Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Amerikkalaiset sarjakuvat => : JV 25.05.2005 klo 22:25:03
-
Mitä erinomaisia ja huomionarvoisia "vaihtoehto"sarjakuvia on tullut viime aikoina luettua?
Minä selailin tuossa eilen Blanketsia, onkohan se ostamisen väärti?
Minulle suurimmat sarjiselämykset on viime aikoina antanut David Mackin Kabukin uusimmat numerot. Kyse ei enää ole mistään väkivaltamättösarjasta, jos ikinä on ollutkaan. Uusissa jaksoissa liihotetaan elämän syviä tasoja tutkien, yhä suoremmin Mackin itsensä aatosmaailmaa peilaten. Visuaalisesti Mack on saavuttanut ihan suvereenin tason, vaikka jollakin tasolla ilmaisu edelleen lainaa liikaa esikuviltaan. Mutta sarjakuvallinen leikittely ja kekseliäisyys sen kuin edistyy.
-
Mitä erinomaisia ja huomionarvoisia "vaihtoehto"sarjakuvia on tullut viime aikoina luettua?
Minä selailin tuossa eilen Blanketsia, onkohan se ostamisen väärti?
Blanketsista oli täällä reippaasti juttuakin jossain vaiheessa, puolesta ja vastaan... kuuluu omiin suosikkeihini.
Apropos, otsikosta aattelin että ehdotat jotain lukupiiriä netitse. Siis että kaikki lukis saman kirjan vaikka kirja viikossa/kahdessa tässä kesän mittaan ja sit niistä jubailtais.
Viime aikojen elämyksiä ovat olleet Jens Harderin Leviathan (josta Römpötti kirjoitti uudessa Sarjainfossa - minusta kirja on kyllä aivan mestarillisesti piirretty ja kerrottu!), Chris Waren luonnoskirja Acme Novelty Date Book, Anna Sommerin Baies des Bois (kokoelma kuvituksia ym.), Noyaudin kirja jota selailin mutten ostanut (tyhmä minä!) ja Musturin Tommin The First Book of Hope. Sekä Hernandezin veljesten kokoomatiiliskivet. Ai joo ja McSweeney's 13 sekä Kramer's Ergot 5. Tiina Pystysen Runousoppi.
-
Blanketsista puhuttiin tuolla (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?topic=1377.0).
-
Mattotti/Kramsky "Dr. Jekyll & Mr. Hyde": Vanhaan tarinaan on saatu sarjakuvamuodossa uutta sykettä. Kuvakerronta on selkeää ja sisältö tyylittelevää, olen ihastellut sitä useasti lukemisen jälkeenkin. Tekstin vähyyden ja moniselitteisyyden ansiosta yksittäisiin kuviin voi eläytyä ilman että lukee tarinan uudelleen, josta mieleeni on tullut että onkohan sarjakuvissa juonilla mitään sen suurempaa annettavaa? Mattottin tyyli on nykyään komeampaa kuin koskaan, näyttäisi siltä että hän on ottanut vaikutteita maalaustaiteen puolelta ainakin Francis Baconilta ja George Groszilta. Kirkkain pastellisävyin väritettyjen ja perustellusti vääristyneiden hahmojen olemus kertoo enemmän kuin tuhat puhekuplaa.
Steven T.Seagle/ Teddy Kristiansen " It´s A Bird": Monia piirros-ja kerronta tyylejä sekoitteleva sukellus Teräsmiesmyytin luonteeseen. Osaksi omaelämänkerrallinen kehyskertomus tuo mieleen Adaptationin tai sitten toisinpäin, käsikirjoitus on luultavasti valmistunut suunnilleen samoihin aikoihin. Kansi ei ole ylityöstetty vaan totutusta poiketen antaa pienen vihjauksen sisällön kuvallisista ansioista. Ja on pakko olla ylpeä siitä että pohjoismainen piirtäjä tekee näin omaehtoisia ratkaisuja ison meren takana.
Jyrki Heikkisen tuotanto: Mielestäni Suomen paras sarjakuvapiirtäjä tekee vaikeasti kontrolloitavia mutta helposti omaksuttavia, taiteellisia mutta äärimmäisen viihteellisiä juttujaan niinkuin ei kukaan. Näissäkin on se kokonaisuudesta irrotettavissa olevien juttujen taika, paranevat kerta kerralta. Harmi että olen toistaiseksi joutunut näiden kohdalla tyytymään kirjastosta lainaamiseen, asiaan täytyy saada muutos...
Tomer Hanuka "Elephant Graveyard" : Tämä muutavasivuinen kolmessa aikatasossa liikkuva kertomus John Weismullerin vaiheista löytyy New Thing: Identity-antologiasta, missä on myös yksi Katja Tukiaisen juttu. Samaan tapaan kuin "It´s A Bird"issä käydään tässä myös sankarimyytin takana pällistelemässä. Sen verran erinomainen kaikilla osa-alueilla tämä Israelilaispiirtäjän luomus on että päätin tilata kaikki viisi osaa kaksoisveljensä Assafin kanssa tehtyä Bipolar comicsia. Sormet syyhyää, pää hajoaa!
-
Tommin The First Book of Hope, Ossian Saarmanin Teräsliigan tuho, sekä uusi Myrkky ja Mad.
Mad oli normaalin köpö, vaikka Hämisparodiat olivatkin sangen piristäviä. Lasken nämä viimeksi mainitut vaihtoehtoisempaan matskuun kun niiden painoskin on niin pieni (?!). Myrkky on edelleen hyvä (ellei paras Suomessa ilmestyvä sarjakuvalehti), varsinkin Rocky on ihan ässä, samoin lehden muutamat kotimaiset tekijät. Pitkä matka on Jysäyksellä vielä tähän.
Setin klassikko, Teräsliiga oli positiivinen yllätys. Liian vähän meillä tehdään enää tommosta aivotonta viihdettä - sanoo mies joka ei ole lukenut Marko Tiaisen albumeja... Book of Hopea luin ihan väärin enkä päässyt kärryille kuin vasta loppumetreillä.
