Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvantekijöiden keskustelut => Piirtäminen, tekstaus, väritys ja skannaus => : Janne 25.01.2005 klo 10:00:38
-
Hei!
Olen tehnyt muutamien sarjakuvapiirtäjien tyyleissä mielenkiintoisen huomion: kun ikää alkaa tulla mittariin, niin ennen niin ohut viiva muuttuu paksuksi!!
Onko tämä yleistä? En ole piirtämisen asiantuntija, joten kysynkin teiltä asiantuntijoilta, että pystyykö paksummalla viivalla peittämään sen, että ikää alkaa tulla hiukan liikaa? Eli jos käsi alkaa vapista tai näkö sumentua, niin onko paksumman piirrosviivan käyttäminen yksi keino pidentää uraa?
-
Voi olla niinkin. Toisinpäinkin on käynyt. Esim. Byrnellä on tullut ohuempaa viivaa. Se tosin onkin vasta vähän yli viiskymppinen, joten vanhuuden tärinöitä tuskin vielä on.
Mutta kyllä paksulla viivalla voi vähän peittää tärinää. Mutta jos huonosti käy, niin se voi myös korostaa sitä. Parempi kikka olisi ehkä siirtyä isompaan originaalikokoon.
-
Kyllähän ohuessa viivassa käden tärinä näkyy helpommin kuin paksussa.
Mutta vanhempana ei jaksa enää niin kauheasti nypertää, mikä voi olla hyväkin asia. Luettavuuden ja selkeyden kannalta esim.
-
Entä jos näkö heikkenee? Maalaisjärjellä ajatellen olisi helpompi piirtää tuolloin paksummalla viivalla, vai mitä?
-
Niin. Näkeehän sen helpommin. Tosin ainakaan mun piirustusasennossa viivan paksuus ei varmaankaan paljoa vaikuta, kun silmät on alle 10 sentin päässä paperista. Ja kun silmälasitkin on keksitty, jos niitä vaikka vielä joskus tarvii siihen suuntaan.
Kyllä se varmaan enemmän auttaa just siihen tärinän vaimentamiseen se viivan paksuus.
-
Viivan paksuneminen ei ole välttämättä tärinänvaimennusta vaan saattaa olla myös merkki siitä että tietää mitä tekee. Jos piirtäjä ei ole varma asiastaan viiva jää ohueksi tai hapuilevaksi.
Itsellä on jo ikää mittarissa mutta tuntuu että tarkempaa tulee piirrettyä vaikka näkö heikkeneekin.
Tarkoitus on hommata suurentava päytälamppu, onkohan jollakulla sellainen käytössä?
Holle
-
Taisi Pentti Otsamo jossain mainita että ´paksun viivan´ hallitsemiseen meni aikaa. Mutta kunhan sen osaa, sillä tekee mitä vaan. Ja mitä on Pentti, kolmissakymmenissä?
Ja taasen ´timppa´ (Mäkelä) vetelee välillä niin hienoja ja siroja viivoja mustankylläisten pinnotuksien lomaan. Ja onkin (oikeestaan?)ikämies.
Luulisin joo myös enempi olevan että kun ajan mittaan oppii hallitsemaan oman tyylin ja välineillä osaa ja pystyy ilmaisemaan mitä haluaa niin viivaakin voi tarkoituksella vähän paksuntaa. Kypsymistä kai se on. Tai rutiinia.
Ehdottaisin kuitenkin Welzun (Veli) harkitsemaan rennompaa tyyliä. Jos uraa aiot jatkaa. Ei ne niska- ja hartiareumatismit oo enää huvittavia eläkeiässä. Tai sitten tarkistetut silmälasit, piirtäessä ainakin. Omat kokemukset (ilman) ei ole mitenkään huvittaneet pari päivää jälkeenpäin. Niska on jumissa tai selkä kierossa .. (Tosin jos piirtopöytä on melkein pystyssäpäin niinkö taulua maalaisi niin sitten ehkä sopii).
