Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Sarjakuvailmaisu, sarjakuvan estetiikka ja historia => : Jack Holopainen 20.10.2004 klo 13:30:56
-
Hei sarjakuvaväki!
Haluaisin herättää hieman keskustelua sarjakuvaan liittyen.
Olen harrastanut sarjakuvia koko elämäni ja ilmaisukeinona olen aina pitänyt sitä potentiaalisena, ilman muuta yhtä varteen otettavana kuin vaikka elokuvaa tai kirjallisuutta. Vuosien kuluessa olen kuitenkin entistä enemmän ”siirtynyt” muiden taiteenlajien äärelle. Miksi? Sarjakuvasta en ole vuosiin löytänyt mitään todella järisyttävää.
Mikä sitten (nyky-)sarjakuvasta puuttuu? Suuret rakennelmat. Suuret visiot. Sellaisia suuria neroja edustavat kirjallisuudessa Dostojevski, Mann, Hesse ja elokuvassa vaikka Bergman, Godard, Pasolini ja Tarkovski. Kaikella kunnioituksella Chris Warea, Daniel Clowesia, Lewis Trondheimia ja muita nykysarjakuvan kovia nimiä kohtaan, he ovat vielä kaukana edellä mainituista muiden taiteenlajien edustajista, vaikka tasokkaita(tasokkaita, mutta ei mullistavia) töitä ovat tehneetkin.
Suoraan sanottuna minua häiritsee nyky-sarjakuvan tekijöiden kyvyttömyys nähdä (ja luoda) suurempia rakennelmia, kunnianhimoisia teoksia. Esimerkkinä Lewis Trondheimin Minä(ASEMA,2004), josta en voinut löytää minkäänlaista sisältöä. Oli todella masentavaa lukea kyynisen, keskinkertaisen kirjoittajan velttoa päiväkirjamaista tyhjäkäyntiä höystettynä masennuttavan kömpelöllä kotisohva-psykologialla ja ”arjen pienillä huomioilla”. Kirjallista masturbaatiota siis.
Filosofiaa, runoutta, ajatuksia tästä maailmasta, niitä tarvitaan!
Nyky-sarjakuvan perustila on ”arjen pienet huomiot”! Aina ne ”arjen pienet huomiot”. Olisi oikeasti ihan todella mukava saada niitä oikeasti rakentavia, kokonaisvaltaisiakin huomioita, joita tähän mennessä vain muutama teos on pystynyt taiteellisesti korkeatasoisesti esittämään. Esimerkkeinä Alan Mooren Helvetistä, Promethea ja Watchmen ja Dave McKeanin Cages.
Miksi underground sarjakuvan parissa ei pyöri yhtään yhtä lahjakasta ja kunnianhimoista kirjoittajaa kuin Alan Moore? Miksi vaihtoehtosarjakuva tarkoittaa nykyään sitä, että ”kuka tahansa voi sotkea paperille mitä tahansa” ja se kelpaa julkaistavaksi?
Kommentoikaa sarjakuva-ihmiset!
-
Jospa niitä ei julkaista kielellä, jota osaat lukea?
http://www.indyworld.com/indy/european_gns/ (http://www.indyworld.com/indy/european_gns/)
Vastikään suomeksi ilmestyneet Persepolis ja Palestiina meillä sentään on.
Sarjakuvan teko vaan ei ole helppoa, kun ensin pitäisi hioa se käsikirjoitus yhtä pitkälle kuin romaanikirjailijat tekevät, ja siinä vaiheessa kun kirjailijan työ on jo tehty, sarjakuvapiirtäjällä alkaa toinen rupeama sen piirtämisen kanssa. Ja kun se on osa kerrontaa, jokaisen ruudun jokainen sommittelu, asennot, muodot etc. pitäisi olla kerrontaa tukevaa ja perusteltavissa, niin kirjoittaminen/kertominen tavallaan jatkuu piirtäessä.
On helppoa mennä vähän matalamman aidan kohdalta, jos ei ehkä ihan matalimmalta, eli tasokasta, mutta ei kauhian mullistavaa (paitsi riippuu siitä kuka katsoo, tavallinen ankkoihin ja trikoisiin tai jopa pelkkiin strippeihin tottunut sarjakuvarahvas voi pitää jo CAstafioren koruja mullistavana teoksena [mitä se itseasiassa omassa genressään olikin- emme lähde tässä genreajattelun pohjamutiin, ns. oikea kirjallisuushan hylkii moisia ajattelumalleja - genret kuuluvat kioskikirjallisuuteen])...
Timo
-
Totta, kieli tietysti on rajoittava tekijä... minulla tarjonta rajoittuu suomen ja englanninkielisiin.
Saccon Palestiina ja Satrapin Persepolis olivat ihan hyviä juttuja tosiaan, vaikka eivät mestariteoksia kuiteskaan.
Jos esim. Ranskassa julkaistaan sitten sitä todella laadukasta sarjakuvaa, niiin tuntuu vaan ihan käsittämöltä, että joku Trondheimin keskinkertainen Minä sitten piti julkaista.
J
-
"Sellaisia suuria neroja edustavat kirjallisuudessa Dostojevski, Mann, Hesse ja elokuvassa vaikka Bergman, Godard, Pasolini ja Tarkovski."
Niih, ja Shakespeare, Marlowe, Hemingway, Cervantes, Chaplin, Hitchcock ja Ford. Leonardo da Vinciä, Michelangeloa, Rafaelia, Rembrantia, Händeliä, Beethovenia ja Tsaikovskia unohtamatta. Helketti kun kaikki on parempia kuin Tex Willerin nykytekijät.
Kylläpä onkii kätevää verrata väh. 40-50 vuotta sitten parhaat työnsä tehneitä ihan eri alojen ihmisiä nykysarjakuvantekijöihin. Provoiluahan tuo alkuviesti tietenkin on, joku nimimerkin taa piiloutuva piipittäjä, jolla ei ole oikeasti mitään sanottavaa mistään. On se harmi kun Nakke Nakuttaja ei ilmesty enää, eiköhän se olisi herra "Jack Holopaiselle" riittävän järisyttävää modernia sarjakuvailmaisua.
-
Vesa... provosointia se oli ja sitähän pitääkin olla!
Mutta tietysti jos vertaa elokuvaa ja sarjakuvaa taiteenlajeina, niin nehän ovat suurinpiirtein samanikäisiä juttuja ja kyllähän sen finninaamaisemmankin sarjisfanin on myönnettävä, että saavutukset ovat aika eri tasoilla.
terv
sarjakuvan ystävä, muttei kritiikitön nörtti,
JH
-
No niin, asiaa!
Jos katsomme nykysarjakuvaa ja elokuvaa, niin onko kuitenkaan Luc Besson niiiiin paljon parempi kuin Trondheim. Kai päiväkirjassaan saa egoilla, vastuu on lukijalla. Trompan ja Joann Sfarin Donjon (ålso in inglish) on ihan mainiota kamaa, esimerkiksi, vaikka eihän Trondheim toki Goscinny ole, kuten ei ole kukaan muukaan, ei edes Alan Moore (sydän verta vuotaa, mutta totuus on tämä).
Tai Harlin, Tarantino, Spielberg, Lucas, Crichton, Ludlum, King - verrattuina Trondheimiin, Sfariin, Satrapiin, Saccoon, Katchoriin, Spiegelmaniin ja Clowesiin? Kyllä Eightball #23 futaa ihan täysillä kumoon 99% "oikeista", uusista supersankarijutuista.
-
Jos sarjakuvaa vertaisi kirjallisuuteen tai pikemmin sen kehityskausiin, niin sarjakuva on vasta murtautumassa romantiikan ja sen sellaisten utujen keskeltä (seikkailut, supersankari, faabelit) realismin (yhteiskunnallisen ja yleensä) aikakauteen, eli sarjakuvan kehityksessä ollaan jossain 1800-luvulla. Dostojevskit, Zolat sun muut ovat kaiketi tulollaan vasta tahi juuri portailla toinen jalka jo sisällä. Suuria teoksia julkaistaan paraillaan jatkokertomuksina ja kootaan kirjaksi sitten myöhemmin. Aivan kuin 1800-luvun puolivälissä, ja niillä main, suuret romaanit. Rikos ja rangaistus oli jatkokertomus sanomalehdessä.