Muuten onkin sitten tullut luettua viikon parin sisään vain lähinnä mainsteamia.
-
En ole koko kirjaa lukenut, muttä nämä nettiotteet kuulostavat ja tuoksuvat hyvältä. Käykää katsomassa: http://www.leviathan.co.uk kröhöm!
...Ei oikein hah-hahmotu tämä linkinteko vai toimiiko se? Olkoon...
-
...Ei oikein hah-hahmotu tämä linkinteko vai toimiiko se? Olkoon...
Kun teet linkin niin url-tagien pitää olla linkin molemmilla puolilla (jälkimmäisessä pitää olla se /). Foorumi tekee kyllä automaattisesti linkin webbiosoitteesta, joten tuossa sinun linkissäsi tagit ovat turhia.
Esimerkki:
[url=www.nettisivu.netti]linkki[/url]
-
...niin viime aikoina olen lukenut uusiksi Donna Barrin vaihtoehtosarjakuvia Desert Peach ja Stintz. Molemmat ovat kyllä sarjakuvaa parhaimmillaan, mutta ihan liian vähälle huomiolle jääneitä...
Totta! Mistä, mistä löysit Desert Peachiä? Vuosia sitten kyselin kaupoissa, mutta jossain oli loppu ja toiset ei pitäneet valikoimissa... ja nyt onkin mennyt pari vuotta kokonaan menemättä ostoksille, kun ei ole varaa maksaa mistään mitään.
Donna Barr on eittämättä Uuden mantereen oivallisimpia tarinankertojia. Mutta tekstausjälkensä on raskasta lukea.
-
Totta! Mistä, mistä löysit Desert Peachiä?
Muistaakseni United Publicationsilta joskus vuonna kypärä ja miekka, kun se pulju vielä myi muutakin kuin mangaa. Eipä sitä kyllä enää sieltä saa, mutta eBayssa näkyis olevan paljon tarjolla melko halvalla jopa.
-
Ilahduttavaa huomata että joku muukin ylipäätään tietää Donna Barrin olemassaolosta täällä. Ehkä kannattaa tilata suoraan naiselta itseltään, omakustanteita kun ovat. Laitoin linkin NettiNarttuun. www.narttu.net Nyt o kiiru joten en ala copypeistaan sitä tähän. ;)
-
Tein sen virheen että luin samana varsin toimettomana päivänä Tommi Musturin tyylikkään uutukaisen sekä massiivisen The R. Crumb handbookin. Valaistuksen omaisesti tajusin että järkyttävän suuri osa suomalaista vaihtoehtosarjakuvaa kuvaa arjen apatiaa, toimettomuutta, tylsyyttä. Tämä Musturin teos on hyvää jatketta Turusen Tiskipäiväkirjalle ja Jenni Ropen koko tuotannolle. Tuli sellainen olo että jos minun pitää lukea vielä yksikin tällainen teos niin ammun itseäni päähän. Aina sitä samaa! Lähes poikkeuksetta jokaisella tekijällä. Ei uskalleta antaa mennä vaan. Crumbilla sitä vastoin lähes jokainen juttu pursuaa energiaa, jopa ne joissa kuvataan aiemmin mainittua kymmenesti kirottua apaattista arkea. Tarinoissa on menoa ja meninkiä. Toiminnallisuutta. Tarinallista kokeellisuutta silloin kun sen aika on. Paljon on arjen kuvausta ja lähes kaikki jutut ovat tavalla tai toisella omaelämäkerrallisia (mistä muusta oikeastaan voi uskottavaa taidetta ammentaa?) mutta asenne kerrontaan on aivan eri kuin suomalaisessa vaihtoehtosarjakuvassa. Miksi pitää olla aina niin ankeeta?
Mutta tämä R.Crumb Handbook, siinäpä vasta rahalle vastinetta. 400 sivua haastattelujen pohjalta kirjoitettua elämäkertaa jonka kommentaareina tuhti satsi sarjakuvia ja poimintoja luonnoskirjasta. Valokuvat ja muu oheiskuvasto on ensiluokkaista. Kirja on ennennäkemättömän Crumb-aineiston runsaudensarvi. Eikä siinä vielä kaikki. 25 euron arvoisen kovakantisen, viimeisen päälle suunnitellun opuksen kylkiäisenä tulee mainio kokoelma-cd Crumbin ragtime- ja blues-musisointia. Suurinta osaa Crumbin musiikillisesta tuotannosta ei ilmeisesti ole saanut kuin vasta hiljattain jossain muussa formaatissa kuin savikiekkoina. Suosittelen kaikille kiinnosti Crumb tai ei. Olis syytä kiinnostaa!
-
...järkyttävän suuri osa suomalaista vaihtoehtosarjakuvaa kuvaa arjen apatiaa, toimettomuutta, tylsyyttä...
Aina sitä samaa! ...
Miksi pitää olla aina niin ankeeta?
Mutta tämä R.Crumb Handbook, siinäpä vasta rahalle vastinetta. 25 euron arvoisen kovakantisen, viimeisen päälle suunnitellun opuksen kylkiäisenä tulee mainio kokoelma-cd Crumbin ragtime- ja blues-musisointia.
Hyvä herra Nissen,
ilokseni huomaan Teidän panneen merkille tarpeen uudistaa suomalaista vaihtoehtosarjakuvakenttää. Useinkin uudistukset tässä maailmassa ovat nimenomaan seurausta siitä, että joku toteaa: "Jo riittää". Tällöin uudistustyön raskas taakka lankeaa useimmiten sen harteille, joka ennätti julkituoda näkemyksensä (jonka monet muutkin saattavat jakaa) ihan ääneenkin. Muut huokaavat helpottuneina, kun joku ottaa tulen kantaakseen. Jälkeenpäin on kaikkien kevyempi tulla peesiin, kun väylä on raivattu. Kiitos.
Ja näköjään sitä on sitten investoitava R. Crumb Handbookiin, jos siinä vielä tuohon hintaan on musiikkiakin; hyvin nuorena nauhoittamani äänikasetti Cheap Suit Serenadersin musiikkia tuhoutui autossa vuosia sitten. Kiitos tästäkin vinkistä.
