvissa (ainakin ennen) idea oli kertoa sankarin seikkailuja. Jatkuvuudella ei aluksi ollut merkitystä. Todellisen ratkaisun tai muutoksen tuominen lopussa olisi sitten ollut tuota tarkoitusta vastaan. Seuraavassa numerossahan sankarilla ei sitten olisikaan enää mitään tekemistä ja tarina olisi varmaankin aika tylsää luettavaa. Näissä tapauksissa siis itse seikkailu ja viihdytys ovat tärkeämpiä kuin tarinan todellinen lopetus.
-
Parasta (tai ei parasta, mutta aika hauskaa) onkin, jos loppu olevinaan pohjustaa jatko-osaa, mutta minkäänlaista jatkoa ei sitten koskaan tulekaan. Ja huonoin mahdollinen vaihtoehto vastaavasti on, että lopussa käytetään kaikki mahdolliset valttikortit, jotka sitten jotenkin kumotaan, kun elokuva/kirja/sarjakuva menestyykin oletettua paremmin ja pitää ruveta pukkaamaan jatkoa.
"Eikun emmää kuollutkaan"
(voi tosin miettiä, onko jatko-osa milloinkaan kovin hyvä idea...)
Kuollut mies ei palttoota kaipaa -elokuva lupaa lopussa jatko-osaa, mutta onneksi se oli vain vitsi. Siis se lupaus.
Mainio elokuva, muuten.
-
Elokuvista kannattaa opetella lopetuksia, yleensä niitä on kolmea eri tyyppiä: 1) Lähtö, 2) suudelma, 3)kuolema.
Entäs se kun sarjan kaikki hahmot nauravat viimeisessä ruudussa? Tai sitten kauhea klisee: "Mutta se onkin jo toinen tarina?" :P
-
Miust hyvä lopetus ei jätä miettimään, että "olipa taas tällainen lopetus", vaan jättää vaikuttuneisuuteen. Eli, hyvä lopetus ei ole onnellinen, pessimistinen vaan jotain silt väliltä tai kierosti niiden sivusta. Hyvänä esimerkkinä esim. toi Fail-Safe tai Long Goodbye.
Pessimistinen loppu muuten voi olla ihan yhtä kulunut, tylsä ja yleisöä kosiskeleva kuin "Lassie ja perhe halii toisiaan"-tyyppinen. Esmes kauhuleffojen pakollinen loppupelästys alkaa jo vituttaa (esim. Grudge). Saati sitten pahikset, jotka ei millään kuole vaan pitää niitata ainakin kuuteen kertaan.
-
Entäs se kun sarjan kaikki hahmot nauravat viimeisessä ruudussa? Tai sitten kauhea klisee: "Mutta se onkin jo toinen tarina?" :P
No, se on verrattavissa tuohon suutelemiseen. "Se onkin jo toinen tarina" ... ääh, ei mene läpi paitsi Muumi-kirjoissa.
Katsotaanpa miten mestari sen tekee, eli Tinttien lopetukset. Sangen moni albbu päättyy siihen että sankari(t) lentää pois, tai varhemmissa lähtee laivalla. Varsinainen kotiinpaluu-kohtaus esiintyy harvoin. Castafioren koruissa on erittäin tyylikäs tarinan niputus, paluu alkutilanteeseen.
Kliseentappaminen on aina kaunista, kuten J. Lehdon Almost-tarinassa, jossa päählö löytää itsensä sairaalasängystä kipsattuna ja tokaisee: "Oho kaikki ei ollutkaan vain unta."
-
Elokuvista kannattaa opetella lopetuksia, yleensä niitä on kolmea eri tyyppiä: 1) Lähtö, 2) suudelma, 3)kuolema.
Aivan näin. Kuolema on mieleiseni loppu. Ja se voi myös olla varsin hyvä alku.
-
Aivan näin. Kuolema on mieleiseni loppu. Ja se voi myös olla varsin hyvä alku.
Zombisarjakuva on sitten lisääntymään päin...
-
Zombit on kivoja. Pyöräileviä nazi-zombeja pitäisi olla enemmän suomalaisessa sarjakuvassa...
-
Zombit on kivoja. Pyöräileviä nazi-zombeja pitäisi olla enemmän suomalaisessa sarjakuvassa...
Ja natsisurffaajia.
-
Zombit on kivoja. Pyöräileviä nazi-zombeja pitäisi olla enemmän suomalaisessa sarjakuvassa...
Ja natsi-ihmissusia sekä -vampyyrejä ;D
-
Olen huomannut itse suosivani loppua -- tai ylipäätään tarinatyyppiä -- missä päähenkilö saa sen, mihin on suurten vaikeuksien kautta pyrkinyt, mutta se ei sitten olekaan (pelkästään) sitä mitä hän halusi. Aiemmin mainittuja symbolisia sanoja käyttäen kuvaisin tätä "kuoleman suudelmaksi" ;)
Myös "mutta se olikin jo toinen tarina" on mielestäni aivan pätevä lopetus. Ja vanha sellainen. Ei tietenkään niin, että tarina ihan todella loppuu tähän lauseeseen -- vaan siten, että taustalla tuntuu olevan jokin suurempi, potentiaalinen tarina, jonka olemassaolo hiljakseen paljastuu. Kaikkien tuntema esimerkki lienee Tolkienin Hobitti. Jos tällaista elementtiä käytetään oikein, se ei turhauta lukijaa vaan pelkästään tuo varsinaiseen tarinaan lisää syvyyttä ja tunnetta. Paras kuvitteellinen maailmahan on sellainen, josta näkee, että siihen on laitettu paljon, paljon enemmän aikaa ja ajatusta kuin mitä varsinaiseen tarinaan mahtuu.
-
Zombit on kivoja. Pyöräileviä nazi-zombeja pitäisi olla enemmän suomalaisessa sarjakuvassa...
Toi oliskin hyvä, surffaajia ja susia on jo ollu, mutta Suomi-sarjaan pitää saada Helkamalla kitkuttelevia nazizombieita! Nousevat Lapin soilta. tjms. Ja lopussa ne pitää räjäyttää.
Timo
-
Toi oliskin hyvä, surffaajia ja susia on jo ollu, mutta Suomi-sarjaan pitää saada Helkamalla kitkuttelevia nazizombieita! Nousevat Lapin soilta. tjms. Ja lopussa ne pitää räjäyttää.
Timo
Ja tässähän voisi hyödyntää samaa lopetusta kuin legendaarisessa Night of the living deadissa. Eli viimeinen henkiinjäänyt saa tapettua (=räjäytettyä) zombit, mutta pelastusryhmä tulee ja tappaa tietämättään huono-onnisen selviytyjän.