Näin tämmöistä nopsasti mieleen tullutta. Höpsöä, vai tarkempaa tarkastelua vaativaa?
Timo
-
No, vinha perähän Jackin premississä noin yleisesti ottaen onkin, mutta siltä meinaa pudota pohja, jos samassa tekstissä peräänkuulutetaan "filosofiaa, runoutta, ajatuksia tästä maailmasta", "rakentavia, kokonaisvaltaisiakin huomioita" ja "suuria rakennelmia, suuria visioita" -- ja sitten kehdataan väittää, ettei juuri tätä kaikkea löydy Waren Jimmy Corrigan -saagasta... (ainakin enemmän kuin yllättävän monesta Pasolinin tai Godardin elokuvasta ;) )
-
Ajattelin nostaa tämän vähän paremmin esille vaihtamalla otsikkoa. Ehkä keskustelua syntyy enemmän kun otsikko kertoo selkeämmin mistä on kyse. go go go!
Timo
-
Kirjaa ja sarjakuvaa tai yleensä mitään muutakaan kahta taidemuotoa ei voi verrata toisiinsa tai jos vertaa, pitää ainakin ymmärtää niiden erot.
Minulle kirja tarjoaa ihan erilaisen maailman kuin sarjakuva omine hyvine puolineen ja omine rajoituksineen. Kirja saattaa maalata jotain fiilistä sivukaupalla ja sarjakuva yhdellä ruudulla. Kirjasta ja sen hahmoista yms. sinulle muodostuu kuva pääsi sisälle ja kuka niistä on sanomaan mikä on oikeampi kuin toinen. Esim. osa Tolkien-faneista ei pitänyt elokuvista, koska se ei vastaa kirjojen fiilistä tai hahmot on näytetty väärin jne.
Kirjan ja sarjakuvan ero minulle on samantapainen kuin valokuvalla ja elokuvalla. Kumpikin voi olla maatajärisyttävä ja parhaimmillaan niin onkin, mutta aivan eri lähtökohdista.
-P.
-
No, vinha perähän Jackin premississä noin yleisesti ottaen onkin, mutta siltä meinaa pudota pohja, jos samassa tekstissä peräänkuulutetaan "filosofiaa, runoutta, ajatuksia tästä maailmasta", "rakentavia, kokonaisvaltaisiakin huomioita" ja "suuria rakennelmia, suuria visioita" -- ja sitten kehdataan väittää, ettei juuri tätä kaikkea löydy Waren Jimmy Corrigan -saagasta... (ainakin enemmän kuin yllättävän monesta Pasolinin tai Godardin elokuvasta ;) )
Waren Corrigan on kyllä tosiaan loistava... pistetään se nyt sitten provokaation piikkiin, Heikonen. Muista lukemistani Wareista en ole kyllä hirveästi innostunut.
Ja Timo, olet oikeassa kirjallisuuden ja sarjakuvan erosta... kirjallisuudella on oma, mahtava historiansa....
mutta kyllähän elokuvakin on kehittynyt valtavasti 100 vuodessa... miksei siis sarjakuva?
Palaan asiaan huomenna, paremmalla ajalla.
J
-
On mukavaa huomata etten ole ainoa snobi täällä. ::)
Sarjakuvan tekemisen työläys ehkä selittää osan sarjakuvan kehityksen pitkittyneestä teini-iästä... sarjakuvaan ei ole ilmaantunut ratkaisevia uusia teknisiä apukeinoja nopeuttamaan tekoprosessia. (digikuvaus+leikkaus, tekstinkäsittely...) Käsityö on kallista nykymaailmassa... Sitten vielä vaikuttaa sarjakuvan historia KAUPALLISENA taiteena. Aika lailla kangistuttiin kaavoihin kun sarjakuva oli viihdeteollisuuden rahasampo hetkensä viime vuosisadasta. Kun on kiire takoa raudan ollessa kuumaa, tuotekehittely kärsii. Miksipä kehittää sellaista mikä toimii ja myy jo valmiiksi... Aika kiinnostavan kuvan studiosysteemistä ja kiireestä antaa esim. Chabonin romaani Amazing Adventures of Cavalier and Klay. Siinä senkun kopioitiin ideoita toisiltaan ja suollettiin supersankaria maailmalle.
Mutta hätä ei ole tämännäköinen. Opettele ranskaa. En usko että niitä oikeasti hyviä juttuja vielä suomennetaan moneen vuoteen jos koskaan. Ei niitä kukaan ostaisi, koska sarjakuvayleisö hakee sarjakuviltaan jotain muuta (sitä mitä ovat tottuneet sarjakuvasta hakemaan ja saamaan - esimerkkejä löytynee tältäkin sivustolta) ja ne joita moiset jutut voisivat kiinnostaa, eivät joko osaa lukea sarjakuvia tai voisi kuvitellakaan että ko. välineellä voisi kertoa jostain syvällisestä. Ja vaikka voisikin, on kohtuutonta odottaa että rajallisen ihmiselämän puitteissa pitäisi jaksaa olla vielä sarjakuvistakin ottaa selvää.
Olisi mukavaa keskustella esim. Aristophanen Conte demoniaquen yhteyksistä Danteen, jo mainitun Gobletin kuvasta kuolemasta ja perhesuhteista, Gloria Lopezin paikasta traagisten naisten historiassa ja Barbierin lihasta joka ei ole niinkään kaukana Bataillesta.
-
Pitkästä aikaa henkilökohtaista mielenkiintoa herättävä aihe, kannan siis pikaisesti vaatimattoman korteni kekoon ja kiitän J. Holopaista tästä keskustelusta.
Timon kommentti kirjallisuuden/sarjakuvan kehityskausista vingutti myötäilyn kieliä mielessäni. Samaan aiheeseen liittyen voisin kommentoida sitä, että Jackin kaipaamaa suuri sarjakuvarakennelma saattaa olla jo syntynyt, mutta sitä ei ole vielä löydetty. Oman ajan tutkiminen ja arvioiminen on aina hankalaa, käytännössä objektiivinen arviointi (jota ei todellisuudessa ole olemassa) on mahdollista vasta sukupolvien jälkeen. On vaikeaa arvioida, mikä nykysarjakuvista saa sarjakuvahistoriassa oman kappaleensa ja mikä jää samaisessa teoksessa sivumaininnaksi. Aika muuttaa arvomaailmoja; tällä hetkellä kehuttu messias saattaa olla kolmetoista tusinassa -profeetta vuosikymmenen perästä, kun samaan aikaan jokin aikaansa edellä oleva tämän hetken marginaalijulkaisu julistetaan edelläkävijäksi ja raja-aitojen rikkojaksi. Kuka tietää, ken nykyisistä sarjakuvantekijöistä on sarjakuvan Herman Melville tai Aleksis Kivi?
Toinen syy siihen visionistien puutteeseen on mielestäni se, että sarjakuva ei ole murtanut emä- ja sisartaiteenlajiensa, kirjallisuuden (henkilökohtaisesti pidän sarjakuvaa kirjallisuuden alalajina, mutta ei siitä tässä sen enempää) ja kuvataiteen asettamista raja-aidoista. Kuten Timo aiemmin totesi, muilla taiteenlajeilla on merkittävä etumatka ja tähän asti sarjakuva on lähinnä seurannut kirjallisuuden kehitystä, tosin hieman mukaillen ja kiihdytetysti. Sarjakuva (samoin kuin elokuva) on tähän asti omaksunut lähes kaikki genrensä kirjallisuudesta, mutta on toki ottanut merkittäviä askeleita itsenäisyyden suuntaan kehittämällä erään genren, jota kirjallisuudesta ei sellaisenaan löydy, nimittäin supersankarisarjakuvat. Teräsmies onkin lunastanut paikkansa sarjakuvahistoriassa samoilla kriteereillä kuin Poe kirjallisuudessa. Tässä kohdassa esittäisin eriävän mielipiteen Timon esittämästä kommentista "oikea kirjallisuushan hylkii moisia ajattelumalleja - genret kuuluvat kioskikirjallisuuteen", kirjallisuus on tähän asti jaettu aikakausiin ja arvelen, että seuraava vuosisata tulee näkemään oman vuosisatamme genrejen aikaukautena. Lukutaito on levinnyt niin laajalle ja maailma on pienentynyt niin paljon, että marginaalisillekin genreille löytyy niin paljon kuluttajia, että sen julkaiseminen kannattaa.