-
Onhan noissa Ropen sarjiksissa muutakin kuin lopenuupumusta, monissa on hyvinkin oivaltavaa lämminhenkistä huumoria...
Mutta yleisesti ottaen ei varmaankaan olisi pahitteeksi jos lähestyttäisiin aiheita myös muilla tavoin, on monia vapauksia mitä ei vielä ole otettu. Jotenkin vaikuttaa, että nämä asiat häiritsevät enimmäkseen tekijöitä. Ripi Rapi. Minä myös.
-
Nissenin tavoin minäkin kaipaan suomalaiseen sarjakuvaan kokeellisuutta, ja sitä etteivät tekijät jumittuisi liian tiukkaan omaan tyyliinsä ja konseptiinsa. Ei omaa tyyliään tietenkään voi karata, mutta on terveellistä ja kehittävää kokeilla laajentaa oman ilmaisunsa skaalaa. Samaten tekijöiden kannattaisi miettiä, että mitä kannattaa piirtää valmiiksi asti - eli miettiä tarinan kantavuutta. Minä olen miettinyt, että suomalaisten sarjakuvantekijöiden kannattaisi kokoontua keskenään enemmän tai vähemmän säännöllisesti kritiikkisessioihin. Tai miten on, koetteko alan ammattilaiset / puoliammattilaiset, että saatte lukijakunnalta ja kavereilta tarpeeksi rakentavan kriittistä, osuvaa kommenttia sarjiksistanne? Minusta alalla tuntuu vallitsevan liian voimakkaasti semmoinen ilmapiiri, jossa kaikki kehuvat toisiaan, eli vakava kritiikki puuttuu ( itse asiassa nyt muistankin juuri Nisseni jossain kirjoittaneen aiheesta). Vaikka kritiikki saattaa kolhia egoa, on sen tehtävänä vaalia ja kehittää taiteenalaa, ehkä rimaa / tasoa nostavana asiana.
Siitä arjen ankeudesta, että, ehkä kyseessä on joku terapiailmiö tai suomalainen synkkämielisyys, mutta kyllähän niitä poikkeuksiakin löytyy.
-
Nissenin tavoin minäkin kaipaan suomalaiseen sarjakuvaan kokeellisuutta, ja sitä etteivät tekijät jumittuisi liian tiukkaan omaan tyyliinsä ja konseptiinsa.
... miettinyt, että suomalaisten sarjakuvantekijöiden kannattaisi kokoontua keskenään enemmän tai vähemmän säännöllisesti kritiikkisessioihin. Tai miten on, koetteko alan ammattilaiset / puoliammattilaiset, että saatte lukijakunnalta ja kavereilta tarpeeksi rakentavan kriittistä, osuvaa kommenttia sarjiksistanne? Minusta alalla tuntuu vallitsevan liian voimakkaasti semmoinen ilmapiiri, jossa kaikki kehuvat toisiaan, eli vakava kritiikki puuttuu.
Tämä viesti on nyt täysin offtopicia, mutta...
Vakava kritiikki puuttuu, juu. Mutta toisaalta se on ymmärrettävää sillä toisen työn arvosteleminen ei ole mitenkään mieltä ylentävää hommaa. Olen muodostanut käsityksen että semmoisen estää ihan terve itsesuojeluvaisto. Ja toisaalta meillä ei ole vasta kuin muutama sarjiskriitikko, jotka luonnollisesti kirjoittavat vähän huolellisemmin eli rahasta, kohderyhmänään lukevayleisö.
Mitä kokeellisuuteen taas tulee, niin se on yksi tapa tehdä taiteellinen, taloudellinen ja vähän laajempikin "itsemurha". Ei semmoista kukaan loppupeleissä arvosta, vaikka sitä juhlapuheissa peräänkuulutettaisiinkin. Ei kokeileminen ole mikään itseisarvo. Tärkeätä on onnistua. Turhanaikaisen kokeilun välttäminenkin on siis ihan tervettä. Puhun nyt kokemuksesta. Suomessa on julkaistu tuhansia omakustannelehtiä, joissa yhtenä kantavana motivina on juuri kokeilunhalu, ja missä ne lehdet ovat nyt? Ketä kiinnosti?!
-
Itsekin olen kaiken käsiini saamani kotimaisen pienjulkaisusarjakuvan lukenut läpi... (ja ollut julkaisemassa sitä) Omat fiilikset siitä tiivistettynä:
Suomalainen kokeilullinen sarjakuva pyrkii useimmiten olemaan taidetta. Sellaista itsensäilmaisua, jonka ei tarvitse viihdyttää muita, mutta joka silti pyrkii olemaan katu-uskottavaa itsensäilmaisua. Ja niinpä... taidetta tehtäessä synkkyys ja arkirealismi (inhorealismi) on luonnollisesti katu-uskottavampaa kuin positiivisuus, huumori ja fantasiat.
-
Tämä viesti on nyt täysin offtopicia, mutta...
Vakava kritiikki puuttuu, juu. Mutta toisaalta se on ymmärrettävää sillä toisen työn arvosteleminen ei ole mitenkään mieltä ylentävää hommaa. Olen muodostanut käsityksen että semmoisen estää ihan terve itsesuojeluvaisto. Ja toisaalta meillä ei ole vasta kuin muutama sarjiskriitikko, jotka luonnollisesti kirjoittavat vähän huolellisemmin eli rahasta, kohderyhmänään lukevayleisö.
Mitä kokeellisuuteen taas tulee, niin se on yksi tapa tehdä taiteellinen, taloudellinen ja vähän laajempikin "itsemurha". Ei semmoista kukaan loppupeleissä arvosta, vaikka sitä juhlapuheissa peräänkuulutettaisiinkin. Ei kokeileminen ole mikään itseisarvo. Tärkeätä on onnistua. Turhanaikaisen kokeilun välttäminenkin on siis ihan tervettä. Puhun nyt kokemuksesta. Suomessa on julkaistu tuhansia omakustannelehtiä, joissa yhtenä kantavana motivina on juuri kokeilunhalu, ja missä ne lehdet ovat nyt? Ketä kiinnosti?!
