Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Sarjakuvailmaisu, sarjakuvan estetiikka ja historia => : Jarkko Sikiö 16.11.2014 klo 22:42:14
-
Kuvituksen kaikki käsittänevät olevan kiinteä osa sarjakuvakerrontaa: sivujen ruutujako, ruutujen määrä ja koko – aikaa voidaan sarjakuvasivuilla manipuloida juuri visuaalisin keinoin.
Väritykseen ei kiinnitetä samaan malliin huomiota, ja sama se on täälläkin. Tekijät keskustelevat tunnelman luomisesta värityksen keinoin, harrastajat lähinnä kahvaavat värien tarpeellisuudesta tai kiskoo tikkuja takalistosta uudelleenväritettyjen klassikkojen vuoksi.
Aikaa myöten väritystekniikka on kehittynyt aimo harppauksia, ensin painotekniikan kehittyessä ja sittemmin digiaikakaudella värittäjän rooli on saattanut siirtyä erillisille väritysstudioille, ja osittain kuvituksen ja värityksen välinen raja on jo kadonnut täysin – väritys ei enää olekaan erillinen, kuvittajan ulkoistama työvaihe vaan kuvittaja saattaa maalata suoraan digitaalisesti väreissä.
Itse olen vasta digivärityksen myötä oppinut arvostamaan vanhakantaista väritystekniikkaa ratkaisuineen, vaikka en mitenkään kategorisesti ole uusintaväritystä vastaan. Etenkään en kaipaa sitä tietyn aikakauden vaaleansinistä, keltaista ja vaaleanpunaista brutaalisti yhdistävää väripalettia sen enempää kuin haaleita, kuvat latistavia tasaisia väripintoja.
Dark Horsen Conan-uusintajulkaisuja (Barry Windsor-Smith) sivuava teksti (http://comicsalliance.com/whatever-happened-to-barry-windsor-smith-in-the-comics-conversation/) on mainio, koska siinä kuvanäytteiden voimin analysoidaan alkuperäisiä ja uudelleenväritettyjä versioita.
Tuttua tekstiä on mm. osuus siitä, onko kuvittaja tarkoittanut lopputuloksen olevan alkujaan värillinen ja mikäli näin on, ovatko tekoaikana käytetyt väritystekniikat eronneet tekniikoista joita on myöhemmin (uudelleen)värityksen kohdalla käytetty.
Tästä ketjusta voisi hyvin jättää mustavalkoinen vastaan värillinen -kiistan ulkopuolelle. Kuvittaja yleensä on kai vähintään tiennyt, että värit tulevat mukaan, mutta usein tehnyt osansa värisuunnittelusta ja jättänyt ohjeita värittäjille. Oletettavasti kuvittajat myös ovat tunteneet aikansa väritystekniikat rajoitteineen.
Onhan näitä keskusteltu maailman sivu, mutta kirjoittajalla on silmää, ja hän tekee mielenkiintoisia huomioita värityksen roolista osana tarinankerrontaa.
Tunnustan, että minulta tämä näkökulma on mennyt ohitse, sillä vanhaa ja uutta verratessa monesti huomio kiinnittyy tekniseen laatuun, mikä nyt lähtökohtaisesti on modernimman version puolella.
Väreillä sarjakuvassa voidaan korostaa, dramatisoida ja manipuloida aikaa. Kokonaan yhdellä värillä täyteyt ruudut – edusta, tausta, kaikki – yhtäkkiä puolustavatkin paikkaansa.
Silmät tämän oivalluksen myötä ikään kuin aukeavat uudelleen: värein lukija on tahdottu pysäyttää tiettyyn ruutuun tai huomio muutoin vetää yksittäiseen ajanhetkeen tai tapahtumaan, kenties korostaen ja dramatisoiden.
Toki tämän lukiessa tiedostaa, mutta kun sitä nyt oikein ryhtyy ajattelemaan tällä tavoin, aukeaa sarjakuvasta ikään kuin uusi kerros, mihin on aiemmin kiinnittänyt vain vähäisessä määrin, jos ollenkaan, huomiota.
Erityisen hyvin tämän edellä kirjoitetun hahmottaa kuvaparissa, jossa Conan kiipeää katolle: uudelleenväritetyn sivun kohdalla ei millään lailla huomioida alkuperäisiä ratkaisuja, tai mahdollisesti edes tiedosteta niiden merkitystä, mikä todellakin tasa-arvoistaa sivun kaikki ruudut ja ikään kuin latistaa kokonaisuuden. Uudesta versiosta tulee jotenkin luotaantyöntävä, vähämerkityksellinen.
