Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Toimintasarjakuvat => : Petri Aarnio 21.10.2017 klo 10:55:38
-
Suurinta osaa supersankareita yhdistää lapsena tehty vala. Yleensä vanhempien ruumiiden äärellä poikalapsi vannoo ottavansa tekijät kiinni ja uhraavansa elämänsä oikeudenmukaisuuden toteutumiseen ja yhteiskunnan vääryyden poistamiseen. Varttumisen myötä ja muutamien harjoitusotteluiden jälkeen hän onnistuukin tehtävässään. Hyvin yleistä on, että jossakin vaiheessa sankari kokee kostajan tehtävän luonnottomana ja hän ajautuu eriasteisiin eksistentiaalisiin kriiseihin.
Koska lähes kaikkien sankareiden taustalta löytyy trauma, pitääkin kysyä, tulisiko sankarit ohjata terapiaan ja todeta että trikoisiin pukeutuminen on äärettömän kieroutuneen ihmispsyykkeen seurausta? Ja että kaikki oikeudenmukaisuus on vain koetun trauman kompensaatiota, että aggressio todellisuudessa voi pahimmillaan johtaa äärimmäisiin veritekoihin.
Batman ja Mustanaamio käyttävät pelkoa yhtenä keinonaan. Dark Knightin ärjyntä on lapsuuden haavasta lähtevää vihaa puhtaimmillaan. Vastaavasti Mustanaamio on alkujaan Kostaja.
Pohdintani lähti nojatuolipsykologisesta ajatuksesta, että lapsena tehty päätöstä ei sellaisenaan voi kantaa läpi aikuisuuden; sitä pitää päästä tarkastelemaan uudesta vinkkelistä. Muuten seurauksena on todellinen psykopaatti, joka tietysti antaisi mahdollisuuden tehdä jonkinsankarin uudelleen tulkinnan vieläkin "mustempana".
Käykö kukaan supersankareista missään vaiheessa psykoterapiassa? Batmanin tarinoissahan tarpeeseen viitataan mutta alistuuko hän missään vaiheessa tähän?
-
Mainittu Mustanaamio, Kävelevä Aave, on siinäkin mielessä mielenkiintoinen "tapaus", että kostamistrauma periytyy aina lapsille niin, että yksi lapsista muuttuu isänsä kuvaksi tämän kuollessa.
-
Valitettavasti olen vankasti sitä mieltä että jos 1) pukeutuu " lepakoksi" eli nahkavaateisiin ja viittaan. 2) ajattelee pakko mielteisesti traumansa. ( pakkomielle) 3) hakkaa rikollisia. Vain ainoastaan koska saa siitä kicksejä. ( ei muuten sama toistuisi jos siitä mitään ei saisi mentaalisesti) sama taas sitten toistuu jne.
(Tämä kuulostaa kuin olisin itse samaa kaliiberia? Kun näin paljon mietin miten perustelen väitteeni)
Lyhyesti : jos olet nahka vaatteissa öisin ja ajattelet muiden satuttamista jatkuvasti jne (psykoosia todennäköisesti vielä löytyy) niin voisi olla dr philin vastaan otto ihan " varmuuden vuoksi ettei käy mitään " ei siinä menetä mitään. Jos ei osoite muutu lääkärin kautta.
-
Fantom, suhteessa lapsiinsa on tosiaan kiinnostava. Hän ja Diana alistuvat menneen maailman ehdottomuudelle ja ennaltakirjoitetulla kohtalolle, että Kit tulee kuolemaan väkivaltaisesti ja että heidän poikansa valitsee saman uran.
Tässäkin voisi olla uudelleen miettimisen paikka jollekin taitavalle käsikirjoittajalle. Perustella Mustanaamioksi tulemisen syy 2000-luvun Bengalissa.
Löytyipä kiinnostava artikkeli Batmanista.
https://www.psychologytoday.com/blog/beyond-heroes-and-villains/201208/dark-and-stormy-knight-why-batman
-
Terapiaahan Lepakkomies tarvitsisi.
Kyseenalaistan kuitenkin sen, että lapsena annettu lupaus olisi supersankareita laajemmin yhdistävä juttu. Lepakkomies kun on liki ainoa. Hämähäkkimies oli jo lähempänä 20 vuotta. Daredevilkin oli jo yliopistossa lupauksen antaessaan. Teräsmies oli vanhempiensa kuollessa jo aikuinen, eikä vanhemmat edes kuolleet väkivaltaisesti. Ja eikö eka Mustanaamiokin ollut aikuinen? Onko muita?
-
Toki tarinoissa on variaatioita. Ja valoja annetaan eri ikäisinä. KIthän vannoo valan isänsä kuolevan ruumiin äärellä.
Totta että Teräsmies ei suoranaista valaa taida tehdä yksinäisyyden linnakkeessa.
-
Terapiaahan Lepakkomies tarvitsisi.
Kyseenalaistan kuitenkin sen, että lapsena annettu lupaus olisi supersankareita laajemmin yhdistävä juttu. Lepakkomies kun on liki ainoa. Hämähäkkimies oli jo lähempänä 20 vuotta. Daredevilkin oli jo yliopistossa lupauksen antaessaan. Teräsmies oli vanhempiensa kuollessa jo aikuinen, eikä vanhemmat edes kuolleet väkivaltaisesti. Ja eikö eka Mustanaamiokin ollut aikuinen? Onko muita?
Niin se lupaus, mutta sekä Hämis että Teris ovat "adoptoituja" eli kyllä olivat menettäneet vanhempansa.
Mitä tulee keskustelun avaukseen:
Pohdintani lähti nojatuolipsykologisesta ajatuksesta, että lapsena tehty päätöstä ei sellaisenaan voi kantaa läpi aikuisuuden; sitä pitää päästä tarkastelemaan uudesta vinkkelistä. Muuten seurauksena on todellinen psykopaatti, joka tietysti antaisi mahdollisuuden tehdä jonkinsankarin uudelleen tulkinnan vieläkin "mustempana".
Tuota voi yleisesti miettiä, ja itse sanoisin että saattaisi olla hyväksi jättää niin hyviä kuin pahoja juttuja taakse ja katsella enemmän eteenpäin.
Koko kysymys on kuitenkin ihan yhtä pöljä kuin kuin kaikki supersankareihin liittyvät pohdinnat muutenkin. Tarjoaahan se konsepti aikuiselle mahdollisuuden käydä kaikenlaisia ajatusleikkejä, mutta samoja asioita voisi peilailla, ehkä jopa hedelmällisemmin, ilmankin supersankareita. :)
Eiköhän tämä lapsena vanhempansa menettämisen yleisyys sankareiden parissa johdu siitä että se tarjoaa sekä erittäin huono-osaisille, että hyvän kodin kasvateille hyvän samaistumismahdollisuuden. Kyllähän kakarat haaveilee just siitä että mitä ne tekis jos ei olis vanhemmat koko ajan kieltämässä ja rajoittamassa. Ja sitten kun vielä toinenkin haave, eli supervoima täyttyy, niin sarjalla on hyvät menestymisen mahdollisuudet.