Off topiccia, mutta sitähän keskustelu on, rönsyilyä...
Jos kritiikki esitetään oikeassa hengessä, eli sisältöön pitäytyen, ei siinä ole mitään aihetta loukkaantua henkilökohtaisella tasolla, kysehän on tekemisten kritiikistä. Kyllähän taidekoulussa kritisoidaan ihmisten töitä, jotta he pääsisivät eteenpäin taidoissaan ja saisivat hiotuua ilmaisuaan, työpaikalla esitetään kritiikkiä, jos hommat on tehnyt huonosti jne jne. Tottai kai kritiikkiin pitää tottua, mutta hyvä kritiikki on suuri lahja tekijälle, minusta.
Kokeellisuus tarkoittaa ihmisille eri asioita ja tavallaan ymmärrän siihen yhdistettävät negatiiviset konnotaatiot. Amatöörien kokeellisuus, jossa kierretään oma taitamattomuus tekemällä jotain sangen eksentristä, harvemmin tuottaa ansioituneita tuloksia, mutta määrätietoinen, sanotaan sitten ilmaisunsa kehittäminen, ja titoinen uudistaminen ja kokeileminen ( mikä on osaltaan leikkiä, joka motivoi tekemsitä muutenkin, osaksi ehkä analyyttisempää oman mediansa tutkimista).
Minulla nyt vaan sattuu olemaan vahvasti se ajatus, ettei sarjakuvan tulevaisuuden tarvitsis olla aku ankkaa vaan sarjakuvalla ilmaisumuotona olisi paljon käyttämätöntä potentiaalia ( tästä olen jauhanut kyllä kvaakissa muaallakin). Moniin sarjakuviin kokeellinen ote on luultavsti sopimaton, mutta ainahan tekijä voi yrittää jotain uutta kerronnallista tai kuvallista ratkaisua, ettei jää toistamaan vaan sitä minkä on jo monia kertoja tehnyt.
Minun tarkoittamassani mielessä Hagelberg on hyvin vahvasti kokeellista ( vaikka onkin nyttemmin aika manerisoitunut), samoin Turunen ja Nissen. Omassa perinnevetoisuudessaankin myös David Ware, lisäksi mm. David Mack, McKean. Siis minusta kokeellinen ja konventiot haastava asenne tuottaa aikamme parasta sarjakuvaa.
Joten ihan samoin kuin kysyt missä on se suomalainen kokeellinen sarjakuva, voi kysyä missä on se suomalainen konventionaalinen sarjakuva mennävuosilta... Suomalaisessa sarjakuvassa on ollut se ongelma että vain rajallinen määrä tekijöitä on jaksanut nähdä sen vaivan kehittää taitojaan sille tasolle että niitä sietää lukea, ainakaan laajempi kansanosa. Sitä vaivannäköä ja kokeilunhalua määrätietoisessakin ja itseä kehittävässä mielessä minä peräänkuulutan.
-
Joten ihan samoin kuin kysyt missä on se suomalainen kokeellinen sarjakuva, voi kysyä missä on se suomalainen konventionaalinen sarjakuva mennävuosilta... Suomalaisessa sarjakuvassa on ollut se ongelma että vain rajallinen määrä tekijöitä on jaksanut nähdä sen vaivan kehittää taitojaan sille tasolle että niitä sietää lukea, ainakaan laajempi kansanosa. Sitä vaivannäköä ja kokeilunhalua määrätietoisessakin ja itseä kehittävässä mielessä minä peräänkuulutan.
Hyvä pointti. Suomessa vaihtoehtosarjakuvalle ei ole vastassa kovin paljon sellaista sarjakuvaa, jonka suhteen olla vaihtoehtoista.
-
Hyvä pointti. Suomessa vaihtoehtosarjakuvalle ei ole vastassa kovin paljon sellaista sarjakuvaa, jonka suhteen olla vaihtoehtoista.
Tätä mieltä olen ollut jo vuosikymmeniä.
-
Tätä mieltä olen ollut jo vuosikymmeniä.
Ei ole markkinoita. Katso kielipohjaa ja väkimäärää. Lehtisarjakuva kuten V&W on ainoa tapa menestyä, paitsi jos sarjakuvaan saadaan joku oma salovaaragrünstein tms. näkemyksellinen rikas perijä, joka on valmis heittämän rahojaan kankkulan kaivoon ainakin muutaman vuoden ilman varmuutta lopputuloksesta.
MUTTA minusta tämä on voitto. Alaa pääkallonpaikalla opiskelleena olen sitä mieltä että mainstream ei tee onnelliseksi, sitäpaitsi sitä voi aina tuoda. Suomessa on erinomaiset lähtökohdat tehdä omaperäistä, laadukasta sarjakuvaa, koska
a) sitä tehdään täällä rakkaudesta, ei rahasta
b) täällä on rikkaat vaikutteet (sekä strippejä että albumeja että lehtiä)
c) valtio tukee
Ei sarjakuva ole ainoa ala, jolla Suomessa kannattaa suunnata suoraan kv-markkinoille. Meitä nyt on vaan 5 miljoonaa.
Sen sijaan koulutusta voisi olla lisää, mihin tuo Veltin viittauskin mielestäni menee. Minäkin olisin jo maisteri jos voisin jossain omaa alaani opiskella. Sellaista en viitsi, mikä vie minua poispäin omasta päämäärästäni. Esim. TaiKin graafisella en saisi opetusta käsikirjoituksessa enkä tod.näk. mielipiteenvaihtoa oman alani ihmisiltä. Turhaa hommaa siis, minun näkökulmastani.
-
Kerro, oi kaikkitietävä, kuka on tienannut mainituilla kansainvälisillä markkinoilla hyvät rahat? Samanlaiset ongelmat siellä on vastassa kuin Suomessakin. Luulen ma.
-
Kerro, oi kaikkitietävä, kuka on tienannut mainituilla kansainvälisillä markkinoilla hyvät rahat? Samanlaiset ongelmat siellä on vastassa kuin Suomessakin. Luulen ma.