No nyt loppui aika urheiluaktiviteetin kutsuessa, jonkin verran jäi vielä sanottavaa, ainakin seuraavista:
- Kannattavuus, taloudelliset tekijät
- Kaikki jo löydetty, uuden keksiminen hankalaa, nykyään hiotaan jo keksittyä täydellisemmäksi
Palaan mahdollisesti asiaan, tai sitten en.
-
Jessus. Taas tällaista pikkusormi pystyssä heitettyä taiteellista dadailua ja vinkumista. Sarjakuvat ovat suurimmaksi osaksi viihdettä ja joskus saattavat herättää kivoja ajatuksiakin ja (esim. Palestiinan kohdalla) myös vähemmän kivoja. Ja pah. Ja minä luen kyllä mieluummin Charles Willefordia kuin jotain Hessea. Tylsempää kamaa kuin Hessellä saa hakea. Noh, asian vierestä mutta tulipahan sanottua.
Ja joskus populäärimpikin kirja/sarjakuva/elokuva sisältää huomattavasti enemmän kuin pinnalle päin saattaa näyttää.
Äh. En minä jaksa. Hemmetin nuiverot.
Lähden kotiin lukemaan jotain helvetin henkevää. Kuten maitopurkin tuoteselostetta.
-
Tuukka, kirjoita omalla nimellä!
-
Hmm, täytyy sanoa että välillä täällä Kvaakin sivuilla lyödään "väärien" mielipiteiden esittäjiä aika raskaalla kädellä. En nyt tarkoita vasta-argumentointia, vaan nimittelyä ja ei-rakentavaa haukkumista. Sama toki muillakin keskustelufoorumeilla, mutta onhan sarjakuvantekijät sentään vähän parempia ihmisiä.
-
Kiistääkö joku sarjakuvan kaupalliset ansiot? Kyllä ne on vähintään yhtä kehittyneet kuin elokuvan. Budejeteissa on toki kertaluokan erot, mutta silti. Taiteellisten ansioiden ja kehityksen mittaaminen onkin sitten vaikeampaa.
Elokuvasta, kirjallisuudesta ja kuvataiteesta sanoisin sen verran, että minusta niissä pinta(taso) hahmottuu yleisölle huomattavasti helpommin kuin sarjakuvassa. Sarjakuva vaatii lukijalta (henkistä ja teknistä)ponnistelua, ja tämä saattaa hyvinkin olla syynä siihen, että sarjakuva ei ole kasvanut tai saavuttanut samaa laajaa kannatusta kuin kirjallisuuden ja elokuvan populaarimmat vesat. Suuri yleisö ei nimittäin ponnistele, se haluaa viihtyä mahdollisimman vähällä vaivalla (mot).
-
Sellaisia suuria neroja edustavat kirjallisuudessa Dostojevski, Mann, Hesse ja elokuvassa vaikka Bergman, Godard, Pasolini ja Tarkovski.
Dave Sim menee ainakin omien sanojensa mukaan tähän joukkoon.
-
Hmm, täytyy sanoa että välillä täällä Kvaakin sivuilla lyödään "väärien" mielipiteiden esittäjiä aika raskaalla kädellä.
Aloituspuheenvuoron olisi voinut esittää toisellakin tapaa. Jos joku provosoituu ja vetelee vastauksessaan sanallisella avokämmenellä ei siinä ole mitään ihmeellistä. Varsinkin kun ensimmäinen ajatukseni aloitusta lukiessa oli "joko taas". Ansiokkaan palleaiskun (Kiitokset Vesalle) jälkeen keskustelu on ollut varsin asiallista.
Kyllä niitä merkittäviä teoksia on tehty ja kyllä niitä tehdään ihan rinta rinnan nykykirjallisuuden kanssa. Kyse on siitä, että emme tiedä niistä. Verrattuna elokuviin ja kirjoihin ei sarjakuvissa mainoseuroja polteta. Milloinka olet nähnyt TV-mainoksen sarjakuvasta, hyvä jos edes muistat milloin näit edes jutun sarajkuvista siinä paikallisessa lehdessä. Onko tv:ssä keskusteluohjelma sarjakuvista? Ruutu A&Ö?
Joka vuosi tulee jokunen loistava elokuva ja kirja, ja nämä hippuset on huuhdottu suunnattoman paskamassan seasta. Ongelmana on se, että se massa mistä kotimaassamme pitäisi ne sarjakuvan vuotuiset kultahippuset huuhdella esiin on pieni. Jonakin vuona voi olla koko vaskooli täynnä paskaa. Ja siitä sitten päätellään, että tänä vuonna, josko koskaan, ei koko maailmassa ole julkaistu yhtään hyvää sarjakuvaa, ei edes undergroundin puolella, joka maanalaisesta luonteestaan johtuen ei usein näy täällä edes sen vertaa kuin Ranskan vuoden myydyin albumi (joka olikaan, kuka muistaa, tietääkö kukaan?).
Ja sitten oli se, "että miksei tehdä ja eikö kukaan, lukekaa nyt vaikka Sota ja Rauha, siinä sitä on suurta taidetta, ihan sielua hivelee". No miksi kukaan tekisi sarjakuvan Sodan ja Rauhan, semmoinen kirja on jo olemassa. Jos tekijällä on tuon kaliiberin kunnianhimoa niin sitä voi samoin tein kasvattaa sen verran että tekeekin jotain uutta.
"No teeppä jokin uusi suurteos, semmosta että tajunta laajenee." Jos vaikka joku olisikin tehnyt, niin osaisitko lukea sitä, ymmärtäisitkö mitä sinulla on käsissäsi, vai etsitkö vain sitä sarjakuvan Sota ja Rauha teosta?
Henk. koht. olen vasta viimeaikoina käsittänyt Tintin historiallisessa kontekstissaan. Eihän se ollutkaan pelkkä seikkailusarjakuva. Tehty silloin aikoinaan nuorten lukemiseksi ja nyt siitä väännetään väitöskirjoja. Mistä sarjakuvasta niitä väitöskirjoja tehdään 40 vuoden kuluttua, oletko kenties lukenut semmoisen, tunnistitko tämän suurteoksen?
Odotellaan.
-
Tuukka, kirjoita omalla nimellä!
Kuka Tuukka?
-
Jonkinlaista tason laskua sarjakuvissa olen itsekin huomannut, ainakin mitä omaan makuun tulee. Toiveselitys olisi tietty, että noita mestariteoksia ei ole koskaan englanniksi tai suomeksi painettu, tai niitä ei ole vielä löytänyt ja varmasti näin osittain onkin. Toisaalta muutamana viime vuosikymmenenä on sarjismaailma kokenut rajuja suoneniskuja, kun monta sarjakuvaneroa on mennyt rajan taa. Sellaisesta toipuminen ottaa aikansa.
Yksi juttu mikä myös vaikuttaa ovat muut mediat. Siinä missä elokuvat, animaatiot ja videopelit kilpailevat kuluttajien suosiosta vaikkapa kirjallisuuden ja sarjakuvien kanssa, nuo mediat kilpailevat myös tekijöistä. Tarinan kerronta ja kirjoitustaidot, piirtäminen ja maalaaminen ovat harvinaisia lahjoja ja esimerkiksi videopeli-, animaatio- ja multimediateollisuus ovat kahmaisseet paljon lahjakkaita ihmisiä, jotka parikymmentä vuotta aiemmin olisivat varmasti kokeilleet sarjakuvan tekemistä. Ja tuo ala luonnollisesti houkuttaa myös alalla olevia. (Mignola, Miller, Gaiman)
Kyllä uusia sarjisklassikkoja vielä luettavaksi syntyy, en nyt olisi huolissani. Varsinkin kun odotellessa voi kohta pelata Halflifen ja Metroid Primen jatko-osat!! :-D
Marko
-
"Olisi oikeasti ihan todella mukava saada niitä oikeasti rakentavia, kokonaisvaltaisiakin huomioita, joita tähän mennessä vain muutama teos on pystynyt taiteellisesti korkeatasoisesti esittämään. Esimerkkeinä Alan Mooren Helvetistä, Promethea ja Watchmen ja Dave McKeanin Cages."