-
Pohdintani lähti nojatuolipsykologisesta ajatuksesta, että lapsena tehty päätöstä ei sellaisenaan voi kantaa läpi aikuisuuden; sitä pitää päästä tarkastelemaan uudesta vinkkelistä. Muuten seurauksena on todellinen psykopaatti, joka tietysti antaisi mahdollisuuden tehdä jonkinsankarin uudelleen tulkinnan vieläkin "mustempana".
Olenkohan minä sitten psykopaatti.
Lapsena inhosin aina pehmeitä (sisälsi vaatteita) paketteja ja silloin lupasin, etten koskaan anna kenellekään pehmeää pakettia. Sen valan olen pitänyt ihan nykyaikaan asti.
Kyllä lapsuudessa luvatut valat voi hyvinkin pitää...täytyy olla vain itsepäinen.
No pienen porsaanreiän olen tähänkin saanut kyhättyä. Ostin monta vuotta sitten pikkuveljelle Jokereiden Janetsky-pelipaidan, mutta paketin mukana pistin menemään myös konvehtirasian, että lahjasta tuli ainakin puoliksi kova lahjapaketti.
Tarvitsenko terapiaa...siedätyshoitoa pehmeille paketeille...vai pitääkö heittää suoraan lataamoon!
-
Batmanin psykopaattisuudesta on kirjoitettu aika paljonkin viimeisten 30 vuoden aikana eli Frank Millerin Yön Ritarin jälkeen.
Toki tarinoissa on variaatioita. Ja valoja annetaan eri ikäisinä. KIthän vannoo valan isänsä kuolevan ruumiin äärellä.
Muistaakseni ensimmäinen Mustanaamio näki isänsä kuolevan jo laivalla merirosvojen hyökkäyksessä. Hän sitten vannoi valansa isänsä murhaajan pääkallo kädessään. Tapahtumasta voi kyllä olla olemassa tuokin versio, jonka kerroit.
-
Toki tarinoissa on variaatioita. Ja valoja annetaan eri ikäisinä. KIthän vannoo valan isänsä kuolevan ruumiin äärellä.
Valojen tai lupausten antaminen supersankariksi ryhtymisen yhteydessä on jossain määrin yleistä, mutta sellaisen antamisen motiivit vaihtelevat. Ne eivät siis aina liity kostoon, kuten esimerkiksi Vihreä Lyhty, jolla tällainen vala toimii voimasormuksen latausfraasina.
Lisäksi osa kostomotiiveista tuntuu toimivan vain alkusysäyksenä. Kun kosto on saavutettu kostomotiivin sijaan astuu velvollisuuden tunto tai muu vastaava. Esimerkiksi Hämähäkkimies menee enempi tällaiseen kategoriaan, kun paljastuu, että Ben-sedän tappaja onkin sama rikollinen, jonka Hämähäkkimies oli juuri ennen tappoa päästänyt karkuun.
Totta että Teräsmies ei suoranaista valaa taida tehdä yksinäisyyden linnakkeessa.
Ihan alunperin Teräsmiehellä ei edes ollut mitään valaa (saati Yksinäisyyden linnaketta). Ennen 80-luvun uudistusta Teräsmies vannoi omistavansa elämänsä pahuuden vastustamiselle, mutta vanhemmat kuolivat luonnollisesti, eikä siihen liity kostoteemaa. Teräsmies siis ikään kuin halusi omistaa elämänsä hyville teoille kasvattivanhempiensa kunniaksi.
Niin se lupaus, mutta sekä Hämis että Teris ovat "adoptoituja" eli kyllä olivat menettäneet vanhempansa.
Orpous onkin varmaan lapsuuden traumasta nousevan kostomotiivin sijaan supersankarijutuissa yleisempää. Orpoushan ei kuitenkaan Teräsmiehellä eikä Hämähäkkimiehellä liittynyt mitenkään sankariksi tuloon. Teräsmiehellä ei ole sankaruudessaan edes kostoteemaa, vaan hän kasvaa sankariksi hyvien kasvattivanhempien kasvatuksen tuloksena (=käyttää lahjojaa yhteiseksi hyväksi). Hämähäkkimiehellä taas on se kostoteema, mutta sekin sekoittuu voimien tuomaan vastuuseen ja vastuuttomuuden aiheuttamaan itsesyytökseen.
-
Suurinta osaa supersankareita yhdistää lapsena tehty vala. Yleensä vanhempien ruumiiden äärellä poikalapsi vannoo ottavansa tekijät kiinni ja uhraavansa elämänsä oikeudenmukaisuuden toteutumiseen ja yhteiskunnan vääryyden poistamiseen.
Ja tästä näkee että puhutaan niistä tunnetuimmista sankareista, ei valtaosasta saati suurimmasta osasta.
Nykyisellään merkittävälle osalle sankareita mm. nykyinen Champions ja Occupy Avengers lähtökohta on yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja epäkohtien vastustaminen koska omat resurssiit ja voimavarat ylittävät tavan taviksen vastaavat.
Vastaavasti monen lähtökohtana on myös ihan julkisuudenkin tavoittelu ainakin viimeistään Morrisonin Zenithistä alkaen.
Koska lähes kaikkien sankareiden taustalta löytyy trauma, pitääkin kysyä, tulisiko sankarit ohjata terapiaan ja todeta että trikoisiin pukeutuminen on äärettömän kieroutuneen ihmispsyykkeen seurausta? Ja että kaikki oikeudenmukaisuus on vain koetun trauman kompensaatiota, että aggressio todellisuudessa voi pahimmillaan johtaa äärimmäisiin veritekoihin.
Tätä teoriaa kannattaa kokeilla fiktiohahmojen kohdalla Frank Castlen /Tuomarin kohdalla tai lukea uudestaan Mooren ja Gibbonsin Rorhschachin terapiaa vankilassa osuus.
Samaa löytyy tuoreesta Shadow -sarjasta jossa Batmanien ja Mustanaamioiden kaksinaismoralismi karsitaan huut nevadaan koska molempien edeltäjä Shadow ei pitäydy sosiaalisesti hyväksyttävässä "en ole rasisti mutta" henkisessä voimankäytössä.
Shadow'n moraali on psykopaatin absoluuttista drakonista moraalia jossa inhimillisiä tekijöitä ja lieventäviä asianhaaroja ei tunneta.
Käykö kukaan supersankareista missään vaiheessa psykoterapiassa? Batmanin tarinoissahan tarpeeseen viitataan mutta alistuuko hän missään vaiheessa tähän?
Voi näitä on paljon ja kuvaavasti monet psykoterapian edustajat mm Hugo Strange ja Marvelin Dr Faustus ovatkin pahiksia.
Batman on toki ollut ihan Arkham Asylumissa ja lukuisissa tarinoissa suoraan sanotaan että Batman on Bruce Waynen harhaa, mielen defenssi epäoikeudenmukaista maailmaa ja traumaa vastaan.
Foolkillerin omissa tarinoissa myös psykoterapia on isossa roolissa, ne tosin eivät pääty musiikkiterapian ja farmakologian kautta yhteiskuntakelpoisuuteen.
-
Orpous. Tosiaan!
Myönnettäköön että tietämykseni on pääosin 70-80-luvuilta. Darth Mikan tapaan myös minä olen leikitelly omalla potentiaalisella psykopatologiallani. Kukapa ei?