-- j --
-
Ehdottaisin kuitenkin Welzun (Veli) harkitsemaan rennompaa tyyliä. Jos uraa aiot jatkaa. Ei ne niska- ja hartiareumatismit oo enää huvittavia eläkeiässä. Tai sitten tarkistetut silmälasit, piirtäessä ainakin.
En tarvi silmälaseja. Asento on tuo ollut pienestä saakka, enkä oikein osaa piirtää muuten (=käsi jäykkänä ja täristen). Nykyisin, kun on toi kallistettava pöytä, niin sitä tietenkin pidän korkealla ja kenossa.
Ja mä oon muutenkin niin rento miäs.
-
Onko tämä yleistä? En ole piirtämisen asiantuntija, joten kysynkin teiltä asiantuntijoilta, että pystyykö paksummalla viivalla peittämään sen, että ikää alkaa tulla hiukan liikaa? Eli jos käsi alkaa vapista tai näkö sumentua, niin onko paksumman piirrosviivan käyttäminen yksi keino pidentää uraa?
*Köh, köh*
Kun minäkin olin vielä vetreä 15- vuotias, oli viiva paaaljon ohuempaa, mutta eihän tällainen 17- vanha pappa enää jaksa entiseen malliin :'(
;D
-
Hollen linjoilla,
kun kokemus kasvaa ja viivanhallinta edistyy monet siirtyvät paksumpiin ja tehokkaampiin välineisiin.
Ja kun mainetta on tarpeeksi , tussaajaksi palkataan joku muu ja varsinainen päätekijä murahtelee sikaari hampaissa peukalot pömppömahan ja henkselin välissä studion päädyssä. Uderzolla ainakin viivat paksuuntuivat kun se lakkasi niitä itse vetelemästä.
-
kun silmät on alle 10 sentin päässä paperista. Ja kun silmälasitkin on keksitty, jos niitä vaikka vielä joskus tarvii siihen suuntaan.
Tuossa en niinkään olisi huolissani selästä kuin silmistä. Ei tee näköelimille hyvää tuo. Tai sitten pitäisi muistaa kattella ikkunasta pihalle tiuhaan. (Sanotaanhan sitä, että edes pimeässä lukeminen ei ole pahasta muuten kuin juuri sen vuoksi, että joutuu tihrustamaan lähempää.)
Aiheesta vielä, että onkohan se niin että tosiaan paksuuntuu vai tuleeko mukaan myös viivan paksuuden vaihtelua. Vaihteluahan ei ohueeseen viivaan saa! Tämä olisi minusta hyvinkin luonnollista kehitystä.
-
Yleensä näköjään ikä alkaa näkyä piirtäjillä semmoisena pienenä suttaisuutena. Hyvä, havainnollinen esimerkki tästä on Kari Suomalainen, sillä hän jatkoi sitä niin pitkälle, että kuvat kävivät melkein lukukelvottomiksi. Katsokaa, mitä hänen siistille, puhtaalle viivalleen tapahtuu 80-90-luvuilla. Lasku oli aika tasainen ja itse asiassa hyvin pitkä. Kun sitä alkaa jäljittämään taaksepäin, näkee, että itse asiassa taantuminen alkoi hiljalleen jo 70-luvun puolivälissä! (Huippuvuotensa piirtäjänä Kari koki 60-luvun alkupuolella. Ne ovatkin kyllä sitten melkoista helminologiaa!)
(Katsokaa muuten postini strippisarja-kategoriaan aiheesta Masi, jossa käsitellään näiden kahden ajankohdan kosmista merkittävyyttä piirrosalalle enemmänkin).
Aika lailla samanlainen efekti tapahtuu Erkki Tantun viimeisissä sananparsipiirroksissa. Tai Morrisin viimeisissä Lucky Lukeissa. Sama on menossa parhaillaan Hesarin Tiikeri-stripissä - eikä ihme, sillä piirtäjällä alkaa olla 90 ikävuotta täynnä!!