Voi Jeesus pyhä Kristus! Millä tavalla Dave McKeanin Cages on yhtään mitään muuta kuin sarjakuvatekninen taidonnäyte. Jokainen kirjassa esiintyvä hahmo on joko heijastuma kirjoittajasta tai täysin pinnallinen kuten kaikki naiset kirjassa. Älä anna valokuvista läpipiirretyn Egon Schiele realismin tai elokuvista lainattujen keinojen hämätä luulemaan että kirja olisi tarinallisesti mitään erityistä. Verrattuna esimerkiksi Chris Waren tuotantoon joka on myös sarjakuvateknistä taidonnäytettä alusta loppuun huomaa että Waren teoksista huokuu jotakin suurempaa kuin mainitsemiasi arjen pieniä huomioita. Vetäisin jo niin rohkeita linkityksiä kuin että Corrigan olisi myöhempien aikojen Sivullinen.
On myös pidettävä mielessä että sarjakuva ei pysty kerronnassaan turvautumaan sellaiseen tunnepornoon mihin esimerkiksi mainitsemasi elokuvaohjaajat syyllistyvät teoksissaan. Tarkoitan sellaista tunnereaktion lypsämistä.
Kaikesta huolimatta, keskustelunavaus oli asiallinen ja näistä jutuista tulisi keskustella. Valitettavaa on että koska maailmassa ilmestyy niin harvoin keskitason ylittäviä sarjakuvia, mestariteoksiksi ryhdytään väittämään kaikenlaisia harjoitelmia kuten näilläkin sivuilla tiuhaan mainittu Blankets, joka oli ihan mukavaa viihdettä, muttei valitettavasti mitään sen enempää.
-
Muutamia väittämiä.
Olen itse törmännyt siihen, että sisälukutaito on romahtanut viimeisten 10-15 vuoden aikana. Lehdistö on siirtynyt yhä lyhyempään ilmaisuun, korvannut asian kuvilla.
Roskajournalismissakin on siirrytty Nykypostista Seiskaan. Ei kukaan jaksa lukea yli puolen sivun mittaisia reportaaseja tai "tutkivan journalismin" saavutuksia. Kivoja kuvia, kivakiva.
Sarjakuvassa jyllää valtavirran puolella, väittäisin, strippiytyminen. Sen lisäksi albumi- ja sarjakuvalehtitasolla yleistyy nätti kuvitus, jolla peitellään juonellista heikkoutta.
Suuret elo- ja sarjakuvat (ja musiikki myös) tuppaavat olemaan erilaisten vanhojen teemojen uudelleenlämmityksiä tai metateoksia, jotka ammentavat vanhemmista taidonnäytteistä.
Sarjakuvahan ei elä tyhjiössä. Vaikka se olisi kuinka nuori media, se ei voi nousta tarinankerronnalliseen suuruuteen, mikäli ympäröivä viestintäkulttuuri ei suosi Suuria Tarinoita.
-
Milloinka olet nähnyt TV-mainoksen sarjakuvasta,
Ei kovinkaan paljon ole still-kuvista edetty, mutta viimeksi pari vuotta sitten telesviisio markkinoi Paasilinnan & Lukkarisen Ronkoteusta.
Erikseen on sitten se, kun sarjistekijöinä tunnetut henkilöt tekevät mainontaa televisiolle, kuten Stephane Rosse ja Maria Björklund.
-
Minä väitän että Matti Hagelbergin Kekkonen on alansa klassikko siinä missä Sota ja Rauha. Samoin Daniel Clowesin Ghost World tai Joakim Pirisen Sokeri Sakari. Ja on niitä muitakin. Sarjakuva vaatii samalla tavalla kuin muutkin taiteet tiettyä sisällön ja muodon suhteiden ymmärrystä että siitä saa nautintoa muutenkin kuin pintatasolla. Tämä ei tarkoita sitä että taidetta pitäisi ymmärtää, eli tajuta mitä se taiteilija nyt on miettinyt vaan sitä, että sellaiselle ihmiselle joka suhtautuu sarjakuviin yhtä intohimoisesti kuin joku toinen esim. kirjallisuuteen, sarjakuvat tuottavat samanlaisen "järisyttävän" tunteen. Tunteen siitä että luin nyt Suuren Klassikon. Sain siitä enemmän kuin pelkkiä pieniä huomioita arjesta ja nautin siitä kokonaisvaltaisemmin kuin vain teknisenä taidonnäytteenä. Se, että Sota ja Rauha on nostettu useamman henkilön toimesta Klassikon asemaansa, kertoo enemmän kirjallisuuden pidemmästä historiasta kuin siitä että se on parempi kuin Maus. Muutamassa sadassa vuodessa tämä kenties muuttuu.
p.s. Olen lukenut Sodan ja Rauhan. Tykkäsin kyllä, mutta Max Anderssonin Pixy on parempi. Aleksis Kivi on todella kova, mutta Anssi Kasitonnin nykytaide tuntuu klassikommalta.
-
Voi Jeesus pyhä Kristus! Millä tavalla Dave McKeanin Cages on yhtään mitään muuta kuin sarjakuvatekninen taidonnäyte. Jokainen kirjassa esiintyvä hahmo on joko heijastuma kirjoittajasta tai täysin pinnallinen kuten kaikki naiset kirjassa. Älä anna valokuvista läpipiirretyn Egon Schiele realismin tai elokuvista lainattujen keinojen hämätä luulemaan että kirja olisi tarinallisesti mitään erityistä. Verrattuna esimerkiksi Chris Waren tuotantoon joka on myös sarjakuvateknistä taidonnäytettä alusta loppuun huomaa että Waren teoksista huokuu jotakin suurempaa kuin mainitsemiasi arjen pieniä huomioita. Vetäisin jo niin rohkeita linkityksiä kuin että Corrigan olisi myöhempien aikojen Sivullinen.
On myös pidettävä mielessä että sarjakuva ei pysty kerronnassaan turvautumaan sellaiseen tunnepornoon mihin esimerkiksi mainitsemasi elokuvaohjaajat syyllistyvät teoksissaan. Tarkoitan sellaista tunnereaktion lypsämistä.
Kaikesta huolimatta, keskustelunavaus oli asiallinen ja näistä jutuista tulisi keskustella. Valitettavaa on että koska maailmassa ilmestyy niin harvoin keskitason ylittäviä sarjakuvia, mestariteoksiksi ryhdytään väittämään kaikenlaisia harjoitelmia kuten näilläkin sivuilla tiuhaan mainittu Blankets, joka oli ihan mukavaa viihdettä, muttei valitettavasti mitään sen enempää.
No huh! Aika moista tykitystä... mutta mutta, jos et löydä Cagesin pinnan alta mitään, se on sinun ongelmasi. Minusta se on hyvinkin sisällöllisesti rikas teos. Piste.
"On myös pidettävä mielessä että sarjakuva ei pysty kerronnassaan turvautumaan sellaiseen tunnepornoon mihin esimerkiksi mainitsemasi elokuvaohjaajat syyllistyvät teoksissaan. "
Tämä on kyllä jo liikaa ja osoittaa, ettei kyseisen kommentin esittäjä kyllä ole kyseisten ohjaajien päätöihin tutustunut tai sitten muuten vain esteettinen taju on sekaisin. No ehkä tämän väittelyn paikka on jossain muualla. Silti aika ala-arvoinen ja väsynyt kommentti.
Gorrigan on kyllä hieno,sen myönsin jo, mutta silti väitän, että sarjakuvan hienoimmat saavutukset, suuret klassikot, voi listata yhden käden sormilla.
Mutta nyt itse asiaan, siis mitä yritin ilmaista ensimmäisessäkin viestissä: minusta tuntuu, että sarjakuva on jumittunut 70-luvulle... vaihtoehtosarjakuvan vaihtoehtoisuus on ollut sitä samaa viimeiset 30-vuotta. Tuntuu etteivät nykysarjakuvan tekijät edes yritä ponnistella kohti oikeasti suurempia sfäärejä, vaan jäävät siihen sängynreunalle tekemään yhdentekeviä havaintoja kalliista bussilipuista ja keski-ikäisyyden kriiseistä. Se on masentavaa. Nykysarjakuvan tekijöiden joukko on niin kirjava, ettei edes pirstoutuneen nykykirjallisuuden puolelle tilanne ole yhtä sekava. Kaikenlaiset keskinkertaisuuden onnistuvat julkaisemaan albumeita, ja ne loput jotka eivät onnistu, tekevät kasan huonoja omakustanteita.