"Good shot!" :D
-
mutta pelastusryhmä tulee ja tappaa tietämättään huono-onnisen selviytyjän.
Ja ampuja on tietenkin Rokka.
Timo
-
Tulipas vielä mieleen tuosta elokuviin vertaamisesta, että katselin (lopultakin) eilen Clint Eastwoodin ohjauksen Mystic river / Menneisyyden ote. Siinä on kerrassaan mainio esimerkki siitä miten sitaistaan langat nippuun lopuksi. Huomaa myös, että alkuperäisen teoksen kirjoittaja on todella satsannut henkilöihinsä, kirjoittanut jokaiselle hahmolle oman henkilöhistorian (josta kaikki ei edes mahdu itseensä juoneen) ennen kuin on ryhtynyt kirjoittamaan varsinaista tarinaa. Suosittelen tutustumaan.
-
no, otan osaa tähän keskusteluun. se vasta on kauheaa kun lopussa joku sanoo:"tälläistä ei tapahdu muuta kuin sarjakuvissa", tai "tuollaista ei näe kuin sarjakuvissa. vielä kauheampaa:"nuo ovat lyukeneet liikáa sarjakuvia." hnng! kauheita kliseitä. APUA! pitäisiköhän nuo kieltää lailla? ;)
-
Mutta sitten asiaan. Minkälaisia lopetuksia arvon Kvaakilaiset suosivat omissa tarinoissaan? Onko jokin tarinan lopetus jäänyt mieleen poikkeuksellisen hyvänä tai huonona? Mitä mielipiteitä vaikkapa supersankarisarjiksille tyypilliset status quo-lopetukset herättävät ("miksi ne supersankarit eivät ikinä poista ongelmia lopullisesti")?
Tämä taas kuulostaa aika imelän kammottavalta mutta minusta lopetus on kiinni tarinasta. Erilaisiin tarinoihin sopii erilaiset lopetukset.
Itse taidan suosia lopetuksia jossa on siirrytty muutama vuosi varsinaisen lopun jälkeen ja rauhallisemmissa merkeissä ja vähän viisaampina käydään läpi tapahtumia. Samalla voi käsitellä ne teemat mitä itse tarina käsitteli ja saada niistä jonkinlaisen päätöksen.
Pidän yleensä myös lopetuksista joissa näytetään että niiden olentojen elämä joista olin jonkin aikaa kiinnostunut jatkuu onnellisena. Että tuleva elämä tuo heille mukanaan paljon hyvää. Pääsee paremmin irtautumaan tarinan maailmasta ja jättämään sen taakseen.
Esim. Final Fantasy 8:n lopusta pidän. Aihe on käsitelty. Loppuun tulee tapahtuma jossa kotivideon omaisesti kuvataan hahmoja juhlimassa ja pitämässä hauskaa. Mitään uutta ei enää tuoda. Kuitenkin hahmoista pääsee mukavasti irti ja tietää että heidän elämänsä jatkuu onnellisina. Samalla kuvataan myös muiden tarinaan liittyvien hahmojen elämää aika yksinkertaisissa tapahtumissa. Hetkiä hahmojen elämästä.
Itse en pidä täysin avoimista lopuista jossa ei selitetä mitään. Muutama hyvä on tehty ja ne ovat toimineet niissä tarinoissa mutta yleensä tällaisista lopuista tulee vaan olo että tässäkö se nyt oli. Etkö sä ollut yrittänyt jossain vaiheessa kertoa jostain jotain? Et sitten jaksanut oikeesti mitään sanoa?
Hyviä esimerkkejä loistavasta avoimesta on Blame!:ssa. Tosin siitä jää olo että käsiteltävä teema tuli käsiteltyä.
Minusta on hyvä oikeasti päättää tarina. Jatko osien lupailu on pahasta. Sellainen tulee sitten kuitenkin vielä tehdyksikin. Parempi lopettaa tarina selvästi johonkin ja siirtyä eteenpäin johonkin aivan muuhun.
Supersankarien ikuisuus"tarinoista" sen verran että tuskin sopii minulle. Minulle osa tarinaa on se että hahmot kasvavat ja muuttuvat. Nykyään alkaa olla yhä vaikeampi kestää hahmoja jotka eivät muutu ajan myötä. Toki monissa supersankarisarjakuvissa hahmot kasvavat mutta kirjoittajan vaihtuessa tms. yleensä hahmo yllättäen unohtaa kaiken sen viisauden mitä on kertynyt edellisen käsikirjoittajan aikana. No tämä oikeastaan tekee supersankaritarinoista vaikeampi suhtautua lopetusten muodossa. Toisaalta jotkut kirjoittajat lopettaessaan uraansa jonkun lehden kirjoittamisessa jaksavat sitoa ne teemat yhteen mitä he käsittelivät. Toisaalta supersankaritarinoissakin voi olla hyvä yksittäinen tarina joka käsittelee jotain asiaa. Ei niitä hahmoja jotka siinä seikkailevat. Esim. 80 Ihmenelosissa oli monia hyviä selvästi yhden lehden mittaisia tarinoita jostain muusta kuin siinä seikkailevista hahmoista. Yleensä kuitenkin supersankaritarinoissa tunnen itseni vain huijatuksi. Aina välillä tuntuu että tässä ollaan nyt pääsemässä jonnekin. Kirjoittaja on sanomassa jotain... ja sitten homma lässähtää kasaan ilman että mitään oikeastaan sanottiin.
Pitäisi varmaan osata päättää tämä viesti...
-
Hmm.
Taidan suosia tarinoita, jotka eivät ala mistään eivätkä pääty minnekään. Ne eivät ole aristotelisen mallin mukaisia eheitä kokonaisuuksia, joissa jokainen lankku ja tuuman naulakin on tarkkaan harkittu ja niillä on oma tärkeä paikkansa. Miksi niiden sitten pitäisi olla, olen toisinaan miettinyt. Olenko ainoa, joka suoraan sanottuna vaivautuu siitä, kuinka lopussa on kouristuksenomainen pakko ratkaista kaikki.
Jos - kuten usein hoetaan - taiteen tulisi "kuvata todellisuutta", mikään ei ole todellisuudelle vieraampaa kuin yksikseen irti leikattu kappale elämää, jossa jokin mukamas päättyy kertaheitolla. Todellisuus on ainaista kitinää. Tämä taas asettaa koko "fantasia"-nimisen lajityypin kokonaan uuteen valoon. Fantasiakertomuksia ovat kaikki ne, jotka päättyvät. Siitä taas seuraa hupaisuuksia: Jokin Joycen Finnegans' Wake, joka on sanoilla ja fraaseilla leikittelevää unenomaista ilotulitusta vailla normaalia logiikkaa, olisi maailman harvoja todenmukaisia romaaneja, koska se tekee täyden vicolaisen silmukan. Teoksen viimeisen lauseen loppu löytyy sen ensimmäisen lauseen alusta.