Mustepiirtäminen on hyvin eksakti ja pikkutarkka ilmaisumuoto, se ei anna helposti tuommoista hapuilua anteeksi. (Siinä mielessä vanhat MAALARIT tuntuvat selviävän paremmin).
Asia sinänsä on, että hirveän monet piirtäjät tuntuvat leipääntyvän jo neli-viisikymppisinä ja läiskivät sen jälkeen ihan mitä sattuu, mutta nekin harvat piirtäjät, jotka jaksavat petrata koko ikänsä - pottunokkapiireistä tulee mieleen lähinnä Franquin ja Uderzo - kaatuvat lopulta siihen, kun käsi ei vaan enää tottele.
Jotenkin piirtäjän pitäisi osata ottaa huomioon iän tuomat rasitteet. Tietty tarkkuus ei enää onnistu, mutta elinikäinen kokemus näkyy kuitenkin taidossa muualla, jos sen osaa tuoda peliin mukaan. Hienoiten tästä on mielestäni suoriutunut Charles Schulz, jonka kuuluisa viivan vapina toi 90-luvun sarjoihin mielestäni upeaa herkkyyttä. Sarja lähti viimeisellä vuosikymmenellään mielestäni aivan uuteen lentoon sangen vaisun 80-luvun jälkeen. Piirtäjän ikä tuli hienosti ja elegantisti osaksi teosta. Se sopi sitäpaitsi sarjan neuroottiseen, herkkään henkeen.
Toinen piirtäjä, joka myös veti tyylillä loppuun, oli Will Eisner. En ole ihan herran viimeisiä töitä lukenut, mutta aika uskomattomiin ikävuosiin kaveri joka tapauksessa pystyi kurottamaan tarkka piirrossivellin kädessä. Yleensä tämä edellä kuvattu viivan tärinä ja suttaantuminen alkaa näköjään tapahtua aika yleisesti jossain 65 ikävuoden paikkeilla (viimeistään), mutta Eisner kellotti kyllä ihan omia vuosilukujaan!
-
...Kun sitä alkaa jäljittämään taaksepäin, näkee, että itse asiassa taantuminen alkoi hiljalleen jo 70-luvun puolivälissä! (Huippuvuotensa piirtäjänä Kari koki 60-luvun alkupuolella. Ne ovatkin kyllä sitten melkoista helminologiaa!)
Noh, noh... Eipäs nyt ihan höykytetä suuruuksia ;) Itse pidän Karin hieman luonnosmaisemmista töistä niitä vanhoja jäykkiä enemmän. Eiköhän tuon 70- luvun "taantumisenkin" taustalla ollut pitkälti tyylittely ja yksinkertainen viitsimättömyys nysvätä joka ikistä kuvaa puoltapäivää. Voi nuo suht' tiuhasti ilmestyvät pilakuvat olla tietyssä pisteessä aika p*kamaisia piirtää :P
Loppuvuosina jälki hirveää. Ei siitä pääse yli eikä ympäri.
Mustepiirtäminen on hyvin eksakti ja pikkutarkka ilmaisumuoto, se ei anna helposti tuommoista hapuilua anteeksi. (Siinä mielessä vanhat MAALARIT tuntuvat selviävän paremmin).
Et sitten käynyt katsastamassa Ateneumin Edelfelt- näyttelyä ;D
-
Hei!
Olen tehnyt muutamien sarjakuvapiirtäjien tyyleissä mielenkiintoisen huomion: kun ikää alkaa tulla mittariin, niin ennen niin ohut viiva muuttuu paksuksi!!
Mulla on kilpaileva teoria: kysymys on kahden eri asian samanaikaisesta sattumasta. Elikkä, monien sarjakuvapiirtäjien originaalikoko pieneni olennaisesti kun siirryttiin reprokameroista itse skannaamiseen. Kuitenkin ne suosikkityövälineet pysyivät samoina. Luonnollisesti vähemmällä pienennyksellä viiva sitten on paksumpaa.
Se, että piirtäjät samaan aikaan vanhenevat, on ihan toinen asia.