Ja kyllä, onhan niitä onnistumisia, mutta jotenkin tuntuu, että kuriositeeteiksi ne jäävät lopulta. Kestääkö nykysarjakuva noin yleisesti aikaa?
On kuitenkin todella ilahduttavaa, että muutama kustantamo Suomessakin on innostunut tarjoamaan tuoreen sarjakuvan mielenkiintoisia juttuja(vaikka persepolis, palestiina), sääli, että ne taiteellisesti kaikkein innostavimmat jutut taitavat ikuisesti olla liian riskialttiita, jotta yksikään kustantamo niihin koskisi... (paitsi ehkä Bv2)
-
Nyt vielä semmoinenkin juttu. Että sarjakuvahan pitää ensin kirjoittaa taikka ajatella se sisältö esim. kirjan veroiseksi substanssiltaan.
Sen jälkeen se täytyisi osata kuvittaa niin että se hienous ei vesity, mutta viesti kumminkin välittyy. Aika paha rasti. Siis siinä vaiheessa kun kirjailijan hommat on tehty (oli se teos sitten järkäle eli ei), alkaa sarjakuvantekijällä vasta se varsinainen työ.
Tätä taustaa vasten on aika ymmärrettävää, että fiilispohjalta syntyneet teokset ja mahdollisesti vahingossa onnistuneet ovat enemmistönä. Sen sijaan työstäminen näkyy positiivisesti esim. Mausissa. Mutta harvalla on rahkeita sellaiseen 5-10 vuoden rupeamaan. Ars longa - vita brevis.
-
Huomio on erinomainen. Sarjakuva on kehittyvä taiteenlaji.
Romantiikan jälkeen seuraavasta realismista on hyvä esimerkki Harvey Pekarin American Splendour, joka oikeastaan on amerikkalaista nykykirjallisuutta siinä missä joku Philip Roth tai John Irving - aivan samalla viivalla ilman mitään tasoitusta.
Suomessa Naisen kanssa on maagista realismia (ja erittäin suosittua, albumeja on myyty lähemmäs 50 000, harva romaani pääsee samaan).
K. Palsa on inhorealismia.
Mämmilä on maalaisrealismia.
Jos sarjakuvaa vertaisi kirjallisuuteen tai pikemmin sen kehityskausiin, niin sarjakuva on vasta murtautumassa romantiikan ja sen sellaisten utujen keskeltä (seikkailut, supersankari, faabelit) realismin (yhteiskunnallisen ja yleensä) aikakauteen, eli sarjakuvan kehityksessä ollaan jossain 1800-luvulla. Dostojevskit, Zolat sun muut ovat kaiketi tulollaan vasta tahi juuri portailla toinen jalka jo sisällä. Suuria teoksia julkaistaan paraillaan jatkokertomuksina ja kootaan kirjaksi sitten myöhemmin. Aivan kuin 1800-luvun puolivälissä, ja niillä main, suuret romaanit. Rikos ja rangaistus oli jatkokertomus sanomalehdessä.
Näin tämmöistä nopsasti mieleen tullutta. Höpsöä, vai tarkempaa tarkastelua vaativaa?
Timo
-
Huomio on erinomainen. Sarjakuva on kehittyvä taiteenlaji.
Totta, niinhän ne kaikki. Ja esimerkiksi elokuva on yhtä vanha taiteenlaji, kuten jo aiemmin mainitsin, joten siksi tuollainen selitettely on mielestäni turhaa,
j
-
Huomio on erinomainen. Sarjakuva on kehittyvä taiteenlaji.
Totta, niinhän ne kaikki. Ja esimerkiksi elokuva on yhtä vanha taiteenlaji, kuten jo aiemmin mainitsin, joten siksi tuollainen selitettely on mielestäni turhaa,
j
Kehittyvä, mutta eri vaiheessa. Johtuen monista seikoista. Kun elokuva aikuistui jo 1920-30 luvuilla, sarjakuva jäi ensin sanomalehtien vangiksi, jotain draamallisia tarinoita toki kehittyi ja osa noiden aikojen sanomalehtisarjoista on hienoja. Sitten tulivat sarjakuvalehdet ja ne ottivat mallinsa suoraan pulpista, halvoista tehdasmaisesti tuotetuista lukemistoista. Taso oli sitä luokkaa, vakavampaan ja aikuisempaan suuntaan ei edes yritetty - ja sitten kun joku (EC) jotain yritti, iski sensuuri. Kun sarjakuva katsottiin juveniiliksi taidemuodoksi joka on lapsille omiaan, jarruttui kehitys pariksi vuosikymmeneksi ja elokuva huiteli ohi. Ja kun sarjakuvien arvostus ei ole kummoinen, onko ihmekään, ettei kunnianhimoisimmat tekijät alalle ajaudu. Vaan eihän noistakaan kaikki ole huonoa. Aina joku jaksaa yrittää vaikka arvostus on liki nollalukemissa ja kaikki sylkee niskaan... Will Eisner oli jo 30-luvulta lähtien sitä mieltä että sarjakuva on omalakinen ilmaisu ja taidemuotonsa, jota sietäisi tutkia ja kehittää.
Timo
-
. Mutta harvalla on rahkeita sellaiseen 5-10 vuoden rupeamaan. Ars longa - vita brevis.
Niin no, tässä piileekin se ongelma. Pitkäjännitteisyyden puute tekemisessä. Halutaan kaikki nyt ja heti. Onhan sentään suuri osa kirjallisuuden kovista teoksista vieneet mainitut 5-10 vuotta kirjoittaa ja siinä ei tarvitse edes ryhtyä kuvia piirtelemään.
Tuntuu kuitenkin väärältä verrata sarjakuvan tekemistä kirjallisuuteen tai muihinkaan taiteenlajeihin työstämiseen liittyvästä ajatusprosessista puhuttaessa. Jos väitetään että sarjakuva on kuvitettua tekstiä, latistetaan ilmiö säälimättömästi.
-
Jos väitetään että sarjakuva on kuvitettua tekstiä,
Eihän se olekaan. Mutta silti, kun tarina on hiottu ja puunattu kuntoon, sitten vasta alkaa työ. Eli miten sen tarinan kerron, mitä keinoja käytän, miten saan kuviin parhaan tehon... jne... Ensin se viisi vuotta tarinan hiontaa ja sitten pari kolme piirtämiseen ja sen suunnitteluun kuinka tarina kerrotaan kuvilla.
Timo
-
Ronkaisen (ja muiden) hahmottelema sarjakuvan historia on kovin usa/eurooppapainotteinen. On totta että meillä lännessä sarjakuva on "taiteena" joutunut kärsimään nimen omaan kaupallisuudesta. Se ei esimerkiksi ole vielä tähän päiväänkään mennessä päässyt samanlaisen apurahoituksen piiriin kuin kirjallisuus (tästä voidaan syyttää vaikka muinaisia kulttuurityyppejä ja sarjakuvantekijöitä, perinteisestihän sarjakuvapiirtäjät haluavat vain nysvätä RAUHASSA omaa juttuaan).
Elokuvaan en sarjakuvaan kovin hanakasti vertaisi, sillä elokuvaa on suuren yleisön niin paljon helpompi kuluttaa (mikä taas takaa taloudellisia mahdollisuuksia).
Toisin on historia kuitenkin Japanissa. Siellä jo alle parinkymmenen vuoden sarjakuvahistora (II maailmansodasta laskettuna) alkoi tuottaa taiteellisesti kunnianhimoista ja aikuisille suunnattua sarjakuvaa, joka myös on substanssiltaan vertailukelpoista muiden kulttuurituottteiden kanssa.
-
Jos sarjakuvaa vertaisi kirjallisuuteen tai pikemmin sen kehityskausiin, niin sarjakuva on vasta murtautumassa romantiikan ja sen sellaisten utujen keskeltä (seikkailut, supersankari, faabelit) realismin (yhteiskunnallisen ja yleensä) aikakauteen --- Aivan kuin 1800-luvun puolivälissä, ja niillä main, suuret romaanit. Rikos ja rangaistus oli jatkokertomus sanomalehdessä.
Näin tämmöistä nopsasti mieleen tullutta. Höpsöä, vai tarkempaa tarkastelua vaativaa?