Ja sitten taas jos kertomus alkaa "eimistään" ja päättyy "eimihinkään" ja kuvaa "juonettomana" vaikkapa Edo-aikakauden kauppiassuvun elämää 80 osan verran päätalomaisesti, niin onko se niin kauhea rikos loppujen lopuksi kenenkään muun kuin Aristoteleen mielestä. Siinä matkan varrella ei mistään ei mihinkään on kuitenkin kuvattu vuosia, ihmisiä ja elämää, kuten Ilja Ehrenburg sanoisi. (Solzhenitsynin mielestä Ehrenburg kelpaa vain pönkäksi pitämään ikkunaa auki ja olen samaa mieltä.)
Kuinka onnettomia tai onnellisia henkilöhahmot ovat ennen/jälkeen, ja ovatko he "saaneet täyttymyksensä", on samantekevää. En usko, että elämän päämäärä on loppu hyvin kaikki hyvin, en usko että on mikään itsetarkoitus kuolla onnellisena. Kertomuksilla se asia voidaan korjata, mutta se edellyttää, että kohtalon on oltava huolella perusteltu tarinan sisällä, luomalla illuusio oikeuden toteutumisesta jne. Muussa tapauksessa sellainen loppu on lähinnä kammottava.
Lapsena oli minulle tavattoman tärkeää, että tarinan lopun on oltava "hyvä". Se oli suorastaan moraalinen arvo. Suotakoon se lapsille.
PS: Muistin jotakin. Lyhyen tarinan maailmassa taidokas lopetus on sellainen kuin Tintti ja Picarot -albumin viimeinen kuva. Patsaiden machoukot vaihtuvat toisiin. Iskulauseet vaihtuvat toisiin. Kansanpoliisin univormut vaihtuvat toisiin. Mutta mikään ei olennaisesti muutu. Köyhät pysyvät köyhinä, korruptoidut poliitikot pysyvät koruptoituina poliitikkoina, ja Tintti ja Haddock ja kumppanit lentävät takaisin Eurooppaan. Parhautta!
-
Mielestäni Jarin esittämä näkemys on kovin yleinen nykyään. Kärjistäen minusta se ei ole tarina ellei se kerro jostain. Ellei jotain teemoja käsitellä. Jos vain kuvataan todellisuutta niin kuin se tapahtuu... no onko se sitten kertomus tai kertomista?
Itse siis olen vanhoillinen ja minusta jos kirjoittaa monta tuhatta sivua tavaraa niin pitäisi olla jotain sanottavaa ja myös ennen loppua saada käsittelemänsä teemat käsiteltyä. Kaikkea ei tarvitse ratkaista. Kaiken ei tarvitse päättyä. Vain se tarina mitä käsiteltiin.
Mutta vastakkainasettelu Aristoteles vastaan ei mistään ei mihinkään on... kovin rajoittunut tapa katsoa tarinoita.
-
Onhan meillä aina postmoderni dekonstruktio käytettävissä. ;D
Mutta eihän mikään estä, että esim. näennäisen juonettoman tajunnanvirran seassa voisi käsitellä hyvinkin monenlaisia asioita ja sisällyttää siihen paljonkin sanottavaa.
Se miksi Aristoteles on erityisesti hampaissani, johtuu siitä että äijän käsitykset siitä että tarina ei ole tarina ellei siinä ole selkeä alku, keskikohta ja loppu, ovat hallinneet länsimaista kerrontataidetta 2300 vuotta, ja tyypin Runousoppi on tänäkin päivänä amerikkalaisten elokuvakäsikirjoittajien Raamattu. Vaihtelu alkaisi pikku hiljaa virkistää.
(mainos)Seuraavassa Anime-lehdessä tähän(kin) asiaan liittyvä sepustus mono no awaresta.(/mainos)
-
Mutta eihän mikään estä, että esim. näennäisen juonettoman tajunnanvirran seassa voisi käsitellä hyvinkin monenlaisia asioita ja sisällyttää siihen paljonkin sanottavaa.
Mutta näennäinen on vain näennäistä. Siksi vihaan vastakkainasettelua kun näinnäiseen juonettomuuteen voi kuitenkin laittaa kaikenlaista. Sillä mistä ei mistään aloittavan tarinan aloittaa ja mihin ei mihinkään päättyvän tarinan päättää on merkitystä. Usein tuntuu siltä että on otettu esikuvaksi joku "näisjuoneton" tarina ja päätetään olla hianoin ja tehdä myös aluton ja loputon tarina jossa ei sitten ole enää mitään sisältöä. Tosin ihan yhtä ärsyttävää on se että otetaan Aristoteleen tarinankerrontakaavat esiin ja tungetaan tarina väkisin niiden raameihin.
tänäkin päivänä amerikkalaisten elokuvakäsikirjoittajien Raamattu. Vaihtelu alkaisi pikku hiljaa virkistää.
Mitä tekemistä amerikkalaisilla elokuvakäsikirjoittajilla on tarinoiden kirjoittamisen kanssa? Hollywood ihannehan on tehdä myyvä muotti johon kaikki tarinat pakotetaan ja jos joku kaavasta poikkeava menestyy niin sitten kaavaa muutetaan. Tämä koskee minusta vain niitä aloja joissa tarinan kerrontaa ohjaa mistään mitään tietämätön sikariporras dollarin kuvat silmissään.
Tosin olen myös sitä mieltä että idän tarinankerronnassa paljon useammin osataan lopettaa tarina. Niin että teemat on käsitelty ja sanottava tuotu esiin. Länsimaissa noin pahasti yleistäen soorutaan joko vain kuvamaan aikakautta ja olemaan niin pirun realistista tai sitten tekemään muottiin puristettua tavaraa. Ehkä sitten ongelma on siinä että täytyy valita tekeekö kokonaan Aristoteleen kaavojen mukaista tarinaa tai sitten ei ollenkaan ja sanottavaksi muodostuu se onko oikein kirjoittaa Aristoteles / ei aristoteles muotoisia tarinoita. Muoto nousee sisällöä tärkeämmäksi. (Tämän yleistyksen jälkeen täytynee kaivaa esiin joku hyvä länsimainen tarina ja tarinan lopetus...)
-
... (Tämän yleistyksen jälkeen täytynee kaivaa esiin joku hyvä länsimainen tarina ja tarinan lopetus...)