Ei kukaan... vielä. Mutta puhutaan asiasta vuoden päästä uudestaan.
Suomi tukee taiteilijoitaan apurahoilla. Näkyvyys ulkomailla on tässä plussaa myös. Toimeen tuntuu tulevan useampikin. Samaan tapaan kuin muut taiteilijat: välillä apurahoilla, välillä ilman, kustannuspalkkioilla (ulkomailla enemmän kuin 1000 euroa albumista nyt kuitenkin!), lisäksi satunnaisesti opetuskeikoilla, kuvituksilla jne.
Mutta kannattaako yrittää viedä sellaista mitä jo on? Kyllä julkaistuksi tulleilla on kaikilla ollut vahva omaperäinen tyyli.
Lisäys: palatakseni Veltin toteamukseen siitä, että harvat jaksavat kehittää taitojaan "luettavalle" (ja myyvälle) tasolle, tuosta olen enemmän kuin samaa mieltä. Suomessa lyö itsensä läpi tiettyyn rajaan saakka suht helposti. Pärjää Kemin kisoissa. Saa juttujaan alan lehtiin ja julkaisee sen yhden albumin joka arvostellaan Sarjainfossa, Hesarissa ja oman maakunnan lehdessä. Minne sitten? Myyntiä ei tule, vaikka saisi kuinka loistavat arvostelut, kustantaja maksaa albumista sen kertamaksun ja apuraha tulee jos on tullakseen. Loput kolme tyyppiä' ostaa albun Kirjatorilta. Sparrausta (esim. koulutus, kustannustoimittaja, jatkuvalla syötöllä työtä tarjoava sarjakuvalehti tms.) tai työmahdollisuuksia ei ole sen enempää ja moni ei haasteiden tai ties minkä puutteessa ikinä saavuta koko potentiaaliaan. Juuri se "todellisuus" unohtuu, ja ne oikeat lukijat. Kv-markkinat tuo lisää työmahdollisuuksia, kiritystä, eri perspektiivin vaan hommaan.
Kaikki tämä pätee sekä ns. vaihtoehtoiseen että ns. mainstreamsarjakuvaan. Suomessa ero koulukuntien välillä syntyy lähinnä siitä, mistä koulukunnasta tekijä on vaikutteensa imenyt eikä oman maan todellisesta markkinatilanteesta. Eli haluaako isona Marvelille, Kodanshalle, Disneylle vai Assoille töihin.
Mutta niin tai näin, rikkaaksi sarjakuvalla ei pääse. Ainoa miljonääri lienee Frank Miller, joka sai rahansa elokuvaoikeuksien myymisestä. ;)
-
Miust on just hienoa, että joku Petri Hiltunen värittää skeneä tekemällä täyttä mainstreamia...laittaa itsensä tavallaan ihan eri tavalla rohkeasti alttiiksi. Onkohan se scifisarjis tullut siltä jo? Tässä vaan kyselen enkä jaksa kattoa netistä.
-
Keskustelu rikkaista sarjakuvantekijöistä siirtyi ketjuun Sarjakuvamiljonäärit (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?topic=3328.0). Tässä ketjussa voitaneen tyytyä siihen, että sarjakuvantekijästäkin voi tulla miljonääri sarjakuvien kautta, vaikka ei välttämättä suoranaisesti sarjakuvien myynnillä.
-
Miust on just hienoa, että joku Petri Hiltunen värittää skeneä tekemällä täyttä mainstreamia...laittaa itsensä tavallaan ihan eri tavalla rohkeasti alttiiksi. Onkohan se scifisarjis tullut siltä jo? Tässä vaan kyselen enkä jaksa kattoa netistä.
On se mustakin hienoa, mutta siihen oon vähän kyllästynyt kun heput tahkoo mainstreamia ja kitisee sitten ettei ketään kiinnosta, s*nan kakkataidesarjakuvaa vaan julkastaan ja palkitaan ulkomaita myöten... (Petri ei toki näihin kitisijöihin kuulu!!! Muutenkin mahtava mies kaikin puolin.) Eikös se mainstream just oo valmista kun se on painettuna lehdessä ja hyvää kun sillä on max. paljon lukijoita? Ja jos ei onnaa, niin siit vaan rohkeesti johtopäätöksiä vetämään.
-
Ai niin joo, se piti vielä sanomani, että tässä tullaan justiinsa siihen sarjakuvan hankaluuteen että sarjakuva taipuu niin moneksi mutta historiansa vuoksi alan taideteoria on vielä aika lailla kirjoittamatta. Onhan nimittäin selvää, että sk:n sisältä löytyy runsaasti eri lajityyppejä ja käyttötarkoituksia -mutta MITÄ?- ja niiden arvottaminen ja paremmuusjärjestykseen laittaminen on yhtä tarkoituksetonta kuin verrata omenoita ja appelsiineja. Tai omenoita ja iskuporakonetta. Mutta KOVASTI jengi jaksaa juupas-eipästellä edelleen. Tai sit mä vaan luulen ja oon jääny 90-luvun juoksuhautoihin. No enkä luule; on se ilmassa keskusteluissa täälläkin välillä. Mutta onneksi kvaak ei ole oikea maailma.
Oikeassa maailmassa voi ympäröidä itsensä vain samanmielisten seuralla ;D
-
Ja palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, luin vihdoin David B:n Epilepticin loppuun. En ollut saanut käsiini viimeistä osaa ranskankielellä, joten meni englanniksi koko Pantheonin tiiliskivi. Mestariteos.
Loppuvuodesta palkintosuma odotettavissa. Omat veikkaukseni: sarjakuvapalkinnoista kaikki mahdolliset + jokunen kirjallisuuspalkinto (kuten Mausin ja Jimmy Corriganin tapauksissa). Ainakin Angoulemen parhaan albumin palkinnon luulisi olevan varma ellei mene politikoinniksi (Ranska!...) - eikun eipäs, Ranskassa L'Ascension du Haut-Mal on julkaistu osina! Kääk! Amerikan palkinnoista en tiedä että voiko niitä ulkomaalainen voittaakaan. Onko meillä tässä väliinputoaja?