Joka on kiinnostavaa sekin. Tästäkin syystä - syitä on muitakin - supersankarit eivät ole vain jotakin kulttuurillista pintaa, jonka voisi koska tahansa sysätä merkityksettömänä syrjään.
Voihan tämä pyörittely olla turhaa. Toisaalta sitten erilaiset reboottaukset ansaitsevat taakseen hyvän käsikirjoituksen. Ja eiköhän sellaiset synny vain nykyhetken ja alkuperäistarinan hyvästä resonoinnista. Onnistunutta Teräsmieselokuvaa odotellessa.
Olen huomaavinani supersankaritarinoissa myös jonkinlaista messiaanista vivahdetta. Sankari pohdiskelee tuleeko hänen kantaa "viittaansa" vaiko ei. Kaupungin asukkaat monesti ovat puolesta tai sitten ristiinnaulitsemassa (kielikuva) sankarinsa. Jotenkin muistelisin että joihinkin sankareihin olisi sisältynyt myös jonkinlainen profetia tulemisesta (tosin en nyt muista mihin).
-
Minun näkemys on, että Bruce Wayne on läpikotaisin rakentanut elämänsä traumansa vääristyneen käsittelyn mukaisesti.
Hän elää joka yö uudestaan lapsuutensa trauman: hän lähtee liikkeelle pimeän tultua, pukeutuneena Zorro-elokuvan päähenkilön lailla, etsien samanlaisilta kujilta pikkurikollisia, joihin purkaa kostonhalunsa. Kosto tapahtuu väkivallan keinoin ja elimistöön tulee samanlainen adrenaliini kuin kauhun hetkissä lapsena. Mutta kosto ei poista traumaa vaan ylläpitää sitä.
Bruce Wayne on ontto kuori, taloudellinen ja sosiaalinen menestys on yhdentekevää. Wayne on kulissi, joka on räätälöity Batmanin tarpeiden mukaisesti - toisaalta en ymmärrä miksi alter egosta ei ole luovuttu kokonaan, ehkä seurapiirielämä edustaa "Entä jos" -todellisuutta, jossa hän haluaa aina hetken tuntea, että "jos vanhempani eivät olisi kuolleet, tämä yltäkylläinen elämä tuntuisi niin hyvältä ja oikealta kuin se kuuluisi tuntua, mutta ei - minä olen kirottu elämään kosteassa luolassani ja kieroutuneiden hirviöiden ilottomassa maailmassa."
Ollakseen superälykäs analyytikko ja erilaiset kehon- ja mielenhallintakoulut käynyt yli-ihminen, on Batmanilla selvästi sokeita pisteitä oman persoonansa suhteen, kuten myös metodeissaan ratkaista rikollisuutta kaupungissaan. Nyrkkiensä sijaan hän pystyisi tekemään paljon esim. varallisuutensa avulla ja hyödyntäen älykkyyttään yhteiskunnallisella tasolla.
Tietyllä tapaa on ymmärrettävää, että Batman on skeptinen terapian toimivuuden suhteen, katsottuaan Arkhamin terapeuttien onnistumistuloksia.
On synkän ironista, että populaarikulttuurissa arvostetaan ja idolisoidaan kostofantasioiden toteuttajia, ja esitetään se yhtenä (maskuliinisena) sankaruuden muotona, kun samanlaiseen oikeutetun koston ideaan suuri osa terrorismista ja joukkosurmistakin perustuu, kuten myös muista väkivallan teoista.
(no, mutta minä silti pidän Batmanin nyrjähtäneestä maailmasta ja Batmanista hahmona, joka venyy hyvin monenlaisin tarinoihin ja hänen toimintansa on muutakin kuin kostofantasiaa (joskin tuo on nähdäkseni se "syntytarina"), mutta esim. joku John Wick on mielestäni sietämätöntä roskaa.)
-
Erittäin hyvä! Bruce kärsii hybrisyydestä ja solipsismista. Hän on sokeasti traaginen olento koska ei ymmärrä sitä mitä hän ei ymmärrä.
Se tekee hänestä sosiaalisesti blancon ja etäisen suhteessa ihmisiin; ihmisten seura on aina hivenen vierasta. Hän on kykenevä äärimmäiseen raakuuteen ja voisi hyvin tappaa jonkun.
-
Olen huomaavinani supersankaritarinoissa myös jonkinlaista messiaanista vivahdetta. Sankari pohdiskelee tuleeko hänen kantaa "viittaansa" vaiko ei. Kaupungin asukkaat monesti ovat puolesta tai sitten ristiinnaulitsemassa (kielikuva) sankarinsa. Jotenkin muistelisin että joihinkin sankareihin olisi sisältynyt myös jonkinlainen profetia tulemisesta (tosin en nyt muista mihin).
Supersankaruuden judeokristillinen puoli tietenkin selittyy sillä että lajityypin luojat olivat pääosin juutalaistaustaisia ja messiaanisuus sekä omakohtainen antisemistisen syrjinnän kokeminen heijastuvat hahmoihin.
Mytologiselta puolenhan supersankarit ammentavat isolla kädellä niin kreikkalaisroomalaisesta kuin norjalais-teutonisestakin.
Erotuksena että joukossa on ihka oikeaa tiedettäkin sekä moderneja selitysmalleja...kuten psykologiaa ja terapiaa.
JVllä on erinomaista pohdintaa aiheesta joskin:
On synkän ironista, että populaarikulttuurissa arvostetaan ja idolisoidaan kostofantasioiden toteuttajia, ja esitetään se yhtenä (maskuliinisena) sankaruuden muotona, kun samanlaiseen oikeutetun koston ideaan suuri osa terrorismista ja joukkosurmistakin perustuu, kuten myös muista väkivallan teoista.
(no, mutta minä silti pidän Batmanin nyrjähtäneestä maailmasta ja Batmanista hahmona, joka venyy hyvin monenlaisin tarinoihin ja hänen toimintansa on muutakin kuin kostofantasiaa (joskin tuo on nähdäkseni se "syntytarina"), mutta esim. joku John Wick on mielestäni sietämätöntä roskaa.)
ensin mainittu on toki paitsi loogista myös aavistuksen suppea käsitys. Väkivallan määrä kun ei yksinomaan korreloi ns. myrkyllisen maskuliinisuuden käsitteen kanssa reaalimaailmassa.
itse myös pidän John Wickeista juurikin koska niissä on jalostettu muoto kostosta ilman sosiologista kehystä. Niiden kostotarina on juurikin sitä: tiivistetty ja yksinomaan kostosta mustavalkoisimmillaan muun moraalin tavoittamattomissa.
Batmanin maailma esimerkinomaisesti käsittelee paitsi koston ja väkivallan piirteitä myös muita psykologisia ääri-ilmiöitä seksuaalisuuden ja muun pakko-oireilun myötä laajan vihollis- ja lepakkoperhe-kategorian myötä.
Supersankarikertomuksissahan on myös yhteiskunnallisia tasoja nykyäänkin mutta enintä tuo puoli ei kiinnosta koska osa lukee (ja osa lukematta tuomitsee) kaiken suoraan siihen "paljon turpiinvetoja, ehkä pari vitsiä" luokkaan.