Vaikkapa Armistead Maupinin, tuon sanfranciscolaisen homokronikoitsijan kaupunkitarinat (ainakin puolentusinaa julkaistu), joissa mielestäni onnistutaan aina juonikoukeroinnin jälkeenkin lopettamaan tarina hyvään kohtaan.
Ja siitä vaihtelun virkistävyydestä: nousi mieleeni aikoinaan käyty keskustelu, kun tuttu koulutetumpi kuvataideihminen puhui "kyseenalaistamisesta" niinkuin se olisi itseisarvo. Riittää siis, että pitää aina päänsä auki ja tuomitsee kaiken, mitä näkee muiden tekevän... Oivalsinpa silloin, että ilmiselvästi kannattaa puhua luomisestaan enemmän kuin luoda mitään. Yleisö ei unohda niin nopeasti.
-
Pakko puuttua tuohon Aristoteleen mollaamiseen. Ensinnäkään Aristoteles ei vaadi asioiden pilkuntarkkaa perustelemista, vaan tähdentää motiivien ja juonenkäänteiden uskottavuutta.
Itse olen aristoteelisen tarinankerronnan vankka kannattaja. Jos joku kirjoittaa kaavaan ja epäonnistuu, se ei ole Aristoteleen vika, vaan kirjoittajan vika. Kaavat ovat hyvä renki mutta huono isäntä. Minun puolestani saa kirjoittaa miten lystää, ja jos omalla tyylillä saa tehtyä hyvän ja toimivan tarinan, erinomaista! Mutta ellei ole nero ja uudistaja, on todennäköistä että epäonnistuu. Kirjoittamiseen pätee samat säännöt kuin mihin tahansa muuhunkin taiteenlajiin: säännöt pitää tuntea ennen kuin niitä voi rikkoa.
Kaavat ne itämaisissakin tarinoissa. Vladimir Propp teki 1900-luvun alkupuolella tutkimuksen saduista, ja sai tulokseksi, että kaikki maailman sadut noudattavat tiettyjä samoja kaavoja.
Itse asiassa Grimmin veljekset tekivät saduille kaikista hirveimmän teon: he kirjoittivat ne ylös. Sadut olivat sitä ennen olleet suurimmaksi osaksi suullista perimätietoa, ja muokkautuneet ihmisten suissa kuulijoiden mieltymysten mukaisiksi. Sen jälkeen kun sadut kirjoitettiin ylös, ne lakkasivat kehittymästä. Painetusta sanasta tuli totuus.
-
Itse asiassa Grimmin veljekset tekivät saduille kaikista hirveimmän teon: he kirjoittivat ne ylös. Sadut olivat sitä ennen olleet suurimmaksi osaksi suullista perimätietoa, ja muokkautuneet ihmisten suissa kuulijoiden mieltymysten mukaisiksi. Sen jälkeen kun sadut kirjoitettiin ylös, ne lakkasivat kehittymästä. Painetusta sanasta tuli totuus.
Doc, luepa "The Big Book of Grimm" (sarjakuvaa) tai katsele Disney-versioita ja vertaa Grimmin alkuperäisiin. Ei ole kehitys lakannut, sano.
PS. Jos haluatte traumatisoida ja/tai kierouttaa jälkikasvunne, alkuperäiset Grimmin sadut ovat mainioita tuohon tarkoitukseen.
-
PS. Jos haluatte traumatisoida ja/tai kierouttaa jälkikasvunne, alkuperäiset Grimmin sadut ovat mainioita tuohon tarkoitukseen.
Juu, ja HooCee Andersenia myös. Iso-Niilo ja Pikku-Niilo ja mummovainaan mätkintää. Kopea prinsessa, jonka sulhasehdokkaiden luurangot kolisevat tuulikelloina puutarhassa. Ruma ankanpoikanen on aivan loistava Disney-tulkintana, mutta Pienen merenneidon loppu on hiukan erilainen. Ei tanssita calypsoa Andersenin versiossa, eipä.
-
Minulle ei ole väliä onko tarina Aristoteleen kaavan mukainen vai ei kunhan se on joko tarpeeksi hyvä tai tarpeeksi huono. Jostakin kumman syystä nimittäin välillä on piristävää lukea vallan surkean huono tarina (tai katsoa tosi huono elokuva). Tämän jälkeen nimittäin osaa taas arvostaa hyvin tehtyjä tarinoita.
Vaan luinpa jälleen kerran maan mainion kirjailija Rosa Liksomin teoksen Bamalama ja on pakko myöntää että Rosa hallitsee tarinan lopetuksen. Hän maalaa muutamalla sanalla erittäin synkän maailman, jossa joku tavallinen pulliainen oppii jotakin uutta maailmasta (aika monesti käyttämään surkeaa tilannetta jollakin kierolla tavalla edukseen). Elämän antama opetus avaa tarinan päähenkilön silmät ja hän näkee tulevaisuutensa valoisana, vaikka se lukijan näkökulmasta ei ehkä olekaan niin valoisa (esim. onneton nuori nainen huomaa miesten kuolaavan hänen peräänsä -> iskee rikkaan ja ruman miehen, menee hänen kanssaan naimisiin ja törsää miehen rahoja huumeisiin. Nyt nainen on onnellinen).
-
Näemmä tarinan lopettaminen aiheuttaa harmaita hiuksia myös tarinoiden kultalassa Hollywoodissa. Tarkoitan elokuvaa Punainen lohikäärme:
Tarina kertoo "Jekyll ja mr. Hyde" tyyppisestä hammaskeijuksi nimetystä sarjamurhaajasta. FBI ja erityisesti päähenkilönä toimiva etsivä yrittävät kuumeisesti saada selville miten Hammaskeiju ajattelee ja miten hänet voisi saada kiinni.
Hammaskeiju kuulee (punaisen lohikäärmeen) ääniä jotka käskevät hänen tekemään pahoja, mutta aina välillä myös inhimillinen puoli tulee esille. Etenkin kun murhaaja alkaa tapailla sokeaa naista näyttää ihmismäinen puoli pääsevän voitolle, mutta sitten äänet käskevät tappaa naisen. Tässä vaiheessa sarjamurhaaja päätyy lopulliseen ratkaisuun. Hän aikoo sytyttää kotinsa palamaan, sitten tappaa naisen ja lopuksi itsensä. Viime hetkellä murhaaja kuitenkin toteaa ettei voi tappaa naista, koska pitää hänestä niin paljon. Sanojen jälkeen murhaaja ampuu itsensä... tai näin katsojan annetaan luulla, sillä juuri tällä hetkellä käsikirjoittaja on päättänyt vaihtaa tyylilajia.