Yritän hätistellä vasemmalla kädelläni määritelmäkärpästä pörräämästä korvani juuresta pois... Tuolla toisaalla Timo mainitsi ohimennen "sarjakuvat ei ole kirjallisuutta". Se jäi vaivaamaan.
Jos sarjakuva "ei ole kirjallisuutta", tekisi mieli kysyä mitä se sitten on. Toki, silloin se on sarjakuvaa. Ja näin on määritelty, että sarjakuva on sarjakuvaa.
No, yritetään sanoa paremmin: sarjakuva ei ole kaunokirjallisuutta. Ilmiselvältä tuntuva asia, josta kertomusten lukija (ja katson itseni lukijana nimenomaan kertomusten lukijaksi) joutuu muistuttamaan itseään.
Toisaalta se että sarjakuvaa voidaan levittää kirjana, ei ole pelkästään "onnekas sattuma" tyyliin "ah, taiteenlaji jota voi levittää kirjan formaatissa, tämäpä kätevää, ihmeellinen yhteensattuma" vaan se tekee sen enemmän tai vähemmän osaksi kirjallisuutta.
Mikään ei ole kätevämpi tapa kerjätä verta nenästään etenkin niiden henkilöiden taholta, joiden näkökulma sarjakuvaan on vahvasti kuvataide- ja piirrospainotteinen. Mutta jatkanpa vielä hetken.
Kun sitten sarjakuva on osa kirjallisuutta, niin mitä kirjallisuutta? Proosaa? Miksei. Näytelmää? Useinkin. Mutta kaikkein eniten - ja tämä on hämmästyttävä, suorastaan päälle syöksevä, silmille hyppäävä, suorastaan lainomaiseksi yleistyvä havainto jonka teen monien mielisarjakuvieni kohdalla: sarjakuva on eniten sukua runoudelle.
Jos runouden piiristä ei tahdo löytää suuria proosakertomuksia, ehkä ongelma on sama kuin sillä entisellä miehellä, joka murisi että haarukka on huono lusikka, koska sillä ei voi juoda keittoa.
Mutta nyt tuo riivattu määritelmäötökkä uhkaa kaivaa pesää vasempaan korvakäytävääni joten lopetan tähän. Tältä tämä täällä näyttää. Entäs siellä?
-
Toisaalta se että sarjakuvaa voidaan levittää kirjana, ei ole pelkästään "onnekas sattuma" tyyliin "ah, taiteenlaji jota voi levittää kirjan formaatissa, tämäpä kätevää, ihmeellinen yhteensattuma" vaan se tekee sen enemmän tai vähemmän osaksi kirjallisuutta.
Ei musiikkikaan ole kirjallisuutta, vaikka sitä voikin levittää kirjoina. Musiikissa on kertomuksia ja jazz on kuin soittimien välistä keskustelua (unohdetaan nyt aleatoria ym. samankaltainen). Jos musiikkikin on kirjallisuutta, niin lähes kaikki mahdollinen taide ja viihde (mitähän eroa niilläkin on...) muuttuu kirjallisuudeksi.
-
Ei musiikkikaan ole kirjallisuutta, vaikka sitä voikin levittää kirjoina.
Hmm. Pointti!
-
Sarjakuvan tekoprosessi, jota keskustelussa on pariin otteeseen painotettu, eli jako käsikirjoitusprosessiin ja kuvitusprosessiin pätee pääpiirteissään myös elokuvaan. Itse pohdiskelin hieman topicin aloittajan kanssa samansuuntaisia aatoksia kun luin Road to Perdition-sarjakuvaa ja tämän jälkeen katsoin siitä tehdyn leffan (ei niin että kumpikaan olisi mikään suurteos, mutta silti hyviä elokuvatarinoita tuntuu olevan suhteessa enemmän kuin sarjakuvatarinoita), ja kuuntelin ohjaajan kommenttiraidan. Lueskelin myös joitakuita sarjakuvan käsikirjoittajan haastatteluja.
Kahden taiteenlajin tekotyyliä verratessa päällimäiseksi jäi mieleen ero tarkkuuden skaaloissa. Elokuvailmaisun jokainen yksityiskohta on tarkoin etukäteen harkittu ja mietitty, ja näinollen niissä on todennäköisesti enemmän ideoita, joka taas helpottaa syvällistekin asioiden esille tuontia. Lisäksi ohjaajan (ja käsikirjoittajan) on trendin mukaista pystyä perustelemaan jokainen ratkaisunsa jollain järki- tai tunneperäisellä selityksellä. Sarjakuvassa vastaavan skaalan ei tarvitse olla niin tiheä, eihän kukaan juurikaan ole valvomassa.
Tämä johtunee yksinomaan rahasta. Elokuvan tekeminen on kontrolloidumpaa, sillä tuotannossa on moninverroin enemmän rahaa kiinni, ja tuotantoyhtiöt haluavat minimoida riskit pitämällä yllä tarpeeksi tiukkaa seulaa, jotta hyvät ja kaupallisesti todennäköisesti onnistuvammat käsikirjoitukset pääsevät tuotantoon. Ajatusten myyminen tuottajille taas edellyttää perustelut ja selitykset.
Myös kilpailu on suurempaa, maksetaanhan hyviksi nähdyistä käsikirjoituksista jonkin verran enemmän kuin sarjakuvakäsikirjoituksista. Nerokkaan käsikirjoittajan onkin siis järkevämpi tarjota loistavaa tarinaansa eteenpäin elokuvakäsikirjoituksen muodossa kuin sarjakuvaksikirjoituksen.
Jotain tuonsuuntaista tuumiskelin.
Holopaisen aloitusviestistä tuli mieleen myös toinen seikka: mainitut elokuvaohjaajat Bergman, Godard Passolini ja Tarkovski ovat kaikki tehneet klassikkonsa jo jokunen vuosi sitten. Mikähän nykyelokuvasta puuttuu.
-
Asiaa!
Minuakin häiritsi tuossa aloitusviestissä se, että menneen ajan suurmiehiä verrattiin jostain kumman syystä NYKYsarjakuvantekijöihin.
-
minua häiritsee nyky-sarjakuvan tekijöiden kyvyttömyys nähdä (ja luoda) suurempia rakennelmia, kunnianhimoisia teoksia. Esimerkkinä Lewis Trondheimin Minä (ASEMA,2004), josta en voinut löytää minkäänlaista sisältöä. Oli todella masentavaa lukea kyynisen, keskinkertaisen kirjoittajan velttoa päiväkirjamaista tyhjäkäyntiä höystettynä masennuttavan kömpelöllä kotisohva-psykologialla ja ”arjen pienillä huomioilla”.
No hupsistaheijaa, nyt kun on tuo Minäkin vihdoin luettu, uskaltaa hieman kommentoida:
Kamoon, sehän oli aikas hyvä! Ei suuria rakennelmia eikä mullistavia maailmoja tms, mutta päiväkirjaepisodeista rakennetuksi koosteeksi homma oli käsikirjoitettu varsin timmiksi ja viihdyttäväksi. Kaikkea tuki ilmiömäisen rento piirrosjälki. Ja kyllä minä "sisällöksi" lukisin muun luettavuuden lisäksi myös sen "kotisohva-psykologisoinnin" eli tässä tapauksessa pyrkimyksen tarkkailla turhaa kyynisyyttä omassa elämässään... Ehkä moinen ei vain ole Jackille vielä ajankohtaista? ;)
Ja jos väkisin halutaan vertailla elokuvan mestareihin, niin olihan tuossa vähän samaa otetta kuin vaikkapa joissain Altmanin henkilögallerialuotauksissa.
Minusta s'on vain sivistyksen merkki, että tällaistakin saadaan suomeksi.