Samasta syystä sekä Btamanin että esimerkiksi Vihreän Nuolen tarinoissa juurikin varallisuudella tehdyt koulutus-työpaikka-terveydenhoito ja köyhäinhoito jäävät muutaman sivun alamerkinnöiksi.
Niiden ympärille kirjoitetut kertomukset kun sisältävät konfliktitilanteet kun kiinnostavat marginaalisempaa lukijakuntaa verrattuna nykyiseen.
Batman variaatioista kiinnostuneita kehoittaisin tutustumaan Kaare Andrewsin ja Troy Nixeyn mainion Black Sinisteriin jonka hiilikaupungissa nyrjähtänyt ryöväriparoni hallinnoi rautaisella otteellaan naamiosankarina murtaen lapsityön vastaisia ja omien tuottojensa vastaisia ihmisoikeuksia vaativia "vihiollisia". Tämän psykopatologinen kuvaus kun ei ole niin kaukana toimintansa puoesta, motiiveissa sen edestä.
Ja mielenterveyttä ja fiktiivistä supersankaruutta käsiteltäessä pitää nostaa esiin Moon Knight. Kuuritarin tarinoiden maailmankuva ja mielenterveysongelmien esitys kulkevat käsi käsissä traumoista aina monipersoonallisuushäiriöihin asti.
-
Se tekee hänestä sosiaalisesti blancon ja etäisen suhteessa ihmisiin; ihmisten seura on aina hivenen vierasta. Hän on kykenevä äärimmäiseen raakuuteen ja voisi hyvin tappaa jonkun.
ja onkin tappanut sarjakuvissaankin. Tappaminen on toimintaa johon useampi kuin uskoisi pystyy ihan oikeassa todellisuudessakin, jopa tarkoituksellisesti.
etäisyydestä en menisi allekirjoittamaan tuota väitettä.
Batmanin persoonasta on kirjoitettu useampikin psykologiaa popularisoiva teos ja sarjakuvaa on käytetty esimerkinomaisesti useasti alan julkaisuissa mm:
https://www.psychologytoday.com/blog/the-superheroes/201207/batmans-mental-health-part-1
-
Sankari pohdiskelee tuleeko hänen kantaa "viittaansa" vaiko ei. Kaupungin asukkaat monesti ovat puolesta tai sitten ristiinnaulitsemassa (kielikuva) sankarinsa.
Palaan edellisen viestini teemaan. Nämä kun ovat ensisijaisesti käsikirjoitettuja hahmoja ja tapahtumia. Hyvän/myyvän tarinan peruskauraa on jatkuvat ja monet ristiriidat, ja niiden ristiriitojen kärjistyminen sekä uusien syntyminen. Ei supersankaritarinoissa tapella sen vuoksi että "ihannoitaisiin väkivaltaa" tai "esitettäisiin että se on ratkaisu ongelmiin". Niissä tapellaan koska 1. tappelu on toimintaa 2. tappelu on ristiriita kärjistyneimmässä ja visuaalisimmassa muodossaan.
Ellei käsikirjoittaja keksi hahmoa jolla on ongelmia sekä ristiriitoja ruokkiva menneisyys, ei niitä juttuja kukaan jaksaisi lukea. Ulkoisten ristiriitojen ohella sisäiset ristiriidat ovat siis se moottori, jonka mukana koko sarjakuva saa oikeutuksen jatkaa elämäänsä. Jos sankarin ongelmat ratkeavat, sarjan Status Quo muuttuu ja lukijat vaihtavat toiseen.
-
Reimalla on hyvä näkökulma, joskin uskoisin että sama pätee kuin tässä supersankarittomassakin maailmassa: kun ongelma katoaa, se ei tarkoita että kaikki ongelmat katoavat.
Käsikirjoitetuista hahmoista on joka tapauksessa kyse ja vaikka tämä onkin mainittu:
Tarjoaahan se konsepti aikuiselle mahdollisuuden käydä kaikenlaisia ajatusleikkejä, mutta samoja asioita voisi peilailla, ehkä jopa hedelmällisemmin, ilmankin supersankareita. :)
sitä hedelmällisemmin ilman supersanakreita on silti verraten vähemmän, huomattavasti suuremmasti on niitä joissa on niitä ajatusleikkejä, huonommin ja vielä ilman supersankareita.
ei hymiötä.
Sen sijaan aiheesta kiinnostuneille lukuvinkkiä:
(http://78.media.tumblr.com/6d1862009d35f6099477196217fe4e65/tumblr_o3ougcvuzz1qzkltpo1_500.jpg)
Paul Dinin omat kokemukset väkivallan uhriksi joutumisesta ja psykologisista seuraumuksista. Se miten peilautuu sarjakuvien ja kirjoittamansa Batmanin maailmaan on hienosti toteutettua taideterapiaa.
Monesti mainittu kuvitteelinen Batman "tukena" Dinillä on vain yksi osuus, melekin kiehtovampi on kuinka Kaksinaama tässä personoituu negatiiviseksi itsetutkiskeluksi ja angstiksi
(http://78.media.tumblr.com/f5f2bfbf570d54dcfe4b5054e50e116d/tumblr_o9g5470X5e1r14zwfo5_540.png)
(http://78.media.tumblr.com/376ef8b3f4e4ef988c24dd29dcdff0cd/tumblr_o9g5470X5e1r14zwfo6_540.png)
-
Ellei käsikirjoittaja keksi hahmoa jolla on ongelmia sekä ristiriitoja ruokkiva menneisyys, ei niitä juttuja kukaan jaksaisi lukea. Ulkoisten ristiriitojen ohella sisäiset ristiriidat ovat siis se moottori, jonka mukana koko sarjakuva saa oikeutuksen jatkaa elämäänsä. Jos sankarin ongelmat ratkeavat, sarjan Status Quo muuttuu ja lukijat vaihtavat toiseen.
Tuohan on selvää, mutta ei se estä pohtimasta tarinan sisäistä logiikkaa ja olemusta.
Palaan edellisen viestini teemaan. Nämä kun ovat ensisijaisesti käsikirjoitettuja hahmoja ja tapahtumia. Hyvän/myyvän tarinan peruskauraa on jatkuvat ja monet ristiriidat, ja niiden ristiriitojen kärjistyminen sekä uusien syntyminen. Ei supersankaritarinoissa tapella sen vuoksi että "ihannoitaisiin väkivaltaa" tai "esitettäisiin että se on ratkaisu ongelmiin". Niissä tapellaan koska 1. tappelu on toimintaa 2. tappelu on ristiriita kärjistyneimmässä ja visuaalisimmassa muodossaan.
Näinhän se on. Fiktiivinen väkivalta ja todellinen väkivalta ovat eri asioita, ja suurin osa ihmisistä eron osaa tehdä. Mutta ero fiktion ja reaalimaailman välillä ei ole kuitenkaan ilmatiivis, vaan monella tapaa fiktio toisintaa ja muokkaa arvo- ja toimintamalleja. Voittopuolisesti voi ajatella sarjakuvasankaritarinoiden vahvistavan suhteellisen positiivisia moraalimalleja - uhraurumista, epäitsekkyyttä, heikkojen puolustamista, väkivallan estämistä, yhteiskunnan ongelmille kriittisyyttä, mutta onhan niitä ongelmallisiakin puolia.
