Hyvää luettavaa oli hurmeisessa lumessa tarpominen toukokuun helteiden aikaan.
Juu. Tuomas osaa kuvata pohjoista luontoa kaikessa karuudessaan. Mutta olihan siellä myös herkkä ja erootillinen kohtaus kesäyössä.
tosin verilöylyksihän sekin kesäyö sitten muuttui
Sarjakuva-arvostelijana en ole mikään ammattilainen, mutta kuvallisesti tarina pelitti kautta linjan. Piirrosjälki yhtäältä sopi kertomuksen tunnelmaan että myöskin loi sitä, kuvat osaltansa veivät tarinaa eteenpäin.
Myös tarinallisesti ansiokas: ihmiset ovat julmia, koska heidän elämänsä on, mutta ovat kuitenkin ihmisiä, jotka yrittävät tehdä ratkaisuja joita ajavat syyt jos jonkinlaiset (valta, sen tavoittelu tai säilyttäminen, kosto, joskus myös lapset) joita yleensä tuntuu yhdistävän (ehkä Ilmarista lukuunottamatta) välttämättömyys ja vapauden puute.
Neljännen kirjan loppupuolisko kuitenkin tuntui pettymykseltä, parillakin tapaa:
1. ... "ja tämä kaikki oli muuten kertomus jota Ilmarinen muisteli lapsille" tuntui vähän heikolta lopetukselta. Ei nyt ihan "ja sitten heräsin"-tasoa, mutta jotenkin samalla tapaa valju. Sellaiset kehyskertomukset toimivat vain jos niitä ei lätkäistä loppuun vaan ovat mukana alusta alkaen.
2. "...jotka tekevätkin työnsä paremmin kuin kukaan mies ennen heitä!" Yh. Ja sitten loppuun vielä tämmöinen "antakaa hyvä yleisö aplodeja, katsokaa kuinka ajattelen oikein"-repäisy. Jos kirjailija haluaa saarnata jotain tällaista, se toimii paremmin jos sen sentään edes näyttäisi. Silloin joutuisi miettimään vähän että miksi ja miten kukakin henkilöhahmo tekee mitäkin, ja tajuaisi että yksinkertaiset selitykset "...hän tekee asiat X paremmin koska sattuu olemaan mies/nainen/(jotain)" ovat keskimäärin huonoa kirjallisuutta.