Entä mitä mahtaa alkuperäinen värittäjä tuumia, kun hänen osansa sarjakuvan historiassa näin pyyhkiytyy pois?
-
Kostetin Jukka vetää Limingassa sarjakuvalinjalle 'värit kerronnassa' kurssia, jossa painotetaan nimenomaan rajattuja paletteja ja värien määrällisiä alistussuhteita.
Tulokset viikon kurssilta on olleet vakuuttavia.
-
Jep ja Mangan värit -kirjassani on paljon nimen omaan juuri tätä aihetta sivuavaa asiaa.
-
On teoksia, jotka ovat muiden ansioidensa lisäksi painuneet mieleen erityisesti värien ansiosta.
Henkilökohtaisesti vahvimmin muistoissa esiintyy David Mazzucchellin rupeama Daredevilin parissa (Born Again, 1986, suom. Marvel 2 ja 4/1988). Hienojen kohtausten joukossa on erityisesti eräs sivu, jossa punainen väri esiintyy ensin huonekaluissa, siirtyy vähitellen taustaväriksi ja ottaa lopulta vallan koko sivusta toiminnan räjähtäessä käyntiin. Kyseinen sivu huokuu väkivaltaa aloituksesta lähtien monitasoisesti – jokainen ruutu on ladattu merkityksillä.
Elokuvan puolella Stanley Kubrick sijoitti Jack Nicholsonin punaisen taustan hallitsemaan tilaan Hohdon kohtauksessa korostaakseen tulevaa väkivaltaa.
EDIT: Kirjoitusvirhe.
-
Aiemmin olen kirjoittanut Millerin Batman DK2:sta (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,293.msg36117.html#msg36117).
Kotimaisista tulee ensimmäisenä mieleen Ville Tietäväisen uusimmat jutut, monia muitakin tietenkin on...
-
Olihan tuo digiväritykseen siirtyminen melkoinen loikka hyvässä ja pahassa. Marvel-sarjoissakin oli värittäjien sijaan studioita, jotka lisäsivät tähdet taivaalle ja kaikki oli yhtäkkiä sitten liukuvärejä ja heijastuksia. Teolliseen sarjakuvatuotantoon tuo malli varsin hyvin sopikin.
Totta kyllä, Lynn Varleyn värit DK2:ssa olivat monin osin hirveitä, mutta Millerin muun visuaalisen ilmeen kanssa varsin hyvin linjassa. Lisäksi luulen, että ne taustan pikselit olivat metakommentaaria opukseen liittyen: "me hallitsemme kaikkea näkemääsi".
Mangan värit -kirjassani on paljon nimen omaan juuri tätä aihetta sivuavaa asiaa.
Harmi, ettei tuo aikanaan tullut vastaan, nyt sen kyllä jo lukisin mielelläni.
-
Jo mainitusta Mazzucchellista tässä yhteydessä olisi ehkä kiinnostava mainita Batman: Ensimmäinen vuosi, joka jukaistiin jo heti aluksi kahtena erilaisena väriversiona, "tavallisena" sarjakuvalehtiversiona (myös suomenkielisessä lehtijulkaisussa vuonna 1987) ja kokoomalaitoksessa sitten maalauksellisempana versiona, jota on käytetty uusintajulkaisuissa siitä lähtien. Molemmat teki ymmärtääkseni sama värittäjä. Itse pidän lehtiversiosta enemmän...
Värityksestä kerronnan välineenä on käytetty esimerkkinä Watchmenia. Dr. Manhattan on sininen, joten hänen tekstilaatikkonsa ovat sinisiä, kun hän itse ei näy kuvassa. Näin värityksen avulla pystytään tekemään elokuvamainen voice over, niin että tekstin yhdistää oikeaan hahmoon, vaikka ei olekaan käytössä ääntä, jonka perusteella tunnistaa puhujan.
Itsekin olen ihmetellyt sitä, kuinka vähän perinteisessä sarjakuvan tekemisessä on kiinnitetty huomiota väritykseen. On ollut monia mestarillisia piirtäjiä, jotka ovat hinkanneet vaivalla viivojaan yhä täydellisemmiksi - ja sitten sivut on nakattu värittäjälle, joka on saattanut läiskiä niihin mitä tahansa. Mutta kuitenkin painetun sivun nähdessä värit ovat ainakin ihan jo ensivaikutelmasta suuri osa. Joten tekijän kannattaisi ehkä tinkiä vähän niistä viivojen hinkkaamisesta ja käyttää ylijäävä aika värityksen miettimiseen. (Tämän viimeisen kommentin kohdistin itselleni).