Nykyisin toimintafilmeissä ja -sarjakuvissa tappelukohtaukset ovat minulle se vähiten kiinnostava osio (heti takaa-ajojen jälkeen), ellei ne ole poikkeuksellisen oivaltavasti tai visuaalisesti vahvasti toteutettu. Ja ristiriitaa ja tarinan dramaattisia huippuja voi toteuttaa kiehtovasti myös muutoin kuin kliseisiin nyrkki- tai pyssytaisteluihin turvautumalla. Pitääkin huomioida tarkemmin miten eri tekijät tuon tekevät.
-
Nykyisin toimintafilmeissä ja -sarjakuvissa tappelukohtaukset ovat minulle se vähiten kiinnostava osio (heti takaa-ajojen jälkeen), ellei ne ole poikkeuksellisen oivaltavasti tai visuaalisesti vahvasti toteutettu. Ja ristiriitaa ja tarinan dramaattisia huippuja voi toteuttaa kiehtovasti myös muutoin kuin kliseisiin nyrkki- tai pyssytaisteluihin turvautumalla. Pitääkin huomioida tarkemmin miten eri tekijät tuon tekevät.
itsellä visuaalisuus ja oivaltavuus kirjoissa, sarjakuvissa ja elokuvissa on toissijaista sille kiinnostaako itseä pätkääkään.
Onko siinä jännite ja konflikti vai onko se "se pakollinen" oli kyse suudelmasta, tappelusta, ammuskelukohtauksesta, rakastumisesta, takaa-ajosta ad nauseam.
Itselle riemastuttavimpia kohtauksia on "elokuvan" Rambo 2 "romanssi" kaikki~50 romantiikantäyteistä lihaksikasta hetkeä, tahattoman huumorin helmiä.
Se on myös psykologisesti tyhjä ja absurdissa esnirakastumisesta menetykseen alta kahden minuutin farssi oikeista ihmistunteista.
Tämänkaltaiset sudenkuopat on Lapakkoinen mies viime vuosinaan sivuuttanut, kun pääosin kirjoittajat ovat olleet vähintään päteviä.
Henkilökirjoittamisen puolellakin, oli kyse sitten lukijakunnan ikääntymisestä tai siitä riippumattomasta sofistikoitumisesta, on Batmanin hahmon psykologinen puoli entisestään korostunut, myös perhesiteiden korostuessa Damian Waynen myötä,(biologinen poika vs adoptoidut ottopojat) sekä suhteen Selinaan vakiintuessa muuksi kuin friends with benefits henkiseksi.
Tässä on auttanut yhden kirjoittajan johdonmukaisuus.
Toisaalta supersanterointia kirjoittaneena on mielenkiintoista löytää naamioitumisellekin (ja Jokerille) psykologisesti sopiva selitys:
http://www.local8now.com/home/headlines/Therapist-explains-why-criminals-wear-clown-masks-332252272.html
pähkinänkuoressa:
Justin Hall, a mental health therapist for Thriveworks, said there is some logic behind the disguise.
According to Hall, wearing a mask during a crime usually makes people act more brazen than they would if unmasked. That's because with their faces covered, no one knows who they are.
etusivu uusiksi, tämän lisäksi vesi nestemäisessä muodossaan on märkää.
-
Terapiaahan Lepakkomies tarvitsisi.
Kyseenalaistan kuitenkin sen, että lapsena annettu lupaus olisi supersankareita laajemmin yhdistävä juttu. Lepakkomies kun on liki ainoa. Hämähäkkimies oli jo lähempänä 20 vuotta. Daredevilkin oli jo yliopistossa lupauksen antaessaan. Teräsmies oli vanhempiensa kuollessa jo aikuinen, eikä vanhemmat edes kuolleet väkivaltaisesti. Ja eikö eka Mustanaamiokin ollut aikuinen? Onko muita?
Se tekee hänestä sosiaalisesti blancon ja etäisen suhteessa ihmisiin; ihmisten seura on aina hivenen vierasta. Hän on kykenevä äärimmäiseen raakuuteen ja voisi hyvin tappaa jonkun.
Hyborisen ajan sankari Conan, Kimmerian barbaari, jonka voisi – hieman Batmanin tavoin – ajatella kostavan omien vanhempiensa julmaa kohtaloa lähes jokaisessa seikkailussaan. Conanista on löydettävissä myös muita yhtymäkohtia Gothamin viittasankariin, kuten esimerkiksi lapsena koetun tragedian aiheuttama myöhempi ulkopuolisuus, yksinäisyys, haasteelliset ihmissuhteet, omalakisuus, sekä vinksahtanut moraalikoodi, jolle hahmo perustaa kaiken toimintansa. Muutakin varmasti löytyy.
Merkittävää Conanin hahmossa ovat hänen asennoitumistaan väkivallan käyttöön, sekä elämään yleensä, vahvasti muokanneet nuoruuden kokemukset koulutettuna raakalaismaisena kansanviihdyttäjänä, orjana ja gladiaattorina, jonka olemisen arvo mitattiin pelkästään taistelumenestyksen perusteella. Taistelukenttien raakuudet ovat olleet äärimmäisen epäterve kasvualusta vitaalissa iässä olevan miehen persoonallisuuden kehittymiselle. Tästä johtuen Conania voisi, monista ilmeisistä ongelmistaan huolimatta, pitää jopa epärealistisenkin tasapainoisena sarjakuvahahmona.
Tietysti yhden näkökulman Conanin sielunmaisemaan antavat myös hänen luojansa Robert E. Howardin läpikäymät omat mielenterveyden haasteet.
-
Perustat tuossa Conanin vaiheet Miliuksen Arska-elokuvaan.
Robert E. Howardin Conan ei ollut orjana tai gladiaattorina. Barbaarimme lähti kokeneena soturina 15-vuotiaana kotikylästään maailmalle. Vanhemmat ovat elossa. Nuorena Conan toimi varkaana, myöhemmin palkkasoturina ja viimein Aquilonian kuninkaana.
Sarjakuvista en tiedä, että onko siellä käsitelty Conanin vanhempia?
Mitä supersankarien kuolleista vanhemmista, niin merkittävin syyhän tuolle on päähahmon irrottaminen perinteisestä perheyhteydestä. Näin kerrontaan saadaan perustellusti itsenäinen ja riippumaton toimija sankariksi. Samalla hahmoon saadaan helppo dramaturginen elementti, jota voidaan hyödyntää juonikuvioiden kirjailussa.
Onhan tuolla Disneyn lastenelokuvissakin runsaasti kuolleita vanhempia.
Kun tässä mietin, niin onhan noita aika hintsusti, meinaan supersankarien hengissä olevia tavisvanhempia. Tarkoitan tässä vanhempia, joilla ei ole sarjakuvassa primääriä juonikuviota tai jotka eivät ole superolioita/sankareita itsekin.
Jean Greyllä oli muistaakseni tavalliset vanhemmat.
Lukuisia Xavierin koulun oppilaita ei myöskään voi laskea.
Edit.
Tähän voi vielä lisätä, että televisiosarjojen puolellahan on aika yleistä, että sankarit ovat aluksi orpoja, mutta kausien kuluessa isät ja äidit putkahtelevat esiin.
-
Perustat tuossa Conanin vaiheet Miliuksen Arska-elokuvaan.
