Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Sarjakuvailmaisu, sarjakuvan estetiikka ja historia => : Markku Myllymäki 12.09.2012 klo 13:20:44
-
Pohdiskelin tässä realistisemman sarjakuvan markkinaa. Melko iso osa myynnissä olevasta sarjakuvasta on toimintapainotteista, eikä siinä toki ole ongelmaa. Mutta lukuun ottamatta ihmissuhdesarjakuvaa ja slice-of-life juttuja, aika vähän väkivallatonta. Ehkä osa lastensarjakuvasta ja toki huumori- ja strippisarjakuva (niissäkin on realistisempaa tyyliä) voitaisiin laskea väkivallattomaksi.
Nyt se kysymys: olisiko väkivallattomalla tarinalla markkinoita? Siis sellaisella joka ei kuitenkaan ainakaan vahvasti ole uskonnollisuuteen tai politiikkaan sidoksissa. Ehkä huumori ja jopa scifi voisivat olla ainesosina. Mahdollisesti aikuisille suunnattuna.
Ajatuksia?
-
Sama koskee elokuvaa. Itse olen järkeillyt niin että kun tote on viihdettä niin se on sitä myöten sitten myös väkivalta- ym. fantasiaa. Realismia pidetään äkkiä tylsänä eikä sille kai siksi löydy tarpeeksi markkinaa.
Ymmärsinkö oikein että mietit väkivallan esiintymistä sarjakuvan kuvissa? Voisi myös keskustella siitä miten graafisesti väkivalta pitää esittää. Tässähän on selvät koulukuntaerot ja hyvin tehtynä minusta molempi parempi parempi. Yleensähän se on juuri se toiminta ja väkivalta joka paradoksaalisesti tekee ainakin elokuvan puolella joistaki tuotoksista jumalattoman tylsiä.
Ja mitä vikaa siis on rakkausjutuissa ja arkirealismissa (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,13603.0.html)? Nehän ovat genejä siinä missä toiminnallisemmat ja väkivaltaisemmatkin sarjakuvanlajit.
-
Missään genressä ei ole sellaisenaan vikaa. Hyvän tarinan voi kertoa missä tahansa genressä. Rakkausjutut ja arkirealismi ovat joskus oikein hienoja tarinoita.
Itse tässä pohdin tarinaa, jossa ei olisi lainkaan väkivaltaa, edes kulissien takana. Kun katson tarjontaa, sellaiset ovat aika harvinaisia. Pohdin lähinnä, onko syy siinä, että väkivaltainen konflikti on helppo oikotie onneen käsikirjoittajalle, vai siinä, että väkivallaton tarina ei kiinnosta.
Olisi pohdinnassa scifi-henkinen tarina, jonka kantava elementti ei olisi toimintajännitys eikä väkivalta. Mutta kiinnostaako ketään?
-
Ainakin 2001 Nights (http://www.mangareader.net/2001-nights) on kiinnostavaa scifiä ilman sitä pakollista isoa konfliktia ja väkivaltaa. Yhteistyössä avaruuden tutkimiseksi ja asuttamiseksi on aihetta moneen tarinaan.
-
Riippuu vähän minkä sortin sarjakuvia käsitellään tai vastaavasti kuinka laajasti väkivallan haluaa käsittää, mutta onhan noita...
Ihmissuhdejutu onkin mainittu (joissa toki voi olla henkistä väkivaltaa yms), romantiikka taitaa olla suosituin alalaji mutta kyllähän monenlaisten suhteiden käsittely on mahdollista.
Mainitsisin myös urheilusarjikset, hevossarjoista jalkapalloiluun tai go-peliin. Tai laajemmin nuo shounen-mangassa suositut "haluan olla kaikkein paras..." tarinat joissa päähenkilö(t) kehittää jotain erityistaitoa, keittotaidosta pianonsoittoon ja tarina sitten seuraa henkilön kehitystä taidossa ja muissakin ominaisuuksissa.