-
Laitan tähän tämmöiset kaksi esimerkkiä Aku Ankasta. Don Rosa sanoi jossain, että laittaa viivapiirroksiinsa paljon varjostusta, koska sillä tavalla saa tuotua kuviin jotain valon ja varjon tuntua, jota Disneyn perusväritys ei tuota. Tässäkin on siis lätkäisty tasaiset perusvärit viivojen päälle.
Toinen esimerkki on Daniel Brancan piirtämästä sarjasta ja edustaa "Akkarin perustasoa". Huomaa, että ruudussa on käytetty kaikkia päävärejä. Huomaa myös, kuinka tällainen kökkökin väritys kuitenkin sitoo ja jäsentää kuvaa selkeämmäksi: viivapiirros jättää etualan ja taustan eron aika epäselväksi - siinä on piirtäessä aika paljon jätetty sen varaan, että väritys kuittaa homman, eikä kuvan tarvitse olla mustavalkoisena valmis, ei edes erityisen hyvä.
-
Sandmanin värityksistä on ollut puhetta, erityisesti uusien kokoomien uudelleenvärityksestä, esim. täällä (http://goodcomics.comicbookresources.com/2012/01/07/checking-out-the-annotated-sandman-volume-1/).
Alkuperäisissä harrastettiin varsin räikeitä sävyjä, purppuraa ja myrkynvihreää kun taas uudelleenväritykset ovat hillitympiä, realistisempia ja aika lailla tylsempiä.
-
viivapiirros jättää etualan ja taustan eron aika epäselväksi - siinä on piirtäessä aika paljon jätetty sen varaan, että väritys kuittaa homman
Hyvin esimerkkien kautta tuotu esiin, ettei asia ole kuten mustavalkopuristit sen mieltävät – värit eivät aina ole pahasta. Kuvittaja monesti päinvastoin jättää osan värittäjän harteille.
Eri asia on sitten, että jossain tietyssä vaiheessa (olisiko ollut niitä tienoita, kun siirryttiin kiiltävään paperiin ensimmäisiin lehdistä koostettuihin kokoelmajulkaisuihin tms.) värit peittivät ja tukahduttivat kuvituksen täysin.
En kyllä rehellisesti ole varmaan koskaan googlettanut ammattivärittäjien työhistoriaa samoin kuin muiden tekijöiden. Olisiko kuitenkin digivärityksen aikana tullut uutta verta kentälle. Sieltä tietyltä aikakaudelta on jäänyt mieleen mm. X-Forcen aivan ensimmäiset numerot: käsittämättömän epäonnistuneita värisotkuja.
Toisaalta Hellblazerin alkupuolta hallitsevat haalea vaaleanpunainen, keltainen ja sininen, jotka antoivat koko sarjalle halvan yleisilmeen, ovat ikuisesti syöpyneet mieleen.
-
Hyvin esimerkkien kautta tuotu esiin, ettei asia ole kuten mustavalkopuristit sen mieltävät – värit eivät aina ole pahasta. Kuvittaja monesti päinvastoin jättää osan värittäjän harteille.
Kyllä tämä piirtäjäpiireissä on ollut tiedossa maailman sivu. Että sivut tehdään joko väritettäviksi TAI mustavalkoisina julkaistaviksi. Närää on aiheuttanut sitten se kun mv-sivuja on alettu värittää jälkeen päin ja kuviteltu että lopputulos automaattisesti paranee. Ehkä se kaupallisessa mielessä tuokin joskus lisäarvoa, mutta taiteellinen vaikutelma saattaa myös kärsiä.
En kyllä rehellisesti ole varmaan koskaan googlettanut ammattivärittäjien työhistoriaa samoin kuin muiden tekijöiden. Olisiko kuitenkin digivärityksen aikana tullut uutta verta kentälle. Sieltä tietyltä aikakaudelta on jäänyt mieleen mm. X-Forcen aivan ensimmäiset numerot: käsittämättömän epäonnistuneita värisotkuja.
Tietokonevärityksen alkuaikoina töitä saivat ne, jotka osaavat käyttää tietokonetta ja väritysohjelmaa. Muulla osaamisella ei ollut niin väliä. :) En minäkään ole asiaa tutkinut, mutta kuvittelisin että jenkeissä perustettiin jopa väritysstudioita tuona murrosaikana.