David B. valittiin parhaaksi eurooppalaiseksi tekijäksi Comics Journalissa jo 1997 (vai 98) kun Ascensionia oli julkaistu vasta jotain kolme osaa.
Lisäksi pakkohankintana Robert Crumb Handbook. Hyvin tehty kirja, miehen työt tunsinkin tietty jo.
-
Minäkin luin eilen pitkästä aikaa jenkkein vaihtoehtosarjakuvaa Comics Journalin kesäspesiaalista (no okei, oli siellä muutama kanadalainen, joku jaappanin poika ja joku kumma Matti Hagelberg kanssa - enkä oo vielä ihan kaikkia lukenut). Ei kyllä kolissut yhtään nämä, ainakaan näin lyhyinä annoksina. Aiemmat CJ:n isot erikoisnumerot on yleensä olleet hauskoja, mutta tämä oli kyllä ihan pyysti. Lisäksi siinä oli kauheesti juttua Vaughn Bodesta, jonka jutuista en myöskään ole ikinä tykännyt. Luen kumminkin tänään loppuun, jos siellä vaikka tulisi vastaan jotain oivallisempaa vielä, mutta kyllä meidän kotimaiset antologiat tän pesee yksi nolla, vaikka tässä on värejäkin ihan neljin kappalein.
Rmäki
-
Musta se lehti ei ole kyllä yhtään niin hyvä kuin voisi olla. Editointia! Tähän on tyytyminen. Onneksi ranskaksi on sentään Bang, 9eme Art ja silloin tällöin Beaux-artsin spessut.
-
On se mustakin hienoa, mutta siihen oon vähän kyllästynyt kun heput tahkoo mainstreamia ja kitisee sitten ettei ketään kiinnosta, s*nan kakkataidesarjakuvaa vaan julkastaan ja palkitaan ulkomaita myöten..
90% kaikesta on paskaa. Eiköhän sen juttunsa saa julki jos se kuuluu siihen loppuun kymmeneen prossaan? Tai ehkä se oikea suhde onkin 97/3 tai jotain.
-
Tosiaan, tästä David B:n kanonisoinnista onkin monasti pitänyt kyselemäni...
Nääs kun onhan se Epileptic tosi hyvä ja kaikkee -- mutku minnuu pisti vähä ihmetyttämään, että kenen mielenkiinto pysyy muka kybällä yllä silloin kun "sivukaupalla" tehdään tarkkaa selkoa esim eri homeo- ym.-paattisten hoitojen yksityiskohdista? Olisiko pikku editoinnilla päästy kiinni vielä olennaisempaan?
Ja okei, vähän arveluttaa myöskin se hourujen ja ahdistuneisuuden ylenpalttinen rautalankavisualisointi koristekäärmeiksi sun muiksi. Mutta sekin vain välillä, sillä onhan se osa koko homman clou'ta.
Ehkä tällaiset häiritsevät sitäkin enemmän vain siksi, kun teos muuten olisi niiiin lähellä mestariteosta?
-
Tosiaan, tästä David B:n kanonisoinnista onkin monasti pitänyt kyselemäni...
Nääs kun onhan se Epileptic tosi hyvä ja kaikkee -- mutku minnuu pisti vähä ihmetyttämään, että kenen mielenkiinto pysyy muka kybällä yllä silloin kun "sivukaupalla" tehdään tarkkaa selkoa esim eri homeo- ym.-paattisten hoitojen yksityiskohdista? Olisiko pikku editoinnilla päästy kiinni vielä olennaisempaan?
Ja okei, vähän arveluttaa myöskin se hourujen ja ahdistuneisuuden ylenpalttinen rautalankavisualisointi koristekäärmeiksi sun muiksi. Mutta sekin vain välillä, sillä onhan se osa koko homman clou'ta.
Ehkä tällaiset häiritsevät sitäkin enemmän vain siksi, kun teos muuten olisi niiiin lähellä mestariteosta?
Ai, minua ei moiset seikat haitanneet. Ei se minusta lavertele.
Erityisesti niistä käärmeistä ja lohi-sellaisista pidän, minusta hienosti on siinä vaikea abstrakti asia visualisoitu. Ettei olis vallan keksinyt uutta kuvakieltä /symboliikka /kerrontaa (vrt. pölkky ja saha, hehkulamppu, hikipisarat jne.). Semmoinen olo mulle ainakin jäi, kun ensimmäisiä osia luin, vielä tuoreen vaikuttuneena.
David kuuluu kanssa niihin, joiden mielestä kuvassa ei saa olla mitään hämäävää, tarpeetonta koristelua. Kuva=infoa. Esim. väriä ei käytetä, ellei se ole tarinankerronnan kannalta perusteltua, tuo jotain lisätietoa. Ei vain siksi että se ois "kivan näköistä". Ns. Maus-koulukunta.
-
Olen samaa mieltä Heikosen kanssa siitä että vaikka Epileptic on erinomainen, se on silti kaukana täydellisestä. Suurin ansio kirjassa on minun silmissäni se että patistettuani useita sarjakuvia harvemmin lukevia kirjallisuuden ystäviä tutustumaan siihen, he poikkeuksetta pitivät sitä (lainaan:) "erittäin mukaansatempaavana kirjallisuutena".
Itselleni sarjakuvantekijänä olennaisin ongelma teoksessa oli david B:n silminnähtävä uupuminen tarinan edetessä. Ensimmäinen neljännes on visuaalisesti ilmiömäisen hienoa mutta taso laskee järkyttävästi kirjan loppua kohden. Teoksessa oli myös paljon kerrontateknistä laiskuutta joka välillä jopa suututti. Ja kun tässä on ryhdytty kritisoimaan itseään reilusti lahjakkaampaa tekijää niin totean pitäneeni laiskuutena myös sitä että usein tekstiä oli vain kuvitettu vähän samalla tavalla kuin lehtijuttuja kuvitetaan (ts. koristellaan) mukavilla pikku kuvilla. Pidin kerronnasta silloin kun se oli sarjakuvaa mutta vähemmän silloin kun se oli kuvitettua tekstiä. Alitajunnastaan ammentavana symbolisti-kuvittajana David B. on oiva, ei siinä mitään, mutta mutta.