Nimittäin oikeasti murhaaja ei tappanutkaan itseään, vaan ampuikin (jostakin täysin selittämättömästä syystä) jo aiemmin tappamansa hepun ja jätti tämän ruumiin palamaan kotinsa mukana. Näin olemme siirtyneet psykologisen trillerin tunnelmista äkkihyppäyksellä klassisen kauhuelokuvan puolelle. Viranomaiset ja elokuvan katsoja luulevat hammaskeijun kuolleen talon mukana ja päähenkilö-etsivä lekottelee kotonaan tyytyväisenä. Samaan aikaan Hammaskeiju on tietenkin jo etsivän kotona aikeinaan tappaa kaikki. Päähenkilö joutuu kaksinkamppailuun murhaajan kanssa ja lopulta saakin Hammaskeijun tapettua. Kunnianosoituksena kauhuelokuvia kohtaan hammaskeiju ei luonnollisestikaan kuole heti, vaan hän "nousee vielä kerran kuolleista" kuten tyylilajiin kuuluu.
Jotenkin elokuvan loppua ihmetellessä tuli mieleen, että onko Harris tosiaan voinut kirjoittaa sen noin, vai onko elokuvaa tehdessä käynyt niin että joku on käskenyt muuttaa käsikirjoituksen lopun. Hätäpäissään siihen on sitten isketty täysin keinotekoiselta maistuva palanen?
Mutta sitten itse pointtiin, nimittäin tämä elokuva on mielestäni erittäin hyvä muistutus siitä miksi tarinan lopun tulisi aina kummuta tarinasta itsestään, eikä joistakin tsiljoonaan kertaan luetuista/nähdyistä vakiopalasista. Ja onpahan nyt hyvä syy lopultakin lukea se Thomas Harrisin "Punainen lohikäärme"- kirja :)
-
pidän melko avoimista lopuista, mutta niin, että tarina tulee kerrottua. en edes yritä irwingmäiseen tapaan eepostella hahmojen elämää syntymästä kuolinvuoteelle, vaan napata sieltä jonkun kasvunpaikan tai muuten merkittävän tapahtuman josta kerron.
nyt piirustuspöydällä huomiota huutava tekeleeni tulee päättymään mukavan iloisissa merkeissä ja siihen loppuun tulee vielä pikku yllätys joka ikäänkuin alleviivaa tarinan pointin. (se on sitten eriasia tuleeko sitä kukaan ymmärtämään.)
käsikirjoitusvaiheessa oleva seuraavakin projekti on jo loppua myöten selvä. siinä päähenkilö palaa alku-asetelmaan, mutta ehkä hieman viisaampana.
jos piirtäisin tälläisen herkistelevän mimmi-sarjakuvan ( keskityy kuvaamaan hahmojen tunteita ja sisäisiä ristiriitoja) sijaan ehtaa räiskintää, täytyy sanoa että ihan jumalan leikkimisen ilosta räjäyttelisin lopussa niin paljon hahmoja taivaan tuuliin kuin niitä vielä olisi jäljellä. ....ja isoja rakennuksia. :D
-
Elokuvista kannattaa opetella lopetuksia, yleensä niitä on kolmea eri tyyppiä: 1) Lähtö, 2) suudelma, 3)kuolema.
Oman sarjakuvani kohdalla todella taistelin sopivan lopun kanssa, koska pyrin välttämään kliseitä niin paljon kuin mahdollista. Päädyin kuitenkin lähtöön, koska se jätti tarinen jonkin verran avoimeksi. Halailu ei sopinut tapahtumien shakespearemaisiin sfääreihin ulottuvaan synkkyyteen ja kuolema oli niittänyt satoa jo ihan tarpeeksi ennen loppuakin.
Loppunauru on muuten todella ärsyttävää. Naurun kanssa saa muutenkin olla varovainen, ettei toistele keskiaikaisia kliseitä demonisesti käkättävistä pahiksista...
-
Loppunauru on muuten todella ärsyttävää. Naurun kanssa saa muutenkin olla varovainen, ettei toistele keskiaikaisia kliseitä demonisesti käkättävistä pahiksista...
mielestäni paha voittaa: asetelma ei ole paha klisee. ja sekin on hyvä lopetus että paha voittaa ja pahis tallertaa pois nauraen pirullista "muhahahaa" nauruaan
-
Itse olen tällä hetkellä mieltynyt ”lopulla” aloittamiseen. Sen jälkeen tarinaa aletaan kelata alusta, ja lopussa onkin jo aika selvää kuinka kyseiseen, alussa näytettyyn, tilanteeseen päädyttiin.
-
Ja natsi-ihmissusia sekä -vampyyrejä ;D
Jep, naminami. Ilsa, She Wolf of the SS -tyylistä kamaa
ja siihen vielä hiukka ihmissusia ja pari vamppaavaa vampyrellaa.
Kerrassaan ihanaa ;)
-
Minua korpeaa suunnattomasti se, minulla on kyllä runsaasti ideoita erilaiin sarjakuvakertomusten aiheiisin, mutta ne jäävätkin sitten yleensä sen idean tasolle.. En nimittäin keksi tarinoilleni loppuratkaisua! En tiedä sitten onko se vanhuus joka aivotoimintaani jäytää vai mikä, mutta nuorempana sain hienoja ideoita kätevinä paketteina, joissa myös loppuratkaisu tuli mukana, mutta nyt stoori aina tyssää jossain vaiheessa siihen, etten tiedä kuinka lopettaisin sen.. Loppuratkaisuhan on vieläpä varsin olennainen osa kertomusta! Jos tarina alkaa mielenkiintoisesti mutta päättyy persaus edellä puuhun, niin eihän siitä jää kuin paha maku suuhun..
En tiedä voiko tähän asiaan ulkopuoliset juuri vaikuttaa, mutta mikäli jollakulla on vinkkejä miten pääsisin yli tästä ongelmasta, niin kertokaa ihmeessä!
-
Itse tykkään nimenomaan semmoisista Sandman tyyppisistä tarinoista joilla ei ole selvää alkua tai loppua.
Olen monesti miettinyt miksei esim. leffoissa jätetä enemmän kertomatta. Ei minua inakaan ikinä haittaa katsoa leffasarjan kakkososaa jos en ole nähnyt ykköstä, aina niihin pääsee lopulta sisälle.
Sama juttu lopun kanssa, hyvä se minusta on jos lukijalle jää lopussa olo, että tarina jää elämään sivujen loputtuakin.
Tai sitten voi heittää jonkun Asterix ratkaisun, jossa tarina loppuu aina samoin. Mitä mahdollisuuksia. Obelix kuolee kivessyöpään ja Asterix pakkonaitetaan Smirgelinelle, mutta silti seuraavalla sivulla Asterix syö iloisena villisikaa nuotion ääressä.