-
ensinnäkin. mämmilä on sarjakuvan suomalainen suurteos, joka täyttää mitkä kriteerit tahansa. Työtä voi huoletta verrata Täällä pohjantähden alla -teokseen, ilman että Linnan tarvitsee kääntyillä haudassaan. taitaa vaan olla niin, että se on teistä suurimmalle osalle olevinaan liian main streamia. korostan että mämmilässä ei ole pyritty selvittämään elämän tarkoitusta, vaan yhteiskunnan laajaan tutkiskeluun. sellaiseen harvan kirjailijankaan rahkeet riittävät.
onkin hyvä että tässä on tullut esille sarjakuvan tekemiseen vaadittava pitkäjänteisyys. olisihan se mukava, jos voisi samanlaisen teoksen tehdä 26 minuutissa kuin Darkthronen oiskohan ollut Transylvanian hunger. tässä jutussa kun se ei onnistu. siispä asiaa täytyy hautoa vähintään 5 vuotta ja sen jälkeen koettaa piirtää se mahdollisimman rennosti, jottei hommasta paista väkisin tehdyn työn jälki.
itse olen sitä mieltä, että sarjakuvassa ainoastaan sellaiset työt voivat kasvaa klassikoiksi, jotka on tehty aikaa ja vaivaa säästämättä. harvalla tekijällä tähän on mahdollisuutta. rahoitettiinhan mämmilääkin alkuaikoina paljolti osuuskunnan muilla töillä. mutta jollain harrastajalla, joka hankkii leipänsä muualta, ja jolla vapaa-aikanaan on mahdollisuus sarjakuvan tekoon, saattaa olla uskomattoman paljon annettavaa sarjakuvalle. Linnakin kävi aikoinaan päivätöissä.
-
Onhan se niin, että sarjakuva taidemuotona jäi alkukuopissaan elokuvan jalkoihin. Ei Godard, Tarkovski ja Fellini sen hienompia ole kuin Eisner, Pratt tai Moore, he ovat vain yleisesti tunnetumpia ja laajemmalti arvostettuja.
Sarjakuva on tätä nykyä kiinnostavampi taidemuoto kuin kirjallisuus. Sarjakuvassa on vielä paljon kehittämisen varaa muodon ja tarinan puolella, kun taas kirjallisuudessa (samoin kuin maalaustaiteessa) kaikki kokeilut on jo käyty läpi. Mitään uutta, merkittävää ja selkeästi erilaista ei enää synny.
Ja kyllä mulle Maus on elämäni hienoimpia lukukokemuksia, vaikka kirjojakin on tullut plarattua.
-
Varsin viisasta keskustelua täällä. (Allekirjoittaneen täytyy taas huolehtia siitä, että me vähä-älyisemmätkin tulemme huomioiduksi... ;D )
Onhan se niin, että sarjakuva taidemuotona jäi alkukuopissaan elokuvan jalkoihin. Ei Godard, Tarkovski ja Fellini sen hienompia ole kuin Eisner, Pratt tai Moore, he ovat vain yleisesti tunnetumpia ja laajemmalti arvostettuja.
Umm. En usko että elokuva on yksin syypää. Ja ainakin menneinä aikoina sarjakuvan markkinointi kohdistettiin aivan toiselle kohderyhmälle.
Olisi ihan mielenkiintoista nähdä (nykyäänkin) Fellinin töiden kohderyhmälle tehtyä sarjakuvaa. Ei sitä ainakaan kovin paljon ole.
Massatasolla (populäärikulttuuri) nykyään elokuva ei ole edes pahimpia kilpailijoita sarjakuvan kohderyhmille. Luultavasti tietokonepelit ovat suurempi kilpailija.
Itse asiassa jenkeissä monet tunnetut sarjakuvapiirtäjät ovat tienanneet rahaa viime aikoina tietokonepelikuvituksilla sarjakuvan sijasta. (Alex Ross, Joe Madureira jne.)
Sarjakuva on tätä nykyä kiinnostavampi taidemuoto kuin kirjallisuus. Sarjakuvassa on vielä paljon kehittämisen varaa muodon ja tarinan puolella, kun taas kirjallisuudessa (samoin kuin maalaustaiteessa) kaikki kokeilut on jo käyty läpi. Mitään uutta, merkittävää ja selkeästi erilaista ei enää synny.
I beg to differ. Kummallakin on vain mielikuvitus rajanaan. En usko että kumpaakaan taidemuotoa voi kuluttaa loppuun.
Kyse on ehkä siitä, että kumpikin kaipaa (ehkä radikaaliakin) uudistusta.
Olen sitä mieltä, että erinomainen sarjakuvateos saisi edelleen ansaitsemansa huomion ja loistava sarjakuvateos voisi aloittaa jonkinlaisen sarjakuvataiteen Renesanssin.
Kuka pystyy sellaisen loistoteoksen tekemään?
-
Miten tämä keskustelu alkaa muistuttaa muilla palstoilla käytäviä "seksi ei sytytä" -keskusteluja.
Yksi tykkää yhdestä, toinen toisesta tai vaikka useammasta samalla kertaa.
<huumoria>
"Mut saa noi supersankarit syttyyn, mut niinku tollanen tylsempi matsku ei."
"Mä haluun että mukana on myös sisältöö, siis tietsä että on jotain muutakin kuin pelkkää ihoo, siis pintaa."
</huumoria>
-
sarjakuvassa ainoastaan sellaiset työt voivat kasvaa klassikoiksi, jotka on tehty aikaa ja vaivaa säästämättä.
entäs Zärpä? ;)
-
sarjakuvassa ainoastaan sellaiset työt voivat kasvaa klassikoiksi, jotka on tehty aikaa ja vaivaa säästämättä.
entäs Zärpä? ;)
Niin no, sitten kävi Tilsallekin hassusti ja hän joutui ihan oikeasti opettelemaan sarjakuvapiirustamisen jalon taidon. Luovan hulluuden ja taidon yhdistävä lähde kun ei pulppua loputtomiin.
Omituinen juttu sinänsä - enpä ole ainuttakaan sarjakuvapiirtäjää koskaan tavannut tai sellaisesta lukenut, joka ei jossakin vaiheessa alkaisi kauhistella, kuinka huono piirtäjä hän onkaan. Sama juttu kuin näyttelijöillä, jotka eivät katso omia elokuviaan tai kirjailijoilla, jotka eivät lue omia kirjojaan.
Sarjakuvapiirtämisessä on mielestäni yksi nyrkkipajasääntö. Koska aivan liian usein sarjakuvia arvotetaan vain kuvien perusteella, tulisi ajatella näin: "Hän ei ole hyvä piirtäjä, mutta hän on loistava SARJAKUVApiirtäjä." Kun homma on kokonaisuutena hallussa, ei pitäisi nitistä jos yhdessä ruudussa perspektiivi tai mittasuhteet eivät ole just nappiin kohdallaan.
-
Hyvin harva sarjakuva on enää viime aikoina sytyttänyt. Vaikea sanoa, mistä se johtuu - itsestä varmaankin. Kirjastossa kun plärää läpi albumeja ja kokoomia, niin jotenkin ne tuntuvat niin mielenkiinnottomilta. Sarjakuvista lukeminen ja keskustelu kiinnostaa kyllä, mikä on vähän pöhköä.
Aika paljon tuleekin nykyään kuunneltua vanhoja LP-levyjä ja lueskeltua muuta kuin sarjakuvia.
Kausiluontoista tämä silti on, kokemuksesta tiedän - yhtäkkiä sitä taas innostuu ja uppoutuu sarjakuviin, kun jokin neuroni aivoissa naksahtaa toiseen asentoon.
Mike Mignolan Baltimore on nyt yöpöydälle ja se on kyllä alkanut vetää. Tunnelma on sama kuin niissä Markku Sadelehdon kauhunovellikokoomissa. Toivoa on vielä.
-
Mä oon lukenut Viimeistä Incalia pitkin hampain, mutta Rip Kirby -järkäle oli oikein viihdyttävää luettavaa.
Jotenkin uudempien sarjakuvien kuvakerronta ei tempaa samalla lailla mukaansa kuin vanhempien. Osittain on varmaan kyse tottumuksesta ja iästä. Aika usein televisiosarjan jaksokin tuntuu jälkikäteen ajan haaskaukselta, nykyään. Esim. Gentlyn tutkimuksia. Enää en kato, vaan vaikka piirrän kuvia senkin aikaa.
-
Luin tai pikemminkin ahmin viime viikolla Remeksen Horna-romaanin. Kyllä se vanhakin vielä jaksaa syttyä!
-
Ei oo sarjakuva sytyttänyt enää vuosiin. Mitään täysin uutta ja yllättävää ei julkaista ainakaan suomeksi. Sarjakuva on jämähtänyt samaan tapaan kuin elokuva. Viime aikoina on kyllä tullut luettua Barksia vähän liiankin kanssa, mutta Aku Ankkahan ei oo sarjakuva vaan kulutushyödyke... Joka tapauksessa onnistuin silti – hieman vahingossa – hilaamaan itseni takaisin sarjakuvakriitikoksi, kiitos RW kustannuksen, vaikka luulin jääneeni niistä hommista jo eläkkeelle.