Sitten sellainen puhtaampi seikkailu ja tutkimusmatkailu, mennään tekemään jotain uutta johonkin uuteen paikkaan. Fyysisen vaaran mahdollisuus toki voi olla olemassa vaikkei suoranaista väkivaltaa olisikaan. Barksin aarteenetsintätarinoissa on näitä, samoin vaikka Tinteissä ja Yoko Tsunossa, ja tämän tarinatyypin yleisyys Star Trekissä tekee siitä aika ilmeisen scifi-valinnan, mutta yhdistellä toki voi..."haluamme kolonisoida tämän tuntemattoman planeetan ja rakentaa mahdollisimman hienon asutuksen mutta ryhmän sisällä on myös henkilökohtaisia solmuja".
Sitä minä en tiedä kuinka myyviä tuollaiset ovat.
-
Ennen kuin tästä oikeastaan voidaan keskustella, pitäisi määritellä että mitä on kyseinen väkivalta? Minun silmissäni Amerikkalaista jalkapalloa käsittelevät elokuvat yms. ovat jo itsessään väkivaltaa moisen lajin vuoksi.
-
hdc, olet ehkä lähimpänä sitä, mitä etsin.
Useampikin mainitsi tuon manga-näkökulman, se on myös hyvä, monessa manga-tarinassa on hyvää juonenkehittelyä sen tavallisen rymistelyn ympärillä. Joissakin mangoissa saatetaan haahuilla kokonaisia jaksoja sen rymistelyjuonen laidoilla sellaisilla suvantoalueilla, joissa tapahtumat ovat hyvinkin rauhallisia.
Luulenpa, että tämä ei oikein aukene ilman esimerkkiä, mutta en halua keskeneräistä juttua (aivan raakiletasolla) vielä näyttää, joten pysytään yleisellä tasolla...
Väkivallan analyysiin en ala, se tarkoittanee eri ihmisille eri asioita, mutta tässä tarina-aihiossa ahdistuksen ja tuskan aiheuttaminen on minimissään.
-
Ennen kuin tästä oikeastaan voidaan keskustella, pitäisi määritellä että mitä on kyseinen väkivalta? Minun silmissäni Amerikkalaista jalkapalloa käsittelevät elokuvat yms. ovat jo itsessään väkivaltaa moisen lajin vuoksi.
Nojoo, tavallaan aika monessakin urheilulajissa on fyysistä kamppailua toisia urheilijoita vastaan ja niitä voidaan tarkastella ritualisoituna ja abstraktoituna väkivaltana (ja sellaisena hyväksyttävänä). Abstraktion määrä sitten vaihtelee lajista toiseen, onko kyseessä nyrkkeily tai jääkendo tai koripallo tai shakki.
Claremont laittoi Ryhmä X:n pelaamaan useampaan kertaan baseballia, periaatteessa niissä oli sama tarinallinen funktio kuin vaarahuone-kohtauksilla...
-
Missään genressä ei ole sellaisenaan vikaa. Hyvän tarinan voi kertoa missä tahansa genressä. Rakkausjutut ja arkirealismi ovat joskus oikein hienoja tarinoita.
Itse tässä pohdin tarinaa, jossa ei olisi lainkaan väkivaltaa, edes kulissien takana. Kun katson tarjontaa, sellaiset ovat aika harvinaisia. Pohdin lähinnä, onko syy siinä, että väkivaltainen konflikti on helppo oikotie onneen käsikirjoittajalle, vai siinä, että väkivallaton tarina ei kiinnosta.
Olisi pohdinnassa scifi-henkinen tarina, jonka kantava elementti ei olisi toimintajännitys eikä väkivalta. Mutta kiinnostaako ketään?
en voi luonnollisestikaan vastata kuin omasta puolestani käsikirjoittajana mutta olen miettinyt omien sarjakuvieni väkivaltaisuutta ja suhdettani siihen.
Oma käsitteeni väkivallasta yltää muuhunkin kuin fyysiseen puoleen, henkinen väkivalta ja sosiaalinen ahdistus ja tuskan aiheutus on minulle samalla viivalla fyysisen kanssa ja se miten moni siitä pääsee kuin koira veräjästä on henkilökohtainen kipupiste.