-
Joo, Steve Oliffin Olyoptics oli ainakin yksi, tekivät mm. alkuaikojen Image-lehtiä paljon.
Ja eipä kai tuo tehdään mustavalkoisiksi tai värillisiksi aina niin selkeää ole, aikoinaan opin arvostamaan Jack Kirbyn kynänjälkeä enemmän vasta kun näin niitä sarjoja mustavalkoisina...
-
En minäkään ole asiaa tutkinut, mutta kuvittelisin että jenkeissä perustettiin jopa väritysstudioita tuona murrosaikana.
Kyllä se näin juuri oli: Suomessakin Marvel-lehtien tekijätietoihin ilmestyi niitä studioiden nimiä. Aivan ensi alkuun ne digiväritetyt sarjat olivatkin makeita, mutta hohto rapisi nopeasti.
-
David Mazzucchellin Asterios Polyp esittää yksin sinisellä värillä varjostetun sivun, jossa spottivalo siirtyy henkilöstä toiseen.
Tunnetasolla sivu on ladattu täyteen: lukija myötäelää ensin naisen huomiosta saavan hyvän olon tunteen, hämmennyksen ja lopulta merkityksettömyyden. Yhtä lailla miehen itsekeskeisyys piirtyy armottoman terävästi esiin.
Sivulla väritystä käytetään tehokkaasti, nerokkaasti ja tavalla, jonka vain sarjakuva mahdollistaa – sarjakuvakerrontaa oivallisimmillaan!
(Enkä minä sitä sano, etteikö tuota voisi yhtä hyvin toteuttaa siten, että sinisen värin sijaan varjostus tehtäisiin sellaisella leikattavalla rasterikalvolla tai teatterissa oikealla spottivalolla.)
-
Top Cow -tuotanto American Legends (Image, 2014) on kuvituksen osalta yksittäisen ihmisen sijaan yrityksen tekoa.
Hieman jo Sagan jälkeen odotinkin, milloin ilmestyvät ensimmäiset kuvitusstudiot, mutta en muista moista aiemmin nähneeni, onko käytettykään.
On tässä ylitsevuotavaa yksityiskohtaa taustoissa ja monenlaista digiefektiä. Ensivaikutelma on kuin pelien promomateriaalia katsoisi. Vau-efektiä haetaan oikein vyöryttämällä, mutta rauhaton ja näköaistin ylikuormittava ovat ensimmäiset adjektiivit.
Yritys itse, eli Studio Hive, kertoo taustajoukoistaan (http://www.studio-hive.com/portfolio_about.html), ja eikö vain sieltä juuri pelialan referenssiä löydy.
-
Hieman jo Sagan jälkeen odotinkin, milloin ilmestyvät ensimmäiset kuvitusstudiot, mutta en muista moista aiemmin nähneeni, onko käytettykään.
Eikös muuten japanilaiset ole edelläkävijöitä tuossa studiokuviossa?
Aiheesta muuten: värittäjänä Dave McCaig on nostanut pari sarjakuvaa luokasta hyvä luokkaan erinomainen minun silmissäni. Ehkä vanhanaikaista ja hiukan räikeää jälkeä, mutta joihinkin kuvituksiin istuu erittäin hyvin.
Meillähän oli täällä Kvaakissa joskus joku, joka teki jenkkeihin värityshommia, vai olivatko ne vain flat-värityksiä... En kyllä muista, kuka.
-
Meillähän oli täällä Kvaakissa joskus joku, joka teki jenkkeihin värityshommia, vai olivatko ne vain flat-värityksiä... En kyllä muista, kuka.
Useampikin. Ainakin yksi on yhä foorumilla ja toinen kyllästyi toistumiseen "idioottiäijien umpimieliseen kerhoon"
Studio tai digitaalisten välineiden käyttö ei automaattisesti myöskään tarkoita kädetöntä idioottia tai helpommalla selviävää vajukkia vaikka moni niin sivulauseessa antaa ymmärtääkin.
Jos värittäjistä puhutaan vakavammin Dave Stewartia, Matt Holligsworthia , Nei Ruffinoa, Laura Martinia ja Jordie Bellairea ei oikein voi sivuuttaa Lynn Varleyn tultua jo mainituksi
tosin tässä on virhe:
On teoksia, jotka ovat muiden ansioidensa lisäksi painuneet mieleen erityisesti värien ansiosta.