-
Tämmöinen kysymys kaipaisi kyllä Doc Lomapäivää, mutta...
Juoni on ongelma. Päätös on ratkaisu ja sen seuraamukset.
Doc selittää tarkemmin... ehkä. ;D
-
...Tai keksi loppu ensimmäisenä. Sen jälkeen tarinan ideointia helpottaa se, että juonivalintojen on edesautettava sinne loppuun pääsemistä.
-
Yleensä kuolemaan.
Paitsi syklistisen maailmankuvan omaaville.
Kysymys on tärkeä ja yksi pääsyistä miksi luemme kertomuksia tai seuraamme niitä Tv.stä elokuvista yms.
Esimerkki: kertomuksemme päähenkilö on lohikäärme, ainoa olemassaoleva lohikäärme ja vielä nykypäivän suomessa.
Tämä on idea. Sen voi toteuttaa fantasiana, scifinä, allegoriana, komediana, tragediana, trillerinä.
Mutta asetetaan nyt joku juoni: otetaan todennäköisin vaihtoehto eli se että enin osa ihmisiä pelkää lohikäärmettä ja haluaa tappaa/tuhota/vangita sen, osa haluaa elää sen kanssa rauhaisaa rinnakkaiseloa, osa palvoo sitä jumaluutena. Lohikäärme haluaa vain elää ja olla, mutta ei kaihda keinoja saadakseen tahtonsa läpi. Ristiriitojen takia lohikäärme joutuu kulkemaan jahdattuna ja suojeltuna löytääkseen paikkansa.
Miten tarina päättyy vaikuttaa aiempaan juoneen, on siitä suoraan riippuvainen. Miettikääpä miten samalla perusjuonella saa eri vaikutuksen seuraavilla loppuratkaisuilla:
a) lohikäärme vangitaan ja päätyy kontrolloituun tutkimuskeskukseen iäksi vapautensa menettäneenä
b)lohikäärme surmataan, mutta sen puolella olleet ihmiset vaalivat sen muistoa
c)lohikäärme surmataan, mutta sen puolella olleet ihmiset surmataan myös!
d) lohikäärme surmaa vainojansa ja alistaa kaikki ihmiset valtansa alle
e)lohikäärme pakenee turvalliseen paikkaan
f)lohikäärme on joutua surmatuksi, mutta sen puolella olleet ihmiset saavat toisen valtion apuun ja lohikäärmeen pelastetuksi
g) lohikäärme ja kaikki ihmiset kuolevat
h) lohikäärme ja ihmiset päättävät etsiä yhdessä ratkaisun, mutta tilanne jää auki.
Tämän kehittely vei viisi minuuttia. Sarjakuvan tekeminen vie kauemmin. Asia on tärkeä, sillä saman tarinan voi kertoa myriadein tavoin tyylilajista ja tekijänsä mielenkiinnon aiheesta riippuen.
Minkä lohikäärmekertomuksen haluaisit lukea?
Minkä jaksaisit piirtää/kirjoittaa?
-
...Tai keksi loppu ensimmäisenä.
Tuo on se järkevin tapa. Laita loppuun mieluiten verilöyly tai se että poika ja tyttö eivät saa toisiaan. Viimeksi lukemani kirja oli Robert Harrisin Pompeii joka alkaa suunnilleen "neljä päivää ennen kuin Vesuvius pamahti pillun päreiksi, latinaksi conticinium". Erittäin hyvä aloitus, luin kirjan innolla vaikka ei ollutkaan mikään yllätys että sivulla 300 se perkeleen vuori sitten poksahti
-
Markku, lopettaminen on mullekin mysteeri.
Curtvilen liki tyhjentävään viestiin lisään vain, että kirjoittamista helpottaa aina kun teema on selkeänä mielessä, eli mitä ristiriitoja käsittelet. Kun päähenkilön tavoittelema päämäärä on ristiriidasssa hänen henkisen ideologiansa kanssa, syntyy lukijaa kiinnostavaa pohdintaa ja loppukin tulee melkein itsestään.
Esimerkiksi:
Lohikäärme suojelee kylää, mutta lohikäärmeen vaatimukset käyvät kyläläisille raskaiksi huonon satovuoden jälkeen. Pitäisikö lohikäärmeen kanssa neuvotella, pitäisikö se tappaa vai pitäisikö yrittää liittoutua naapurikylän kanssa jolloin vihollisuudet loppuisivat ja lohikäärme kävisi tarpeettomaksi, jolloin sen voisi häätää tai tappaa yhdessä.
Lohikäärme on päähenkilön ystävä ja opettaja, mutta kylän vanhimpana päähenkilö on vastuussa myös kylän hyvinvoinnista. Pettääkö hän ystävänsä ja itsensä yleisen hyvinvoinnin edessä vai pelastaako hän ystävänsä ja pettää kansansa, jolloin hän taas pettää itsensä, vai löytyisikö joku muu ratkaisu?
-
Taidan käyttää Curtvilen ja DocLomapäivän kehittelyjä opetusmateriaalin osana. Tiiviimpi esitys kuin Robert McKeen Story-kirja.
Lopetuksen keksiminen ensin ei taida olla kovin yleistä. Voi käydä niinkin ettei ole enää kutkuttavaa kertoa kun itse tietää lopun. Entä jos kerrontaan upotessa alkaa mielikuvitus tuottaa herkullista materiaalia joka johtaa toisaalle?
-
Lopetuksen keksiminen ensin ei taida olla kovin yleistä. Voi käydä niinkin ettei ole enää kutkuttavaa kertoa kun itse tietää lopun. Entä jos kerrontaan upotessa alkaa mielikuvitus tuottaa herkullista materiaalia joka johtaa toisaalle?
sitten vain tekee sellaisen lopun, joka vastaa liitoon lähtenyttä tarinaa. eihän sen ensin keksityn tarvitse olla mitenkään kirkossa kuulutettu. kunhan homma toimii.
pitääkin kokeilla, että ensin keksii lopun ja sitten vasta tarinan. yleensä mulla se loppu vain syntyy jotenkin. kerran jopa meinasin laittaa molemmat loput peräkkäin mutta onneksi luovuin ideasta. :F
-
Täytyy kans välttää tätä amerikkalaisissa elokuvissa yleistynyttä kauheutta, että erilaiset "loput" seuraavat toisiaan, ja armahtavia lopputekstejä alkaa jo rukoilla. Erityisesti kauhuleffoissa pahis tapetaan ja sankarit halailee mutta se herääkin henkiin ja tapetaan taas ja aloitetaan uusi elämä mutta se tuleekin kaapin takaa. Tai rikosleffassa joudutaan vankilaan, ja olisi lopputekstien paikka, mutta takaumassa käykin ilmi että saalisrahat ovatkin jemmassa lokerossa mutta eivät olekaan koska vaimo vaihtoi ne vessapaperiin ja kätki rahat kaappiin jossa kuitenkin toukat syökin ne! Sarjakuvissa tää ei kyllä ole ollut ongelma. Mutta siis, selkeä loppu ilman lisäherutuksia ja valeloppuja ja käänteitä. Lyhyt epilogi voi toki olla mainio.