Robert E. Howardin Conan ei ollut orjana tai gladiaattorina. Barbaarimme lähti kokeneena soturina 15-vuotiaana kotikylästään maailmalle. Vanhemmat ovat elossa. Nuorena Conan toimi varkaana, myöhemmin palkkasoturina ja viimein Aquilonian kuninkaana.
Howardin Conan ei todennäköisesti orjana ollutkaan, mutta muistan suomeksikin ilmestyneen Conan-sarjakuvan (värillisissä lehdissä jo mentiin), jossa tuota varhaisteinin Conanin orjateemaa kyllä käsiteltiin. Viestiä kirjoittaessani mietin itsekin, kuinka paljon kyseisen lehden tarina on saanut vaikutteita suoraan elokuvasta, koska selkeästi sellaisia oli (mm. susilauman takaa-ajama ja kahleissa pakeneva Conan), mutta tuota vanhempien menettämistä en sellaiseksi laskenut.
Mielestäni sarjakuvissa - ja Howardin teksteissä - on molemmissa viitattu Conanin lapsuuden aikaisen kimmerialaisen kylä-/heimoyhteisön väkivaltaiseen loppuun. Vai miten on?
-
Mielestäni sarjakuvissa - ja Howardin teksteissä - on molemmissa viitattu Conanin lapsuuden aikaisen kimmerialaisen kylä-/heimoyhteisön väkivaltaiseen loppuun. Vai miten on?
Sarjakuvissa ja elokuvassa. Howardin novelleissa ja romaanissa korostuu lähinnä nuori Conan cimmerialaislauman etunenässä vyörymässä valtauksen yhteydessä miekka kourassaan.
Vanhemmilla ei ole väliä vaikka jossain ehkä elelevätkin.
Conanhan on proaktiivinen kirjoissakin(toisin kuin mm. Tolkienin hahmot), kirjoitusaikakauttaan edellä, joka inhoaa sivistyksen rappeuttavaa vaikutusta jolla ihmiset perustelevat rasismia ja orjuutusta. Conan ei ole silti mikään partiopoika: hänen miekkansa on ostettavissa ja tavoitteet elämässä ovat ateria, viiniä ja halukas nainen.Jos sen eteen pitää lyödä jonkun kallo halki niin sitten pitää.
Mutta JJalonen osuu oikeaan miksi isoin osa on vanhemmattomia: ovat vapaita toimimaan maailmassa ilman että pitää välillä sukuloida tai vaihtaa näille talvirenkaat.
-
Voittopuolisesti voi ajatella sarjakuvasankaritarinoiden vahvistavan suhteellisen positiivisia moraalimalleja - uhraurumista, epäitsekkyyttä, heikkojen puolustamista, väkivallan estämistä, yhteiskunnan ongelmille kriittisyyttä, mutta onhan niitä ongelmallisiakin puolia.
Voittopuolisesti yleistäminen ei tässäkään keskustelussa oikein toimi. Noita tarinoita kun on tehty niin pitkään ja niin paljon. Curtvile puhuu mielellään ihan tuoreimmista esimerkeistä, enkä yhtään epäile etteikö jotain kehitystä olisi tapahtunut. Ei maailma Watchmeniin pysähtynyt. Minä en ole juuri jaksanut sarjakuvista tai elokuvista supersankareita enää seurata, parhaiten toimivat wanhat höpsöt jutut. Telkkarin puolella sitä aikuistumista taas tuntuu edustavan saippuasarjoiksi muuttuminen. Kaiken kaikkiaan kuvittelen näiden kolmen supersankarimedian kohdeyleisöksi kuitenkin noin 15-30 vuotiaat, ja siinä iässä syvällisyyskin on vielä ihan omanlaistaan.
Vielä aiemmin esittämästäni näkökulmasta. Supersankarius on kuitenkin iso juttu kun se osuu kohdalle, voimat tuo vastuuta jnpp. Luulen että siksikin pitää käsikirjoittajan kehittää sinne hahmon historiaan se elämää suurempi draama. Tarvitaan jotakin sellaista mikä saisi hahmon uskottavasti oikeuttamaan itselleen sen besserwisserin ja/tai synkän kostajan roolin.
Nykyisin toimintafilmeissä ja -sarjakuvissa tappelukohtaukset ovat minulle se vähiten kiinnostava osio (heti takaa-ajojen jälkeen), ellei ne ole poikkeuksellisen oivaltavasti tai visuaalisesti vahvasti toteutettu. Ja ristiriitaa ja tarinan dramaattisia huippuja voi toteuttaa kiehtovasti myös muutoin kuin kliseisiin nyrkki- tai pyssytaisteluihin turvautumalla.
Jostain kumman syystä nyrkkitappelut ja takaa-ajot pitävät vuodesta toiseen kuitenkin pintansa. :) Minusta takaa-ajot ovat ehkä nippa nappa vähemmän tylsiä kuin tappelut.
-
Voittopuolisesti yleistäminen ei tässäkään keskustelussa oikein toimi. Noita tarinoita kun on tehty niin pitkään ja niin paljon. Curtvile puhuu mielellään ihan tuoreimmista esimerkeistä, enkä yhtään epäile etteikö jotain kehitystä olisi tapahtunut. Ei maailma Watchmeniin pysähtynyt.
Tarkoitin siis todeta, että monien sankarihahmojen epäkypsästä kostomotivaatiosta huolimatta voinee ajatella, että fiktion vastaanottajat kuitenkin saavat ennemmin moraalihyveisiin kannustavia viestejä kuin (minun näkemyksen mukaan) haitallisia malleja - totta kai se on yleistävää, ja erilaisten kulttuurivaikutteiden mittaaminen varsin vaikeaa. On toki tapauksia, joissa fiktiohahmovigilanteja ja -sankareita on lähdetty imitoimaan, esim. John Hincley, Bernhard Goetz traagisemmin seurauksin sekä tosimaailman supersankarit, jotka vievät kodittomille vaatteita ja muita tarpeita.
Oma aiheensa on tietokonepelien väkivaltaan ehdollistaminen, minkä tehon ainakin Yhdysvaltojen armeija on ymmärtänyt. Ykdysvaltojen sotakoneisto on tiettävästi usein "konsultoimassa" Hollywood-tuotantojakin. Muutama viikko takaperin Northropp Grumman -yhtiön, joka on maailman viidenneksi suurin aseteollisuuden myyjä, diili Marvel Comicsin kanssa julkistettiin - Nortropp Grummanin teknologiatyöläiset seikkailivat Marvelin sankareiden kanssa "all ages" -sarjakuvassa. Yhteistyö katkaistiin samantien julkistuksen jälkeen Twitter-vastustuksen takia ja sarjakuva poistettiin Marvelin sivuilta.
Vaikka supersankarisarjakuvien kohdalla stereotypia on, että spandex-sankarien ja pahisten maailma on naiivin mustavalkoinen, on näkemys mielestäni virheellinen ja käsitellään niissä moraalia paikoitellen hyvin kiinnostavasti, ja niiden mittakaava ja realismista etäännytys mahdollistaa kiehtovien hypoteesien esittämisen. Esimerkiksi Warren Ellisin ja Mark Millarin Authoritya voi suositella (siinä sankarit kantavat vastuunsa laaja-alaisemmin, mitä aiemmassa viestissä Batmanilta peräänkuulutin).