Henkilökohtaisesti vahvimmin muistoissa esiintyy David Mazzucchellin rupeama Daredevilin parissa (Born Again, 1986, suom. Marvel 2 ja 4/1988). Hienojen kohtausten joukossa on erityisesti eräs sivu, jossa punainen väri esiintyy ensin huonekaluissa, siirtyy vähitellen taustaväriksi ja ottaa lopulta vallan koko sivusta toiminnan räjähtäessä käyntiin. Kyseinen sivu huokuu väkivaltaa aloituksesta lähtien monitasoisesti – jokainen ruutu on ladattu merkityksillä.
en ole kiistämässä Mazzuchellin piirrostaitoa enkä Millerin käsikirjoitusta, mutta väritys on Christie "Max" Scheelerin ja Richmond Lewisin jälkeä.
Richmond Lewis Mazzuchellin vaimona omaa tietyn kotikenttäedun myös värityksen suunnittelun suhteen.
Ja siis vaikka Stewart ja Hollingsworth edustavatkin Y-kromosomia juuri värityksen saralla naiset vievät ja enin osa miehiä vikisee:
Scheeler, Lewis, Varley, Bellaire, Strain, Martin, Ruffino, Marie Severin, Glynis Wein, Taki Soma
-
Eikös muuten japanilaiset ole edelläkävijöitä tuossa studiokuviossa?
Onkos tuollaista ulkoistuskuviota sielläkään?
CLAMP esimerkiksi on kuvittajien yhteenliittymä. Taustoja ja vauhtiviivojen sykertämistä on toki sysätty avustajille maailman sivu.
tosin tässä on virhe:
Born Again siis yleisesti tunnetaan Christie "Max" Scheelerin ja Richmond Lewisin Daredevil-rupeamana... Höpsis.
-
Kun puhutaan sarjakuvia värittäneistä naisista, ei sovi unohtaa Nine Cullifordia!
Juuri hän keksi värittää Strumffit sinisiksi. Loppu on historiaa.
-
Born Again siis yleisesti tunnetaan Christie "Max" Scheelerin ja Richmond Lewisin Daredevil-rupeamana... Höpsis.
ei tunneta, mutta Frank Millerin ja David Mazzuchellin sijaan teoksen värittäjät ovat Christie "Max" Scheeler ja Richmond Lewis.
Kumpikaan ei piirtänyt, saati kirjoittanut he "vain" värittivät
Kukaan ei kiistä etteikö Hellboy olisi Mike Mignolan luomus, mutta jos puhutaan Värityksestä sarjakuvakerronnan välineenä ja Hellboysta ei puhuta Mignolasta vaan Dave Stewartista.
Jokainen voi huvikseen ottaa kouraan sen egmontin mustavalkoalbumin tai Dark Horsen värillisen alkuperäisteoksen jos haluaa tsekata mikä ero on värityksellä kerronnassa.
korostukset niille jotka eivät ymmärrää sellaisia perusasioita että silloin kun käsikirjoitus, piirros, tussaus, tekstaus ja väritys ovat eri henkilöiden alaa kunnia menee näille tahoille ei niille jotka ovat tehneet muun työosuuden.
Tietenkin samalla periaatteella joka ei eroa tee voisi sanoa että kaiken kunnian Mazzuchellin työstäkin saa Miller koska eihän muuten tämä olisi piirtänyt lainkaan.
-
Kun puhutaan sarjakuvia värittäneistä naisista, ei sovi unohtaa Nine Cullifordia!
Juuri hän keksi värittää Strumffit sinisiksi. Loppu on historiaa.
ei tietenkään sovi.
Nerokas idea sinällään.
Toinen luonnottoman (tai tavallaan luonnollisen) värinen hahmo on Hulk. Joka oli alunperin harmaa ja käsikirjoittajansa olisi halunnut pitää hahmon neutraalina, mutta tuolloinen painotekniikka sotki asioita ja hahmo oli helpompi muokata vihreäksi.
-
Kukaan ei kiistä etteikö Hellboy olisi Mike Mignolan luomus, mutta jos puhutaan Värityksestä sarjakuvakerronnan välineenä ja Hellboysta ei puhuta Mignolasta vaan Dave Stewartista.
Jokainen voi huvikseen ottaa kouraan sen egmontin mustavalkoalbumin tai Dark Horsen värillisen alkuperäisteoksen jos haluaa tsekata mikä ero on värityksellä kerronnassa.