Tää teoria syntyi jostakin Bill Amendin (FoxTrot) haastattelusta, jossa mies valitti, että skannerin vaatimaan originaalikokoon siirryttyä hahmoilta alkoi leikkautua päälakia ja jalkoja pois, "luonnollinen" piirroskoko kun ei muuttunut, vaikka ruudut pienenivät.
Tämmöinen teoria tänään
:-)
-
Mulla on kilpaileva teoria: kysymys on kahden eri asian samanaikaisesta sattumasta. Elikkä, monien sarjakuvapiirtäjien originaalikoko pieneni olennaisesti kun siirryttiin reprokameroista itse skannaamiseen.
Kun käytit esimerkkinä strippi-sarjakuvaa, niin niiden suhteen täytyy kyllä muistaa, että jo huomattavasti ennen skanneri-aikakautta piirroskoko pieneni julkaisukoon supistumisen myötä.
Strippien julkaisukokoa on vuosien saatossa napsittu pienemmäksi palsta palstalta. Kuusi palstaa, viisi, neljä... (niinkuin useimmissa suomalaisissa lehdissä nykyään). Näinä päivinä useimmat amerikkalaiset lehdet julkaisevat sarjansa vain vaivaisen kolmen palstan levyisenä (n. 14-15 cm).
Mort Walker kertoi, että jossain vaiheessa tätä supistusta (70-80-luvun taitteessa) syndikaatti pyysi piirtäjiä pienentämään piirroskokoaan. Jos pienennysprosentti oli liian rankka, fotomekaaninen prosessi alkoi pudottamaan osan viivoista pois.
Minulla on seinälläni kaksi Masi-originaalia, toinen vuodelta 1963, toinen melkein neljäkymmentä vuotta tuoreempi vuodelta 2002. Tämä vanhempi on kuva-alaltaan 46 x 14 cm. Siihen aikaan sarjaa julkaistiin neljä- ja viisipalstaisena. (Siihen on piirretty ruuturajan sisään toinen rajausviiva toista formaattia varten).
Vuoden 2002 strippi on pienempi, 33 x 10 cm.
Yleisesti ottaen nämä kokoluokat pätevät valtaosaan stripeistä, joita olen nähnyt: suunnilleen saman kokoisia eri piirtäjien originaalit olivat 60-luvulla ja taas sitten nyt.
Vastaavasti, silloin muinaiseen hyvään aikaan, kun stripit vielä olivat 6-palstaisia (tai ylikin?), oli piirroskokokin valtava: netissä oli juuri myynnissä Cliff Sterrettin klassinen Polly and her Pals -originaali vuodelta 1930. Se oli mitoiltaan huikeat 20 x 70 cm! Mitä olen valokuvia nähnyt, tämä tuntuu vastanneen muidenkin aikakauden piirtäjien, esim. George Herrimanin ja Bud Fisherin töitä. Se on jo ihan fyysisestikin melkoisen iso pinta-ala täytettäväksi joka päivä! Varsinkin kun ottaa huomioon, että Sterrettkin uransa alussa pyöritti NELJÄÄ päivittäistä strippisarjaa yhtä aikaa...
Periaatteessahan skanneri vapauttaisi piirtäjän fotomekaanisuuden kahleista: digitaalisesti pienennettäessä ohuitakin viivoja voi paremmin tarkkailla, joten sen puolesta piirroksia voisi tehdä isompaankin kokoon. Mutta onhan se tietysti niin paljon helpompaa ja huokeampaa tyytyä vain pieneen kotiskanneriin ja A-nelkkuihin ja saada koko sivu kerralla talteen - niin minä itsekin teen.
Mutta alun perinhän keskustelu koski viivan paksuutta, eikä piirroksen kokoa. (Sillä eihän koolla ole oikeasti väliä...?) Niinpä minun on vielä lopuksi mainittava, että noissa Masi-stripeissäkin tässä uudemmassa on paksummat viivat, VAIKKA se on paljon sitä toista pienempikin! Mutta ei tässä kyllä taida iällä olla osuutta asiaan, sillä tämän uudemmanhan kai sitten on tussannut Mortin poika Greg - ja kuka sitten tietää tuosta 60-luvun stripistä. Tussasiko Mort näitä itse vielä silloin? Ketä studiossa on muuten mahtanut pyöriä noina vuosina? Jerry Dumas? Joku muu??