Älkääkä enää koskaan, koskaan, nokkelasti kirjoita viimeiseen ruutuun sanan "LOPPU" tilalle "ALKU?"
-
Mulle on aina ollut vaikeampaa aloittaa se tarina kuin lopettaa. Sitten kun pääsee vauhtiin niin loppu tuntuu tulevan aina kuin itsestään, mutta se mistä kaikki lähtee liikkeelle on kinkkisempi juttu.
En tiedä, ehkä tulee korostettua alun merkitystä liikaa, mutta mun on aina pakko löytää siihen se tietty tunnelma, joka toimii ja joka sysää tarinan oikealle raiteelle. En osaa oikein selittää, mutta kyllä te tiedätte. Sen kun saa tehtyä niin on helppo jatkaa tarinaa.
ALKU?
-
Heh! Testattu juttu, että alkua on vaikeampi kirjoittaa kuin loppua. Mutta jos ja kun hyvän sellaisen on saanut aikaan, tarinalla on mielettömästi mahdollisuuksia.
-
Eihän tarinan päättäminen vaikeaa ole... Lopuksi mennään sänkyyn ja aamulla heitetään jokin hassu vitsi?
-
Eihän tarinan päättäminen vaikeaa ole... Lopuksi mennään sänkyyn ja aamulla heitetään jokin hassu vitsi?
Heh heh! Tulee mieleen kauheimmat TV-sarjojen lopetukset ikinä.. joskus 90 -luvulla kolmosella pyörineessä tarzan tv-sarjassa oli aina sama vakioloppu: viidakko on pelastettu taas rosvoilta ja Tarzan ja Jane ovat puumajan kuistilla ja meinaavat suudella, mutta suuteluyritys yllättäen keskeytyy kun Cheetah mölyää vieressä puun oksalla ja tekee jotain hassua, esim. laittaa ämpärin päähänsä, mikä naurattaa sitten kovasti Tarzania ja Janea.. ja siihen pysäytyskuva ja lopputekstit. :P
-
Itse keksin yleensä ensimmäisenä juuri alkuasetelman ja loppuratkaisun, mutta sitten kaikki mitä välissä tapahtuu, onkin vaikeampaa. Mutta loppuratkaisu on helpointa keksiä siten, että mietit, mitä haluat kertoa sarjakuvallasi, mikä on sen sanoma? Vastaus kysymykseen pitäisi löytyä juuri loppuratkaisusta. Jos haluat vaikka esim. kertoa että rakkaus voittaa aina, niin silloin loppuratkaisun pitää olla juuri sen mukainen. Eli päähenkilö juoksee lentokentällä ja pysäyttää lentoonlähtevän koneen koska hänen rakkaansa on siellä jne. perussettiä...
Loppuratkaisun pitäisi olla huipentuma, se missä kaikki mitä haluat kertoa tarinassa kietoutuu yhdelle sivulle...
Tai jotain tuollaista.. Enpä muuta osaa sanoa.
-
Mieluummin huono alku kuin paska loppu. Oli kyse sitten sarjakuvasta, kirjasta tai sarjakuvasta --> huonon alun kestää joka lukemalla/katsomalla, mutta jos loppu on surkea/tylsästi tehty niin sitä ei tee koskaan mieli katsoa/lukea uudelleen.
Itselleni on loppu myös hankala. Se vaan aina joko töksähtää oudosti tai on muuten vaan tönkkö ja tylsä. Sen takia tykkään päättää tarinat hiukan kesken (mutta kuitenkin (tietty) niin valmiiksi, että sitä ei tartte enää jatkaa), vaikka aina ei silloinkaan oikein välähdä mitä viimeisiin ruutuihin tohtii pistää.
-
Eihän tarinan päättäminen vaikeaa ole... Lopuksi mennään sänkyyn ja aamulla heitetään jokin hassu vitsi?
"Sitten lohikäärme heräsi omassa sängyssään. Kaikki olikin ollut vain unta ."
-
"Sitten lohikäärme heräsi omassa sängyssään. Kaikki olikin ollut vain unta ."
Ja upeana lopetuksena pidin sitä Joakim Pirisen piirtämää unta, jossa harjattiin hampaita vimmatusti, kunnes ne tuntuivat kuin uusilta. Sitten herättiin ja jatkettiin virtahevon selässä kohti Sansibaria.
-
Minun suosikkeja myös. JJ. Nääsin Tarzanjuttu taas on hauska, sarjat loppuu usein samalla tavalla. Mainio lopetus on se kun jaksosta toiseen komisario Drebin aina kaataa kahvia ja ne kertoo erittäin paskan Korkkarityyppisen vitsin jolle naureskelee
-
Jos tulee jatko-osa, niin sitten se on aika helppo lopettaa. Keksii vain jonkun mysteerin jota päähenkilö miettii lopussa. Star Wars leffat ovat kyllä hyviä.
-
Täytyy kans välttää tätä amerikkalaisissa elokuvissa yleistynyttä kauheutta, että erilaiset "loput" seuraavat toisiaan, ja armahtavia lopputekstejä alkaa jo rukoilla.
Tuli mieleen the Usual Suspects joka joidenkin mielestä on täyttä kusetusta mutta minusta briljantti ratkaisu. Tällaista kirjoittamista näkisin mielelläni enemmänkin
-
Jos tulee jatko-osa, niin sitten se on aika helppo lopettaa. Keksii vain jonkun mysteerin jota päähenkilö miettii lopussa. Star Wars leffat ovat kyllä hyviä.
Varsinkin alkuperäiset Star Warsit perustuivat juuri siihet, että ne alkaa ja loppuu kesken. Näin ei tarvinnut alkaa selvittelemään miksi moottoroitu videotykki ja karvainen apinamies ovat saman avaruusaluksen miehistöä; ne vain ovat. Oleellista on, että kaikki tärkeä selitetään vaivihkaa, jottei katsoja pian enää muista tuleensa mukaan tarinan keskellä. Toisaalta taas eeppisen tarinan lopettamisesta ei saa tehdä liian seinää, koska kaikkien ongelmien kerralla, parin henkilön toimesta tapahtuva ratkaiseminen tuntuu ainakin itsestäni liian teennäisen helpolta.