Tähän pitää hieman korostaa, että Dave Stewart tuli Hellboyn pariin niin sanotusti valmiiseen pöytään.
Mark Chiarello ja James Sinclair olivat jo luoneet valmiin värikartan punaisen sankarimme seikkailuille. Ja sillä kattauksella on uurastettu upeat 20 vuotta.
Tämä ei ole mitenkään Stewartilta pois, mies paikallaan. Itse arvostan Dave Stewartia enemmänkin B.P.R.D. -sarjalle luodusta värimaailmasta.
Ja vielä - vaikka värit totaalisen hienosti sopivatkin Mignolan tussauksiin, niin ihan yhtä lailla minä pidän tuosta Egmontin mustavalkoisesta albumista. Hankkisin kyllä muutkin alpparit myös mustavalkoisina hyllyyn, jos niitä vastaan tulisi.
-
he "vain" värittivät
Hoh hoijaa. Onhan se korrektia mainita värittäjät, mutta tulipa heitettyä muutama esimerkki teoksista jotka poikkeavat hyvässä ja pahassa, Born Again tietenkin hyvässä.
Jos tätä syvemmin tahtoisi puida, niin siihen antaa mahdollisuuden IDW:n julkaisema Artist's Edition. Netissä on runsaasti näytesivuja ja niistähän näkyy, että Mazzucchelli antoi ohjeet värittäjille, kuten kuka tahansa. Kun lisäksi puolet värittäjistä oli perhettä, niin varmaan aika tiivistä oli yhteistyö sillä saralla.
Kun ketju alkujaan on ylistystä värittäjille, sai mielestäni jäädä mainitsematta, että kyllä niistä mustavalkosivuista näkee kuinka monella sivulla – erityisesti alkupuolella – tunnelma on kuvitusvaiheessa luotu (ilmeisesti rasterikalvojen avulla) ja myös ne alkupuolen vaikuttavat valot ja varjot – jotka ensisilmäykseltä näyttävät värittäjän aikaansaannokselta – on kuvittajan kädenjälkeä.
Loppupuolella on huomattavasti enemmän valkoista joten kuvittaja joko menee vauhdilla tai jo luottaa värittäjiin. Tietysti lopussa on vähempi synkistelyäkin.
Mazzucchelli itse toteaa juuri tuon Artist's Edition -julkaisun yhteydessä että ei sinä ollut käsikirjoittajaa ja kuvittajaa vaan yhteistyö oli niin tiivistä ettei rajaa ollut. Vaikea tuota kokonaisuutta on mieltää kenenkään muun kuin virtuaasimaisen Mazzucchellin työksi.
-
Eikös muuten japanilaiset ole edelläkävijöitä tuossa studiokuviossa?
Riippuu mitä studiokuviolla tarkoitetaan. Tezukalla lienee ollut värittäjiä erikseen, muista en tiedä. Mustavalkoistahan se matsku on perinteisesti siellä ollut. Hongkongissa missä tehdään väriä, värittäjät ovat osa studion porukkaa ja noudattavat värimalleja. Varmaan Hergélläkin on ollut studiollaan värittäjiä.
Studio tai digitaalisten välineiden käyttö ei automaattisesti myöskään tarkoita kädetöntä idioottia tai helpommalla selviävää vajukkia vaikka moni niin sivulauseessa antaa ymmärtääkin.
Niinku kuka ja missä? Totta on myös se että värien käyttö on mainstreamissa (USA ja Ranska/Belgia) usein speksattu niin pitkälle että käytännössä värittäjien kädet ovat sidotut.
Toinen luonnottoman (tai tavallaan luonnollisen) värinen hahmo on Hulk. Joka oli alunperin harmaa ja käsikirjoittajansa olisi halunnut pitää hahmon neutraalina, mutta tuolloinen painotekniikka sotki asioita ja hahmo oli helpompi muokata vihreäksi.
Jos tämä Strumffeissa oli taiteellinen valinta niin Hulkin kohdalla siis tekninen. On siinä kuitenkin "pieni" ero. Hieman samaan tapaan Teräsmies on joskus nähty punaisena ja eikös alkuperäinen Mustanaamio ole punavioletti. Ruotsalaiset sitten vähän yksinkertaistivat. Tämmöiset ratkaisut eivät kerro siitä että taide edellä väripuolella mentäisiin.
Toki itse olen amerikkalaisen benday-rasterivärityksen suuri ystävä ja pidän vaikutelmaa "taiteellisempana" kuin 99% nykyvärittäjien töistä. Melkein samaa voi sanoa ranskan maan tuotoksista noin yleisesti.