Kyllä tämäkin muutos taitaa ennen muuta julkaisukoon pienennyksestä johtua.
-
Mulla on vielä yksi teoria;
Valopöytä.
kaksi esimerkkiä: Walhery ja Mezieres.
En ole varma Mezieresistä, mutta melko varma Waltherystä. Kun herrat rupesivat tussaamaan valopöydän läpi, niin jälki muuttui hengettömämmäksi ja hahmot jotenkin veltoiksi.
Ainakin Walthéry on tussannut viimeisimmän albuminsa, Kivinen meri, suoraan lyijykynäviivojen päälle valopöytätyöskentelyn sijaan ja kumittanut lyijäriviivat sitten pois. Ja jälki on heti parempaa, joskaan ei lähelläkään 70-80-lukujen taitteen tasoa, mutta pohjakosketuksesta on jo toivuttu. Samalla lailla Mezieresin viimeisimmät Valerianit, sanoisinko Inverlochin aaveista lähtien, ovat jotenkin hengettömiä graafiselta asultaan. Ja olettaisin, että tason lasku voisi johtua siitä, että hän tussaa valopöydän läpi tai on pienentänyt originaalikokoa.
No, meni vähän aiheen vierestä, mutta kuitenkin...
-
Samalla lailla Mezieresin viimeisimmät Valerianit, sanoisinko Inverlochin aaveista lähtien, ovat jotenkin hengettömiä graafiselta asultaan. Ja olettaisin, että tason lasku voisi johtua siitä, että hän tussaa valopöydän läpi tai on pienentänyt originaalikokoa.
En ole uusinta Valeriania lukenut, mutta kävin Mezieresin ateljeessa kesällä 2002, juuri kun hän oli alkanut sitä piirtämään. Hänellä oli silloin käsillä sivut 1-4, aivan alkuvaiheessa. Sieltä täältä oli lyijykynäilty pikkuisen joitain paikkoja ja ehkä hiukan yllättäen jonnekin oli jo sipaistu pikkuisen tussiakin. Niin että sen perusteella hän ainakin nyt näyttäisi käyttävän mahdollisimman vanhanaikaista tekniikkaa. Samaten myös originaalikoko oli yhä yli A3:n, vastasi mielestäni ihan niitä jotain vanhempia sivuja, mitä olen jossain näyttelyssä nähnyt.
Itse olen käyttänyt valopöytää vuoden, puolitoista. Tällä hetkellä kokemukseni ovat hyvin kahtiajakoiset: kun tussaukseen saa keskityttyä puhtaalla paperilla, toisaalta yksittäiset viivat ovat puhtaampia, hallitumpia ja kauniimpia kuin koskaan aikaisemmin - mutta toisaalta sitten taas kuvien kokonaisuus onkin ruvennut kärsimään, yhtäkkiä sieltä alkaa huomata omaan silmään ihan kamalasti pieniä virheitä anatomiassa, jne. Asioita, joiden piti lyijykynäluonnoksessa olla kohdallaan. Joku siinä tuntuu yhtäkkiä olevan pielessä. Niin että kyllä kovin tutulta tuntuu sinun ajatuksesi, että jonkinlainen tatsi työstä katoaa, kun tussauksen siirtää toiselle arkille. Vai onko kysymys vain siitä, että sitä ei osaa (vielä) kunnolla käyttää ja jotain on opittava tekemään uudella tavalla...?
Onhan niitä hyviäkin valopöytäpiirtäjiä: ainakin Kari Korhosen ja Hank Ketchamin osaan nimetä varmasti semmoisten härvelien käyttäjiksi. Ja ilmeisesti Frank Cho myös.