Kuuntelin tänään kiinnostavan podcastin. Ear Hustle on San Quentinin vankilan vangeista vankien tekemä podcast, ja kyseinen jakso kertoo yhden ihmiskohtalon roolikäyttäytymiseen ja kostoon liittyen.
https://www.earhustlesq.com/episodes/2017/6/28/misguided-loyalty
-
Voittopuolisesti yleistäminen ei tässäkään keskustelussa oikein toimi. Noita tarinoita kun on tehty niin pitkään ja niin paljon. Curtvile puhuu mielellään ihan tuoreimmista esimerkeistä, enkä yhtään epäile etteikö jotain kehitystä olisi tapahtunut. Ei maailma Watchmeniin pysähtynyt. Minä en ole juuri jaksanut sarjakuvista tai elokuvista supersankareita enää seurata, parhaiten toimivat wanhat höpsöt jutut. Telkkarin puolella sitä aikuistumista taas tuntuu edustavan saippuasarjoiksi muuttuminen. Kaiken kaikkiaan kuvittelen näiden kolmen supersankarimedian kohdeyleisöksi kuitenkin noin 15-30 vuotiaat, ja siinä iässä syvällisyyskin on vielä ihan omanlaistaan.
watchmen ei ole lakipiste ja parasta mihin muoto tai lajityyppi pystyy, siitä on menty eteenpäin mittavasti ja tässäkin ketjussa on käsitelty lukuisia psykologisestikin vettä pitäviä lajityypin moderneja edustajia.
En olisi oma itseni jos en näkisi Reiman lainauksen alun ja lopun välillä ristiriitaa.
Ikä kun ei ole koskaan maailmanhistorian aikana ole viisauden tai sen puuttumisen korrelaatiotekijä.
pidän keskustelua kuitenkin hedelmällisenä pintaraapaisuna mielenkiintoiseen aiheeseen.
Reiman huomiosta tärkein on se kuinka historia on aiheuttanut muutoksen.
Nyt en puhu vain ketjussa mainitun Conanin maailman erosta nykypäiväämme, kuvitteellisen mutta keskiaikaisen maailman suhde väkivaltaan ja humanismiin on kuitenkin eri kuin pohjoismaisen sodattoman hyvinvointiyhteiskunnan kasvattien nettikeskustelun vastaava.
Monesta tätä simulaatiota ei tulisi olla, korkeintaan allegorisella tasolla ja silloinkin raadollisuutta välttäen.
Ongelmatonta se ei ole.
Mutta jo Watchmenin ja niiden wanhojen supersanterien ajoista kerronta on muuuttunut, kypsynytkin vaikkei sitäkään haluta käsitteenä usein edes liittää genreen.
(itseltä oli jäädä nuo wanhat tyystin nuorempana juuri sen höpsöyden takia, harva huumori läpäisee tosikkouteni)
Niiden maailmankuva ja ihmiskuva on muuttunut vuosien saatossa. Jotain on jäljellä paronitar Orczyn teemoista(oikeudenpuolesta, naamioituna, ylivoimaa vastaan) mutta jokainen aikakausi on tuonut lisää.
Vaikka monia hopeakauden tarinoita arvostankin(Varsinkin Kirbyn) ns. pronssikaudesta eteenpäin mennään enemmän kirjoittaja edellä.
Ajan eleneenä en välty 70-80-lukujen psykologisoinnilta jossa batmanin sadismi ja seksuaalinen patologia nostettiin framille lastensuojelullisessa mielessä mutta menemättä syvempiin osuuksiin tai siihen miten heijastuu sarjakuvan ulkopuolella. Vrt. Itä-blokista kummunnut scifi joka siis on ihan scifiä eikä extrapoloi ympäröivää yhteiskuntaa
Se mitä asioita on käsitelty ja miten kertoo aina myös yhteiskunnasta.
Itselle varsinkin 60-luvun höpsöt batmanit, niin sarjakuvissa kuin televisiossa, olivat se alin pohjanoteeraus.
Silti sen epäseksuaalinen hassuttelija on samaa jatkumoa josta puhutaan.
Batman on 78 vuotias julkaisuiältään ja on vanhoilla päivillään saanut biologisen pojan ottopoikiensa ja kasvattiensa lisäksi jatkaen lapsuuden traumansa purkamista ja sen edelleenviemistä.
Tämä uusio perhedynamiikka on heijastunut myös Batmanin psyykkiseen ja moraaliseen puoleen.
Damian Wayne on yhtä ylimielinen kuin isänsä mutta lapsuuden traumansa on että äitinsä ja isoisänsä ovat kasvattaneet tästä lapsesta saakka salamurhaajaa ja soturia.
Tämä valittu lapsi heijastelee siis paitsi Batmania itseään, myös Mustanaamion koston perinnettä(viittein Reiman mainitsemasta saippuaoopperasta) mutta vanhemmat elävät ja ovat vastakkaisilla puolin.
Eronneet on tuotu lepakkoversumiin muiden asioiden ohella.
Ja isän ja pojan moraaliset ristiriidat, voimankäytön oikeutus ja rajat käsitellään sarjakuvassa myös teemoina.
itse en näe että moista olisi voitu esittää werthamin jälkeisinä vuosina kevyessä 60-luvun hupsuttelussa, 1970-luvun synkennyksestä lähtien kylläkin.
Lepakkomies toki tarvitsee terapiaa mutta paitsi mainitussa Dark Night a real batman storyssa on varsinkin siinä uudemmassa sarjakuvassa tätäkin lajityyppiä käytetty paitsi erilaisuuden ja roolimallien esittelyyn (mm. Alters jossa transsukupuolinen supersankari ja Ms Marvel sekä Champions joissa yhteiskunnallisen tiedostavuuden ja millenniaalisen nörttiyden sekä monikulttuurisuuden merkitys näkyy)
tai käsittelemään kypsymisen ja aikuisuuden teemoja (Captain kid) ja tietenkin omakädenoikeuden julmia psyykkisiä ja fyysisiä seuraumuksia (Black hood)
Terapia on yksi vaihtoehto, mutta liki kahdeksankymppisenä, kaikkien tappelujen ja seikkailun ohella, Batman kasvaa jälleen vastaamaan aikaansa.
Toki muutoksen illuusion kauttakin mutta toisaalta mainittu pitkä historia yhdistettynä sarjakuvan sallimaan ikinuoruuteen lapsuuden trauma ja siihen reagointi kertoo jo jotain omasta ympäristöstämmekin.
Ei ehkä parhaiten mutta tarjoten yhden monista peileistä joista heijastaa todellisuutta.
-
Tarvitsisiko lordi Greystoke terapiaa?
Vahinko ettei tarzania leffassa rebootattu uskottavasti. Musta kirjoitetut tekstit hyvin antaisivat myöden jonkinasteiselle maaniselle psykopatologialle, joka kykenee tappamaan, raatelemaan, pureen ja tekee muuta profaania. Ja sitten siinä on se brittiläinen aristokraattinen hillitty kuori.
Manningin piirros on niin hienostunutta. Ja kieltämättä hienoa.