Muistan innostuneeni ensimmäisen puoliskon ilmestyttyä kirjasta siinä määrin että harkitsin vakavasti sen suomeksi julkaisemista mutta nyt uudelleenluettuna kokonaisuutena Epileptic oli aika väsyttävä. Kirjaesineenä se on kuitenkin komea. Tässä keskustelusäikeessä on jo mainittu useita erittäin taiten tehtyjä sarjakuvakirjoja. Crumb Handbook, Epileptic, McSweeney's. Moinen keskittyminen kirjasuunnitteluun on hyvää kehitystä. Ja mikä tärkeintä, ainakin Crumb Handbook ja Epileptic ovat huokeita ostoksia kun pidetään mielessä millaisen tiiliskiven saa kirjahyllyä kaunistamaan.
-
Teoksessa oli myös paljon kerrontateknistä laiskuutta joka välillä jopa suututti. Ja kun tässä on ryhdytty kritisoimaan itseään reilusti lahjakkaampaa tekijää niin totean pitäneeni laiskuutena myös sitä että usein tekstiä oli vain kuvitettu vähän samalla tavalla kuin lehtijuttuja kuvitetaan (ts. koristellaan) mukavilla pikku kuvilla. Pidin kerronnasta silloin kun se oli sarjakuvaa mutta vähemmän silloin kun se oli kuvitettua tekstiä.
Voisiko tässä olla osin kyse siitä, että tuohan ei ole ns. elokuvamaista, dynaamista kerrontaa vaan kyllä juuri kirjamaista, kirjallisuusmaista? Ranskalaisen sarjakuvan juuret ovat enemmän (lasten) kuvakirjoissa kuin amerikkalaisten, jotka taas ammentavat enemään elokuvasta (mitä esim. Chris Ware parjasi jossain haastattelussaan pitkään ja hartaasti harhaoppiseksi. Ja katso, ei perspektiivejä, ei "kamerakulman" muutoksia ole hänellä.)?
Tunnistan mistä puhut, mutta pidän sitä tyylillisenä valintana, en lainkaan taidottomuutena.
Tyyli kyllä muuttuu kirjan mittaan, se on totta. Mutta minusta se ei ole niin tärkeää... minusta yhdellä kuvalla ei ole niin väliä, kuvat ovat vain olemassa kertoakseen tarinaan. Ei ole tarkoitus jäädä katsomaan yksittäistä kuvaa, eihän yksittäistä nuottiakaan kuunnella.
Olen muutenkin miettinyt tätä viime aikoina... minulta näköjään puuttuu joku kyky eritellä jotain ihme pikkutarkkoja nyansseja, tai paremminkin en ollenkaan pidä niitä tärkeinä. Joko pidän jostain jutusta tai en.
-
David B:n Epileptic on kuin onkin paras sarjakuvateos minkä olen lukenut enkä käsitä miten se kenenkään mielestä voi huonontua loppua kohden - päin vastoin. Ihmettelin perkeleesti kuinka se onnistui muotoutumaan eheäksi kokonaistaideteokseksi jossa sisältö on rakentunut täsmällisesti luonnettaan ja näkökulmaansa ilmaisevaksi muodoksi.
Tai vois sanoa että tuommoinen taiteellisuuden pohtiminen onkin jo sivuseikka, koska teos pakotti vastaamaan, miten kokisin samat olot kuin David B. Siis taideteos ei olekaan taidetta taiteen vuoksi, vaan ilmaistua ja toisille välitettyä rankkaa elämää.
Jos ei viitsi montaa sarjakuvateosta hyllyynäs kerätä, tämä ainakin olisi suositeltava.
-
Suokaa anteeksi capsit, mutta pakko hehkuttaa isolla:
AIVAN KÄSITTÄMÄTTÖMÄN LOISTAVA SARJAKUVA: ALEX ROBINSON - TRICKED (http://www.topshelfcomix.com/catalog.php?type=3&title=222) (Top Shelf, 2005)
Menee luultavasti omaan top kolmoseen. Todella kiehtova tarina - tai oikeammin kuusi tarinaa - kuudesta erilaisesta ihmisestä. On rakkaudessa pettynyt tarjoilijatar, isäänsä etsivä koulutyttö, valheiden verkossa elävä aviomies, huipulta pudonnut rock-legenda, hänen nuori avustajansa ja mielenterveytensä kanssa kamppaileva rocktähden fani. Näiden kuuden elämä kietoutuu tarinan edetessä toisiinsa ennen hieman yllättävääkin loppuhuipennusta.
Tykkäsin erityisesti dialogista, joka oli tosi luontevaa ja "aidon tuntuista", kuin olisi vierestä seurannut keskusteluja. Myös piirrosjälki miellytti _todella_ paljon, ja henkilöt olivat oikeita persoonia omine taustoineen ja luonteineen, eivät todellakaan pelkkiä puhuvia päitä. Kerronta eteni soljuvasti, melkeinpä elokuvamaisesti, ja tarinan monet langat pysyivät täydellisesti käsissä.
Todellakin suosittelen jos mielenkiintoinen ja monimutkainen tarina höystettynä siistillä piirrostyylillä ja hyvillä repliikeillä kiinnostaa!
Edit. Yksi miinus tässä opuksessa kyllä oli. Liimaus oli jostakin minne aurinko ei paista ja albumin lehdet irtoilivat ropisten. Rahallinen arvo romahti sen sileän tien mutta who cares, sisältö on täyttä rautaa.