-
Tuli mieleen the Usual Suspects joka joidenkin mielestä on täyttä kusetusta mutta minusta briljantti ratkaisu. Tällaista kirjoittamista näkisin mielelläni enemmänkin
Niin, mutta sitä näkee suhteellisen harvoin koska tarina on "kirjoitettava kahdesti".
hämäys ja varsinainen tarina.
Kusetusta tuo ei ole kuten ei Mementot ja Fight clubitkaan.
Star Wars on täällä usein käytetty esimerkkinä ja alkuperäisen trilogian kaksi ensimmäistä osaa toimimat juuri koska niin alku kuin loppukin ovat In Media res tyyppisiä: tarina alkaa kesken ja tilanne jää auki mutta ennen muuta; näytetään, ei kerrota.
Monen lopetuksen kaava on houkutteleva itsekin pidän (toisinaan) romaanien viimeisestä luvusta jossa kerrataan mitä myöhemmin henkilöille kävi, kenestä tuli Andorran sulttaani ja kenestä kenkälusikka.
Sarjakuvamuodossa en ainakaan äkkiseltään muista tätä keinoa käytetyn.
Harva sarjakuva myöskään käyttää Carpenter-loppuja. John Carpenterin elokuvat kun aina jäävät jotenkin auki/ratkaisemattomiksi.
"Kaikki olikin vain unta" ja se variaatio "vain tietokonepeliä" ovat raivostuttavia vesityksiä.
-
Osuva lainaus Petri Tammiselta:
"Jos vaikealta tuntuu lopettaminen, tarkista onko juttu pari riviä aiemmin jo loppunut."
Kyse on kirjoittamisesta, mutta jos rivin paikalle vaihtaa ruudun niin pätee yhtä lailla sarjakuvaan.
-
Monen lopetuksen kaava on houkutteleva itsekin pidän (toisinaan) romaanien viimeisestä luvusta jossa kerrataan mitä myöhemmin henkilöille kävi, kenestä tuli Andorran sulttaani ja kenestä kenkälusikka.
Sarjakuvamuodossa en ainakaan äkkiseltään muista tätä keinoa käytetyn.
Ei ainakaan usein ole käytetty. Nettisarjakuva Inverloch (http://inverloch.seraph-inn.com/) on juuri päättymässä ja sen viimeiset sivut ovat olleet tämänkaltaisia yhteenvetoja päähenkilöiden myöhemmistä tapahtumista. Toista esimerkkiä ei sitten tulekaan mieleen.
Tämänkaltainen loppuyhteenveto on vaarallinen lopetus, koska helposti kirjailija silloin tuhoaa avoimeksi jätetyn tarinan mystiikan. Silloin lukijalle ei anneta samanlaista mahdollisuutta kuvitella, mitä tarinan henkilöille sitten kävikään. Joskus yhteenvedot toimivat, toisinaan eivät.
-
Itse pidän ajatuksesta aloittaa tarina sen lopusta, missä päähenkilö selittää miten
hän joutui siihen tilanteeseen ja aloittaa sen selostaen alusta asti.
Aika harvinainen metodi (ainakin luulen niin) mutta kuitenkin..
J.K. Myös alun mielestäni pitäisi olla traaginen (jos ei ole huumori, tai yhden sivun
strippi) ja lopun onnellinen.
Hmph.. Aika sekavaa..
-
Lopetuksen keksiminen ensin ei taida olla kovin yleistä. Voi käydä niinkin ettei ole enää kutkuttavaa kertoa kun itse tietää lopun. Entä jos kerrontaan upotessa alkaa mielikuvitus tuottaa herkullista materiaalia joka johtaa toisaalle?
Sitten kai pitää mennä siihen toiseen suuntaan. Eikös "kill your darlings" ole ihan yleisesti kannatettava tekemisen periaate, ettei pidä liikaa takertua mihinkään ratkaisuun jos se toinen kuitenkin on parempi?
Muistelen Don Rosan joskus kommetoineen kirjoittavansa yleensä tarinan alusta puoliväliin, sitten hyppää loppuun ja etenee sieltä sitten takaperin puoliväliin...
Tarinan aloittamista lopetuksella en muista juurikaan nähneeni sarjakuvissa, elokuvissa tuota on kyllä käytetty...ainakin American Beauty and Sunset Blvd. alkavat molemmat päähenkilön kuolemalla, ja sitten alkavat keriä niitä tapahtumia jotka johtavat siihen.
Toinen muissa taidemuodoissa käytetty keino jota en muista sarjakuvissa juuri nähneeni on rehellinen deus ex machina, siis sellainen savukonein ja vilkkuvin valokirjaimin varustettu jonka tarkoitus on kaikessa keinotekoisuudessaan alleviivata sitä että ratkaistava ongelma on itse asiassa mahdoton ratkaista. Vesitettyjä versioita toki on nähty...niiden alkuperäisten antiikin tragedioiden ohella suosittelen kiinnostuneille F.W.Murnaun elokuvaa Viimeinen mies, jonka alkuperäiseen synkkään lopetukseen (päähenkilö kuolee) vaadittiin muutosta ja onnellista lopetusta. Murnau laatikin sitten todella aggressiivisen päivänpaisteisen epilogin leffalle, osa katsojista inhoaa tuota lopetusta mutta minusta se on nerokas juuri tuolla deus ex machina -tavalla.
Myös parissa Shakespearen komediassa on tullut vastaan varsin hirtehisiä onnellisia lopetuksia...
Avoimia lopetuksia noissa ratkaisemattoman ongelman tarinoissa on sitten nykyään enemmän käytetty. Docin tässä ketjussa aloittaman lohikäärmetarinan voisi vaikkapa päättää päähenkilön päätökseen surmata lohikäärme, mutta jättäen avoimeksi kysymyksen pystyykö päähenkilö tähän, tai kuvitteleeko oikeasti edes pystyvänsä...Veljeni Leijonamieli -lopetus siis.
Mitäs näitä on...Tinttien lopetukset ovat kyllä kaikessa neutraaliudessaan pääsääntöisesti hienoja, erityisesti juuri tuo Picarot. Kirjallisuuden puolella sellainen joka sai haukkomaan henkeä oli Yukio Mishiman Aaltojen pauhu, kirja joka on melkein kokonaan sellainen herttainen pastoraaliromanssi, ihan luettava muttei mitenkään ihmeellinen...kunnes viimeinen lause täydellisenä tyylirikkona tarjoaa yllättävän näkökulman koko edeltäneeseen tarinaan. (ja ei, se ei ole mikään tylsä "kaikki olikin vain unta").