-
^Tietysti kasvaminen ja kehittyminen eläinten parissa jättää ihmiseen jälkensä - oikein pahastikin - ja siinä mielessä Tarzan ei ole kovin realistinen hahmo. Henkisen kehityksen voisi olettaa olevan täysin puutteellista liittyen esim. kykyyn kokea empatiaa ja asettua toisen asemaan, tai estoihin vahingoittaa muita.
Jos inhimilliset länsimaiset keikarimaneerit ja erilaiset käytöstä ohjaavat kulttuuriset rajat ovat aikuisiällä vartavasten opeteltuja, kuten Tarzanin tapauksessa, niin ne ovat varmasti tilanteen tullen myös helppo sivuuttaa ja heittää syrjään. Aivan kuten tuossa yllä olevassa sarjakuvaesimerkissä. Mutta onko silloin kysymyksessä varsinainen psykopatologinen käytöshäiriö? Hetkellinen luopuminen opetellun roolin määrittelemästä epäluonteenomaisesta käytöksestä.
-
Kiinnostavaa. Kun moraali on ulkoisesti opeteltu tekniikka - ei jokin sisältä määräytyvä ja ohjautuva inhimillinen ominaisuus, jonka valitsemme joka hetki uudestaan ja uudestaan. Eli kääntäen Tarzan on Janen kanssa ollessaan valitsematta raakalaisuutta. Enpä muuten uskalla sanoa miten asia on ylipäätäin ihmisyydessä. Itse esim. joudun tai pääsen parisuhteen rauhan vuoksi valitsemaan "kodinlaittamisen" vaihtoehtona sikolätissä asumiselle..
-
Ensinnäkin Tarzan on johdettu Kiplingin Mowglista ja siten oikeista jo Linnén tuntemista homo ferus, l. villilapsitapauksista.
Toki Burroughs & co ovat vääntäneet reaalisen mallin ihannoiduksi käsitykseksi eläinten ominaisuuksista.
Antropomorfisessa mallissa moraali halutaan nähdä yksinomaan inhimillisenä piirteenä ja ihmisyhteisön osana, äärimmäisissä malleissa yksinomaan uskonnon tai muun sosiaalisen dogmin aikaansaamina.
Moraali itsessään on koodisto eikä eettisesti ladattu, hieman samalla tavalla kuin evoluutio ymmärretään tahallisesti väärin jatkuvasti "eteenpäin" kehittyvänä eikä olosuhteiden mukaisena. Atavismi on evoluutiota sekin.
Tarzanin toiminta on aikansa kuvaa, mutta jos halutaan esittää malli eläimet ovat raakalisia ihmiset sivistystä mennään pahasti metsään eikä ymmärretä että ihminen on eläin.
Toki tämä nisäkäs omaa monimutkaisen kielellisen käsitteestön muttei ole lähtökohtaisesti sen erityisempi kuin muutkaan.
Raakalaisuuden ja inhimillisyyden vastakkaiasettelu on hauska mutta vettä pitämätön teoria jos aukottomuutta haetaan.
Toki kaikki teemme myönnytyksiä ja "yhteiskuntarauhan" nimissä toimimme impulssimme vastaisesti, mutta tämä ei ole se erottava tekijä eläimistä, sosiaalistuminen ja moraali ovat kaksi täysin eri asiaa.
Moraalihan tarkoittaa käyttäytymissääntöä, ei konnotoiden hyvää ja pahaa. Käytämme sitä usein virheellisesti kun puhumme moraalisesta valinnasta painottaen yhtesiesti sovittua kulttuurista käsitystä hyvästä.
Moraali onkin sidottu kulttuureihin, yhden yhteisön tai joukon moraali ei ole universaali moraali.
Voisi väittää että Tarzanin taipumus tappaa on ihmispuoli erotuksena gorillojen ja apinoiden koodistosta. Toki, simpanssit ja paviaanit taistelevat kuolemaan asti, toisaalta mm. Bonobot eli kongonsimpanssit ratkaisevat konfliktitilanteet seksillä väkivallan sijaan.
Mutta Tarzanin voimankäyttö pohjaa Edgar Rice Burroughsin ajan biologisiin virhekäsityksiin luonnonvastaavista(ja ERBn viitteelliseen tietoon näistä). Tuolloin niillä pyrittiin perustelemaan poliittissosiologisia agendoja.
Oikeilla villilapsitapauksilla on ihmisyhteisön vinkkelistä vääristyneet toimintatavat, mutta eläinyhteisön sisällä loogiset ja lauman ja lajin selviytymistä edesajava moraali.
Se onko ERBn ajan ihmisten moraalikäsitys vastaava kuin nykyinen ihmisten moraalikäsitys on sitten aivan toinen keskustelunsa.
-
Kiinnostavaa. Kun moraali on ulkoisesti opeteltu tekniikka - ei jokin sisältä määräytyvä ja ohjautuva inhimillinen ominaisuus, jonka valitsemme joka hetki uudestaan ja uudestaan. Eli kääntäen Tarzan on Janen kanssa ollessaan valitsematta raakalaisuutta.
Ihmisen aivot ovat rakenteeltaan ylivertaiset verrattuna esimerkiksi apinoiden vastaaviin, joten Tarzanin kognitiiviset kyvyt mahdollistavat monipuolisen tahdonalaisen käyttäytymisen säätelyn. Tarzanin siirtymisen villiin elukkamoodiin saattaisi ajatella olevan seurausta jostain ulkoisesta ärsykkeestä, tai uhasta, joka laukaisee hänen villieläimen itsesäilytysvaistonsa.
Tarzanin toiminta on aikansa kuvaa, mutta jos halutaan esittää malli eläimet ovat raakalisia ihmiset sivistystä mennään pahasti metsään eikä ymmärretä että ihminen on eläin... Raakalaisuuden ja inhimillisyyden vastakkaiasettelu on hauska mutta vettä pitämätön teoria jos aukottomuutta haetaan.
Päinvastoin, Burroughsin tarinoissahan ongelmat alkavat usein silloin, kun ihmiset tuovat oman moraalinsa ja sivistyksensä viidakkoon, rikkoen samalla sen luonnollisia olosuhteita, joihin siis kuuluu myös luonnonjärjestyksen mukaista tappamista. Moraalisia ongelmia sisältävä tappaminen alkaa tarinoissa usein vasta tässä vaiheessa. Raakalaisuus on siis inhimillinen piirre.
Voisi väittää että Tarzanin taipumus tappaa on ihmispuoli erotuksena gorillojen ja apinoiden koodistosta. Toki, simpanssit ja paviaanit taistelevat kuolemaan asti, toisaalta mm. Bonobot eli kongonsimpanssit ratkaisevat konfliktitilanteet seksillä väkivallan sijaan.
Ei niin voi väittää. Tarzan ei tapa huvikseen, eikä ahneuden ohjaamana, joten väittäisin Tarzanin väkivaltataipumusten kumpuavan nimenomaan eläinminän puolelta. Bonobojen menetelmät lienevät Tarzanille myös tuttuja, mutta niitä keinoja hän soveltaa vain ratkoessaan arkisia ristiriitoja Janen kanssa. Ja hyvä niin. En haluaisi nähdä Tarzania lähentelemässä salametsästäjiä tai Pal-ul-Donin maan waz-doneja.