Paremmat työkalut eivät välttämättä takaa lukijalle suurempaa taideelämystä, kyllä ne houkuttelevat värittäjiä myös ylenmääräiseen nysväämiseen, värilikujen nuolemiseen ja "maalaamiseen" semmoisissakin paikoissa missä vanhan koulun "väriämpäristä kaadetut" sävyt saattaisivat toimia paremmin.
Mazzucchelli itse toteaa juuri tuon Artist's Edition -julkaisun yhteydessä että ei sinä ollut käsikirjoittajaa ja kuvittajaa vaan yhteistyö oli niin tiivistä ettei rajaa ollut. Vaikea tuota kokonaisuutta on mieltää kenenkään muun kuin virtuaasimaisen Mazzucchellin työksi.
Varmaankin vastuu värittämisestä on monille sarjojensa päätekijöille helpompi ulkoistaa kuin vaika osa piirtämisestä. Näinhän se toimii mm. muutamissa suomalaisissa strippisarjoissa. Mutta toisaalta, isommat kerronnalliset väritysratkaisut on kyllä piirtäjän tai käsikirjoittajan aika luonnollista miettiä valmiiksi ja ohjeistaa sitten värittjää. Hyvä värittäjä kunnioittaa muiden tekemää "pohjatyötä" eikä korosta liikaa omaa osuuttaan. Koska väritys on maailman sivu ollut se aliarvostetuin työvaihe, ei se helppoa ole siinäkään mielessä.
Kappas, olen kirjoittanut Kupla-Akatemiaan (http://sarjakuvaseura.fi/akatemia/framet.html) (kolmas kerros Työvaiheet) aika paljon juttua myös värittämisestä. Ja Apua-kohdan sisällysluettelosta löytyy koko lista värejä käsittelevistä sivuista.
-
Mazzucchelli itse toteaa juuri tuon Artist's Edition -julkaisun yhteydessä että ei sinä ollut käsikirjoittajaa ja kuvittajaa vaan yhteistyö oli niin tiivistä ettei rajaa ollut. Vaikea tuota kokonaisuutta on mieltää kenenkään muun kuin virtuaasimaisen Mazzucchellin työksi.
ei muuta sitä tosiasiaa että kaveri ei värittänyt työtä.
Ja kun rakastat oikeinkirjoitusta yli sisällön se sana on virtuoosimainen, aasimaainen ei Mazzuchelli ole.
Tietenkin jos kaikki kunnia menee Mazzuchellille niin mieshän sovitti valmiin käsikirjoituksen, ei layoutien päälle mutta valmiin käsikirjoituksen joka tapauksessa eli silloin kunnia värivalinnoistakin menee logiikkasi mukaan Frank Millerille.
Tai sitten ei yksin mene ja se taho joka työn on tehnyt siitä myös arvon ansaitsee.
Jos tämä Strumffeissa oli taiteellinen valinta niin Hulkin kohdalla siis tekninen. On siinä kuitenkin "pieni" ero. Hieman samaan tapaan Teräsmies on joskus nähty punaisena ja eikös alkuperäinen Mustanaamio ole punavioletti. Ruotsalaiset sitten vähän yksinkertaistivat. Tämmöiset ratkaisut eivät kerro siitä että taide edellä väripuolella mentäisiin.
Alunperin tekninen, tässäkin esimerkissä käsikirjoittaja alunperin halusi tarkoituksella tietyn värin juurikin kokonaisvaikutelman ja sanoman takia.
Mustanaamion polykromaattinen historia on hilpeä sekin mutta vaikka alunperin Batman hiipparoi myös punertavissa vermeissä on Teräsmiehen kohdalla tarinallinen ja myös tekninen väritysjuttu:
totta kyllä viitta erottaa tavallisista kuolevaisista muiden värikkäiden asusteiden osalta mutta sillä on selkeä funktiokin graafisesti - punainen väri erottaa lentävän hahmon sinisestä taivaasta väritettynä.
Kuulostaa yksinkertaiselta mutta olen seurannut ajoittain vierestä näitä keskusteluja kun käsikirjoittaja ja piirtäjä ovat ohjeistaneet värittäjälle siniset värit lentävälle hahmolle ilman viittaa eikä taustalla ole pilvenhattaraakaan.
sävyillä saa tietty paljon aikaan mutta helppoa se ei ole.