-
Suokaa anteeksi capsit, mutta pakko hehkuttaa isolla:
No niih! Piti huutaa noin nii heti tilasin. Hm. 8]
-
Suokaa anteeksi capsit, mutta pakko hehkuttaa isolla:
AIVAN KÄSITTÄMÄTTÖMÄN LOISTAVA SARJAKUVA: ALEX ROBINSON - TRICKED (http://www.topshelfcomix.com/catalog.php?type=3&title=222) (Top Shelf, 2005)
Minä pidin Trickediä enemmän herran varhaisemmasta Box Office Poisonista. Se on rennompi sekä tarinan että ilmaisun tasolla - uskomattoman valmista matskua uraansa aloittavalta sarjakuvantekijältä. Mies kirjoittaa tosi hyvää dialogia ja hallitsee kaikki kikat, joilla tekstipohjaiseen tarinaan saadaan eloa.
Aika yllätys, Keijo, että nostat Epilepticin niin korkealle, minusta siinä nousevat ongelmat (jotka on jo mainittukin), tylsäntoisteiseksi vesittyvä tarina ja sarjakuvailmaisun typistyminen tekstiksi ja kuvitukseksi - estävät sen nimeämistä kaikkien aikojen parhaimmaksi sarjakuvaksi.
-
Aika yllätys, Keijo, että nostat Epilepticin niin korkealle, minusta siinä nousevat ongelmat (jotka on jo mainittukin), tylsäntoisteiseksi vesittyvä tarina ja sarjakuvailmaisun typistyminen tekstiksi ja kuvitukseksi - estävät sen nimeämistä kaikkien aikojen parhaimmaksi sarjakuvaksi.
Yllätys mullekin, kun sivu sivulta se kehittyi valtavan intensiiviseksi tuolla tekniikalla. Tarina ei suostunut tylsäksi, koska varsinainen sisältö toteutui niiden ennennäkemättömien kuvien kautta. Luin hitaasti ja roikuin kuvissa. Ja tuon ei-kovin-houkuttelevan sisällön välittäminen onnistui - kun kalat on rannalla, verkot voi unohtaa.
-
Kirjastosta lainasin Guy Delislen Shenzenin jonka kyllä luin mielelläni mutta jotenkin tämä "joku tekee päiväkirjasarjakuvan siitä kuinka sen elämä on järkyttävän tylsää"-genre on aika kuollut. Delisle on kanadalainen (jos se ei korostaisi sitä ajattelisi automaattisesti että se on eurooppalainen) jolla on puuduttavan ikävää Kiinassa. Plussan puolelle kirja kääntyy siksi että tekijällä on hyvä itseironinen ote, huumori on mukavan sisäänpäinkääntynyttä eikä pilkka kohdistu käsittämättömiin vinosilmiin vaan se on lähinnä ihmettelyä tyyliin että mitäköhän helvettiä minä olen täällä tekemässä?
Ehdottomasti pitää lukea saman tekijän kirja pohjois-Koreasta
-
Piti huutaa noin nii heti tilasin.
Se on oikein se 8]
Muista sitten kertoa mitä pidit Trickedistä! Olen itse vielä ihan innoissani. Täytynee tilata myös se Box Office Poison.
-
Täytynee tilata myös se Box Office Poison.
Ehdottomasti!
En ehkä ilmaissut kovin suurin sanoin, mutta se on tosissaan loistava - Tricked on samoista aineksista rakennettu - Box Office Poisonissa elämänkokemukset tykitetään suoremmin ja humoristisemmin, Trickedissä suunnitellummin, mutta samalla vähän jäykemmin. Loistotekijä yhtä kaikki!
-
Trickediä en ole vielä ehtinyt lukea mutta Box Office Poison oli Aika Pahuksen Hyvä TM.
Landella joskus vuosia sitten lomalla tuli luettua siten että en vaan yöllä kyennyt jättäämään kesken vaan luin tuon sangen massiivisen alpun yön aikana loppuun.
EDIT: Kirotusvireen poistoa
-
En tiedä onko tämä alternative ja olen lukenut vasta puoleen väliin mutta päällisin puolin mangalta näyttävä nti. Chynna Clugston-Majorin (voi olla jopa pseudonyymi) Scooter Girl jonka löysin Korson kirjastosta on viehättävä tapaus. Mangatyyppien näköiset hahmot elävät saippuaoopperaelämää Kaliforniassa, ajelevat skoottereilla, pukeutuvat 60-luvun Lontoon trendikkäisiin kledjuihin ja kuuntelevat hyvää musiikkia. Kuvat on söpöjä, dialogi X-rated. Hetkittäin todella hauska
-
Wikin mukaan ei ole pseudonyymi vakka olisi kyllä aika herkullinen.
Mielestäni Scooter Girliä paremmin toimivat Chynnan Blue Mondayt ja Hopeless Savagesit. Ehdottomasti paras on jälkimmäisen kakkossarja Ground Zero joka kolahti aikoinaan aika kovaa etenkin kun ykkönen oli jäänyt aika lailla milenkiintoa herättämättömäksi.
EDIT: Mutta tuo Ground Zero ei olekaan Chynnan juttuja.
-
Wikin mukaan ei ole pseudonyymi vakka olisi kyllä aika herkullinen.
.
Ilahduttava uutinen. Lankomies oli naimisissa yhden aatelisen kanssa ja vaikka ne on eronneet aikoja sitten pidetään tiukkaa yhteyttä tähän kunnianarvoisaan sukuun. Ne on mukavimpia ja ilahduttavimpia sekopäitä joita tiedän joten ehkä tässä instituutiossa on hyvät puolensa - niin kauan kuin siihen ei sisälly mitään hommia missä niiden pitäisi toimia järkevästi tai olla vastuussa jostakin
-
Eilisiltana nukkumattia odotellessa lukaisin Jeffrey Brownin lehdykän Be A Man (Top Shelf, 2005). Nopeasti vilkaistuna näytti Clumsy-tyyliseltä parisuhdeuikutukselta (josta pidän kovasti), mutta tämähän olikin hemmetin hauska vastaveto juuri sille. Brown parodioi tässä itse itseään ja kääntää Clumsyn päälaelleen tehden itsestään varsinaisen sovinistisian ja hyväksikäyttäjän. Brown varoittaa vielä ennen tarinan alkua: "This is a parody and mostly not true and if you can't take a joke, fuck you."