-
Ei oo sarjakuva sytyttänyt enää vuosiin. Mitään täysin uutta ja yllättävää ei julkaista ainakaan suomeksi. --
Viime aikoina on ollut taas selviä virkistymisen merkkejä käännössarjakuvan julkaisemisessa - Koipeliiniin on saatu hyviä ehdokkaita...
Mutta sarjakuva kaipaisi kyllä jonkin uuden jymymenestyksen. Mutta ehkä yhtenäiskulttuurin aika on sarjakuvankin osalta ohi, ei tule uutta Tinttiä, ei, ei millään. Mutta tulisiko ns. vaihtoehtosarjakuvan saralle jotain järisyttävää, 60-luvun u-sarjakuvan tyyliin? Aika näyttää.
Kaikki on kuitenkin subjektiivista, omasta itsestä lähtevää, sen suhteen, miten jaksaa sarjakuvasta syttyä, ja seuloa jyviä akanoista.
-
Ei oo sarjakuva sytyttänyt enää vuosiin. Mitään täysin uutta ja yllättävää ei julkaista ainakaan suomeksi.
Enempi sarjakuvia keräilevä kollega pistäytyi kotityöhuoneessani, katseli sarjakuvien "käsikirjastoani", joka on suunnilleen 25 hyllymetriä albareita, ja sanoi: "Täältä puuttuu aika paljon, varsinkin uudempaa sarjakuvaa." :-D
Niinpä puuttuu. On ihan totta, että käyn enimmän aikaa uudelleen ja uudelleen läpi ne jutut jotka muhun on jo joskus aloittelijana vaikuttaneet ja uuteen ja yllättävään suhtaudun varovaisesti: "Entäs jos innostun liikaa ja menee pakka uusiksi?" Ei voi ottaa sitä riskiä, että kesken oman luomisprosessin alkaa muuttaa lähestymistään; elämysten aika on tarkkaan rajattu projektien väliin.
Mutta kyllä joka vuosi ainakin yks autolastillinen hyviä juttuja tulee vastaan. En sitten tiedä tulisiko, jos olisin suomenkielisen julkaisun varassa - hyväkään nimike ei käänny kunnolla jos suomentajilla ja toimittajilla ei ole motivaatiota työhönsä, esimerkiksi huonon palkan tai työilmapiirin takia. Mutta en tosiaan tiedä, näin ulkosuomalaisena mun kauppani on ihan muualla, ja suomeksi luen oikeastaan vain sen, mikä alunperinkin on suomeksi kirjoitettu.
Ja hyllyssä on aika pino lukemattomia... :-D
-
Enempi sarjakuvia keräilevä kollega pistäytyi kotityöhuoneessani, katseli sarjakuvien "käsikirjastoani", joka on suunnilleen 25 hyllymetriä albareita, ja sanoi: "Täältä puuttuu aika paljon, varsinkin uudempaa sarjakuvaa." :-D
Näinhän se on että kaikkea uutta ei vaan millään pysty aktiivisesti seuraamaan. Itselläkin lukeminen ja kerääminen mennyt yhä kapeammille sektoreille (ja siitä huolimatta aika ei riitä). Mutta sitä kautta myös se kiinnostus on säilynyt.
-
Näinhän se on että kaikkea uutta ei vaan millään pysty aktiivisesti seuraamaan. Itselläkin lukeminen ja kerääminen mennyt yhä kapeammille sektoreille (ja siitä huolimatta aika ei riitä). Mutta sitä kautta myös se kiinnostus on säilynyt.
Eikä kiinnostus ja rakkaus sarjakuvaan muotona, sen kehittämiseen ja mahdollisuuksiin koskaan katoakaan. Sen sijaan uskon vakaasti, että ei ole mahdollista olla samaan aikaan täysipainoisesti sarjakuvan keräilijä/tutkija ja sarjakuvan tekijä; nää syö aina jossain määrin toisiaan. Analysointi on tiettyyn pisteeseen asti elinehto ja välttämättömyys, mutta sitten siitä pitää päästä eroon jos mieli tehdä jotain todella uutta. Opettajan pitää kerrata alkeita, mutta kun alkeet on opittu, niistä pitää päästä myös eteenpäin, etsiä uusia lainalaisuuksia.
Koska sarjakuva on ikonipohjainen "kieli", siitä on mahdollista pitää aktiivisina samalla kertaa useita eri versioita, jotka kuitenkaan eivät toimi samalla tavalla, aivan kuten saksa, common chinese (language formerly known as mandarin ;) ) ja volapük eivät noudata samoja sääntöjä. Mangaohjeilla ei tehdä Marvelia, eikä toisinpäin, mutta niiden yhdistämisellä on saatu aikaan molempia lajeja uudistavaa sarjakuvaa, hyvässä ja pahassa. Silti nää kielet pitää tunnistaa ja erottaa, koska hei, ei Tezuka piirtänyt eurooppalaisille isonenille ketunkasvoja vaan karrikoi ne ihan eri tavoin - koska muuten kadottaa sen, mitä jokin ikoniksi tai koodiksi muutettu mekanismi rivien välissä kertoo.
-
uskon vakaasti, että ei ole mahdollista olla samaan aikaan täysipainoisesti sarjakuvan keräilijä/tutkija ja sarjakuvan tekijä; nää syö aina jossain määrin toisiaan.
Tuosta listasta unohtui se, että useimmat meistä joutuvat vielä käymään päivätöissä tuossa ohessa. :)
-
Tuosta listasta unohtui se, että useimmat meistä joutuvat vielä käymään päivätöissä tuossa ohessa. :)
Mitähän tuohon nyt sanoisi :)
-
Itsessäni huomaan syttymisen menevän vähän vaiheittain. Samalla huomaan myös yhä enemmän rajoittavani lukemista vanhempiin juttuihin (vähän samaan tapaan kuin Kivillä eli niihin harrastuksen alkuaikoihin). Toi määrän mahdottomuus aiheuttaa myös sitä, että keskittyy tosiaan sitten enemmän siihen, mistä tietää tykkäävänsä sen sijaan, että käyttäisi hirveästi aikaa uusiin tutustumiseen.
-
Sen sijaan uskon vakaasti, että ei ole mahdollista olla samaan aikaan täysipainoisesti sarjakuvan keräilijä/tutkija ja sarjakuvan tekijä.
Olen miettinyt tuota aina välillä. Se on useimmiten juuri noin. Yritin muistella Suomen kulttuurihahmoja, joiden tuotannossa olisi edustettuna esimerkiksi kritiikki ja omat luomukset. Jörn Donner aloitti oikein perityypillisenä elokuvakriitikkona, joka ajatteli että hänellä on kansanvalistustehtävä: tuoda näkyviin 1950-luvun uutta eurooppalaista elokuvaa. Kuitenkin hänet tullaan muistamaan ihan muusta.
Molempia voi vapaasti yritellä, mutta käytännössä suhdeluku kumminkin painottuu jommallekummalle puolelle. Mitä enemmän tätä miettii, sitä merkillisemmältä se tuntuu, ja kumminkin näin asia on.
-
Kausittain taitaa tuo innostuminen leimahtaa ja hiipua itse kullakin.
Aina toisinaan tulee yliannostus samaa genreä tai mannerta ja muutoin vain täytyy laittaa kaikki manga/supersankarit/eurosarjat jäähylle.
Tätä nykyä digitaalisten sarjojen myötä innostus pysyy helpommin yllä, koska sitä tulee tartuttua entistä ennakkoluulottomammin uusiin nimiin.
Erityisesti olen harrastanut Image- ja Valiant-sarjoja digitaalisena. Käytännössä tulee valittua ihan summamutikassa jokin uusi tai väliin jäänyt. Digikelkka on siitä hyvä, että siinä maksetaan vain ja ainoastaan se aika, mikä kelkassa istutaan. Siten moni sarja jää ensimmäiseen numeroon tai muutoin siihen, kun kyllästys iskee.
Samoin tulee palattua monen tässä ketjussa kommentoineen tavoin vanhaan, oli se sitten tuttu tai unohdettu.