Paremmat työkalut eivät välttämättä takaa lukijalle suurempaa taideelämystä, kyllä ne houkuttelevat värittäjiä myös ylenmääräiseen nysväämiseen, värilikujen nuolemiseen ja "maalaamiseen" semmoisissakin paikoissa missä vanhan koulun "väriämpäristä kaadetut" sävyt saattaisivat toimia paremmin.
eivät tietenkään samoin kuin tavis huopakynällä ja kopiopaperilla saa tehtyä erinomaista kansainvälisen tason sarjakuvaa. Sivellin ei ole pakollinen.
Tietenkin samoin kuin muussakin se mahdollistaa enemmän samoin kuin jos käytössä
on tussiteriä, siveltimiä, rapidoja ja useampia erilaista papereita.
Mikä ei tarkoita että työkaluja on pakko käyttää.
Ja kun itsestäänselvyyksillä jatketaan, ihan samoilla työkaluilla kaksi eri värittäjää on ihan kuten kaksi eri piirtäjää tai kaksi eri tussaaja ja kaksi eri käsikirjoittajaa: lopputulos on silti eri vaikka valot ja varjot olisi piirretty valmiiksi ja käsikirjoituksessa saneltaisiin tunnelma.
Toinen ymmärtää asian ja toinen ei, toinen tekee värimaailmasta liian raskaan toinen liian kevyen kolmas niin räikeän karkkifestarin että lukiessa saa diabeteksen.
Ihan siitä riippumatta värittääkö käsin tehden itse värinsä keittämällä vai photaria käyttäen.
Kun teillä kuitenkin on vapaa-aikaa Dave Stewartin haastattelua
osa 1 (https://www.youtube.com/watch?v=QfNdnrW9hpw) 15minuuttia
Osa 2
(https://www.youtube.com/watch?v=QfNdnrW9hpw) melkein 16 minuuttia
osassa 2 on enemmän sitä käytännön esimerkkiä miten jälkeä syntyy, se viisikin sivua päivässä. Sen katsomalla voi saada vinkkejä mutta automaattisesti ei muutu Dave Stewartiksi.
-
Tämmöiset ratkaisut eivät kerro siitä että taide edellä väripuolella mentäisiin.
Eikös se ole ihan jokin nyrkkisääntö, että päähenkilön tapauksessa käytetään ympäristöön ja muihin tarinan henkilöihin nähden poikkeavaa väripalettia.
Siniset Strumffit metsässä, vihreä Hulk aavikolla ja jälleen sininen Mustanaamio viidakossa.
logiikkasi
Säädäpä, Curt, tuota virtuaalipätemistä pienemmälle, ettei mene ihan aasimaiseksi.
-
Valiant Comics -sarjoissa oli hillityn hienoa tietokoneväritystä. Yritys taisi vuonna 1991 olla hieman aikaansa edellä.
EDIT: Eipä ollutkaan, vaan 2000-luvun kokoelmissa vasta lisättiin tietokonevärit. Alkuperäiset Valiant-sarjat olivat kauniisti käsin väritettyjä.
-
Elokuvien myötä sarjakuvien värimaailma (http://blogs.wsj.com/speakeasy/2015/04/21/50-shades-of-avengers-the-colorful-history-of-earths-mightiest-heroes/) muuttui synkemmäksi?
Nyt on siis plärätty Kostajien kansikuvia.
-
Elokuvien myötä sarjakuvien värimaailma (http://blogs.wsj.com/speakeasy/2015/04/21/50-shades-of-avengers-the-colorful-history-of-earths-mightiest-heroes/) muuttui synkemmäksi?
Nyt on siis plärätty Kostajien kansikuvia.
Ylipäätään kaikki viihde on minusta synkistynyt jo puoli vuosisataa. Samoin supersankarisarjakuvissa 80-luku oli synkempi kuin edeltävä aika, 90-luvulla synkistyi vielä lisää. Tämän jälkeen en ole kauheasti Marveleita, DC:itä yms lukenut, mutta sen vähän perusteella mitä olen fiilis on että synkistyminen ts. 'raadollistuminen' sen kuin olisi jatkunut edelleen. Sama toki elävän kuvan puolella, oli kyse sitten Batmaneista tai Bondeista. Tietty myös käytössä olevan väripaletin kasvu mahdollistaa vähän toisenlaista ilmaisua väreissä kuin menneinä vuosikymmeninä.
...ja sitten taas toisaalta joku Lucky Luken värinkäytön ekspressiivisyyshän perustui nimenomaan paletin rajallisuuteen.