Miten sinä ihanoit mennyttä aikaa, jos se aika on ollut silloin jo mielestäsi huono? Kuka on niin sairas, että kaipaa menneisyyden huonoja elokuvia? Minä ihan oikeasti sain elinikäiset traumat kaikista niistä karmeuksista jota meille tyrkytettiin kun olin pieni ja "tyhmä". Juoksen päivittäin kadulla psykoosissa jakamassa ihmisille aseita 80-luvun Turtleseita vastaan vainoharhaisuuttani. Jos kutsut sitä menneen ajan ihanoimiseksi, niin olet pahempi kuin minä.
Menneen ajan kritiikitön ihannoiminen on vain yksi nostalgian muoto, ja tuo mainittu Wikipedian määritelmä liittynee siihen, että siinä halutaan tulkita nostalgiaa "laajasti" ja mm lukea (kansallis-)romantiikka taideilmiönä eräänlaiseksi nostalgian muodoksi.
Nostalgia voi olla paljon muutakin kuin
ihannointia. Nostalgiaa on esimerkiksi myös se, että vanhojen kasarileffojen katseleminen herättää mukavia menneisyyteen liittyviä muistoja ja mielikuvia. Joko spefisisti siten, että saman elokuvan katsominen lapsuudessa 80-luvulla oli mahtavaa, tai kenties elokuva itsessään ei ollut mitenkään erityinen, mutta sen katsomiskokemukseen liittyi jotain positiivista, mikä palaa mieleen positiivisena kokemuksena (tiedostamatta tai tiedostaen). Tai mahdollisesti kasarielokuva vain herättää yleisesti 80-lukua koskevia miellyttäviä muisteluksia ja mielikuvia.
Tai eihän niiden muistojen välttämättä tarvitse olla edes
miellyttäviä tai mukavia. Kenties jopa se, että palauttaa mieliin ajan jolloin maailma näyttäytyi yksinkertaisempana paikkana, joka ei ehkä ollut aina kiva ja hauska, mutta vähemmän aikuisempi (siis sellainen ettei ei tarvinnut huolehtia veroista, tai ottaa vastuuta mummin hautajaisten järjestämisestä) saattaa herättää jossei suoranaista kaipuuta, niin jonkinmoista haikeutta. Ehkäpä semmoinen haikeus on valheellista, mutta nostalgiaa se aika varmasti kyllä on.
Hesarissa eräs kolumnisti kirjoitti pari päivää sitten kuinka hän (vai oliko se kolumnistin "kaveri") käy joskus kiertelemässä niiden talojen pihoilla ja porttikongeissa, joissa lapsena asui, ja muissa lapsuusmaisemissa. Tuskinpa ne kyseiset kerrostalot mitenkään absoluuttisesti maailman parhaita kerrostaloja on siinä mielessä, että niitä kannattasi ihan arkkitehtuurin vuoksi käydä ihailemassa.
Tällaiset assosisaatiot on lähestulkoon perityypillistä ihmisaivojen toimintaa; periaatteessa sukulainen samalle mekanismille, jolla ihmiset muodostavat jo lapsuudessa lempiruokia, -värejä, -paikkoja, -biisejä... ja myös inhokkeja. Tai esimerkiksi ilmiö nimeltä joululaulut (http://xkcd.com/988/). Kenties liskoaivojen tiedostamattomista syvyyksistä kumpuaa mielihyväpalkintoja jo pelkästään siitä, että käy tutuissa paikoissa, haistelee tuttuja tuoksuja, makuja... ja selitykset kaipuusta "vähemmän aikuiseen maailmaan" vain vaistomaisen tunteen tiedostamatonta rationalisointia? no joo, en ole neurologi.
Nostalgia ei kuitenkaan ole täysin
sama asia kuin makumieltymys, tai tekosyy huonolle maulle:
Ei, vaan jo lähtökohtaisesti huonoinkin uusi tarina on parempi, kuin yksikään nostalgiaa tuottava. Minä en käytä moista tekosyytä mistään. Jos jokin tarina on hyvä, se on hyvä. Ei siinä ole mistään nostalgiasta kyse, vaan puhtaasti makumieltymyksestä. Minusta ihmisessä on ongelma itsessään, eikä tarinassa, jos yritetään käyttää nostalgiaa tekosyynä huonolle maulle. Olkaa rehellisesti omia itsejänne, älkääkä jauhako paskaa jostain mitä ei oikeasti ole. Vai pelkääkö Jiksi, että jos paljastuisi että hän oikeasti tykkää kaikista Claremontin X-Meneistä, että joku tuomitsee hänet? Wink
Sama juttu pätee tähän Quilty pleasure sanaan jota viljellään vieläkin. Se että jos joku tykkää Moulin Rougesta, ei ole mielestäni mitenkään hävettävää verrattuna siihen, että väittää kokevansa jotain syyllisyyttä siitä että kattoo jotain niinkin paskaa.
Toki jotkut ihmiset saattavat puolustella "nostalgialla" sitä että nauttivat jostain, mikä yleisen maun mukaan on perin huonoa ja epänautittavaa. Ei se ole kuitenkaan nostalgian määritelmä.
On täysin mahdollista nostalgisesti muistella, kuinka lapsena piti jostain lauantaiaamun animaatiosta, vaikka se myöhemmin "objektiivisen aikuisen" silmin oli aikamoista kuraa. Jokin toinen laadullisesti samanlainen animaatio, joka olisi "samoilla makukriteereillä" aivan yhtä "hieno"
mutta jota lapsena kuitenkaan ei katsonut, eikä siten ole nostalginen, se ei sitten taas kiinnosta pätkääkään. Jos asia on näin, eihän siinä oikein voi syyttää huonon maun epärehellisestä peittelystä. Jos vähemmän kehittyneellä maulla varustetun lapsuusminän mielestä jokin oli jotain aivan mahtavaa, niin usein (tai joskus (ainakin minulla)) tuon mahtavan elämyksen muisto säilyy, vaikka maku sitten myöhemmin muuttuisikin. Ihmisten tunne-elämän ristiriitaisuuksista voisi kirjoittaa enemmänkin.
Mutta vielä kerran toisaalta taasen, useimmiten klassikot ovat nostalgisia, koska ne oikeasti ovat "hyviä" ja niistä piti jo silloin kun ne olivat uusia, joten ne ovat alttiimpia nostalgisoinnille; ne ovat esteettisesti miellyttäviä myös silloin myöhemminkin jos niitä katsoo/lukee/nauttii uudestaan, joten sellainen nostalgia on myös muutenkin palkitsevaa. Toki "hyvyys" on aina hieman suhteellista; klassikotkaan harvoin on absoluuttisesti maailman parhaita sitten koskaan ikinä, mutta usein niillä on jotain ansioita, joiden ansiosta niiden lukeminen/katsominen on lukemisen/katsomisen arvoista?