Toinen on se että koen meidän länsimaisen yhteiskuntamme etääntyneen ja vieraantuneen paitsi kuoleman ja kivun tuntemuksesta. Me pistämme terveydenhuoltohenkilökunnan hoitamaan saattohoidon, steriloimme kokemuksen, kiellämme vanhenemisen ja syrjäytymisen.
Väkivaltakin suljetaan pois, vieraantuneiden ja mielisairaiden mielenmaisemaan, "muihin", ja omat sosiaaliset valtapoliittiset suhteemme ovat varmastikin eri pohjalla vaikka takana olisi järjestäytynyt, sanktioitu voimankäyttö.
Enimmälle osalle käsikirjoittajia väkivalta itsessään on vieras ilmiö, kiehtova abstraktio, ajatusmaailman tasolla tapahtuva ilmiö ei kokemusperäinen asia.
Niissä myös on kaava ja juoni toisin kuin siinä jossa saatkin äkisti doc martensista tai tuopista.
Sitten on se että pyrin silloin kun kirjoitan kirjoittamaan niin että syillä on seuraumukset, jos "paha tyyppi" saakin pataansa mitä se ratkaisee jos mitään?
Miten vammauduttiin? kauanko parannutaan, JOS parannutaan?
Onko väkivalta tarinan perussisällön,yleensä konfliktin, ratkaisu?
Onko se moraalinen ja eettinen ratkaisu jonka takana voin seistä tai herättääkö se kysymyksiä oikeutuksesta?
Onko se uskottavaa toimintaa edes sisäisessä logiikassaan?
Raymond Chandler letkautti aikanaan:
“When in doubt have a man come through a door with a gun in his hand,”
ja tätä sangen toimivaa mallia on vaan väärinkäytetty siinä määrin lahjattomampien toimesta että se syö kerrontaa. Kalliokadun bluesissa aikanaan termiä käytettiin humaanin ironisesti.
Väkivalta ei näet ole aina se helpoin ratkaisu, ikävä kyllä usein se on ratkaisu myös arkitodellisuudessa.
Pahin virhe on sotkea väkivalta ja konflikti, ristiriita, keskenään.
Ristiriita voi olla muukin kuin elontaipaleen katkaiseva: kasvon menetyksestä, siihen ettei pääsekään halauamaansa työpaikkaan, opinahjoon tai se nainen/mies johon olet rakastunut onkin toisen tai ihastuu toiseen.
Ja kuten aiemmin mainittua eihän se vaarakaan ole personikoinut välttämättä: maanjäristys, myrsky tai tulivuorenpurkaus on vaara uhka konflikti tai kriisi mutta muutamaa lajityyppiä lukuunottamatta ilman pahoja tarkoitusperiä.
Uskoisin että markkinoita väkivallattomalle sarjakuvalle on.
Mitä laadukkaampaa pystyy tekemään aina paranee.
Ennen muuta nostan kuvainnollista hattuani edes yrittämisestä laajentaa tarjontaa väkivallattomalla sarjakuvalla.
Asiaa miettien ensimmäinen ajatukseni mikä olisi kirjoittamani väkivallaton sarjakuva oli semihistoriallinen viikinkisarjis, Leif Tinkurin tarina.
Viikingit olivat paitsi sotureita ja seikkailijoita myös kauppiaita ja koko sarjan idea olisi siinä että leif on iso ja leppoisa, pasifistin humaani kauppamies eikä raaka kapitalistisian malli jolla pitää asiakassuhteensa.
Joiden syntymistä tietty alunperin auttaa se että toiset tahot eivät erota Leifia muista viikingeistä ja siten kaupankäynti on sujuvampaa koska toinen osapuoli ei erota Leif-yksilöä edustamansa kulttuurin maineesta ryöväriraiskarimurhaajina tahtoen välttää ennakkoluuloihin pohjaavan odotusarvon kaupankäynnin myötä.
Ylläolevasta näkee miksen edes yritä kirjoittaa puhtaasti väkivallatonta sarjakuvaa.
Toivon että se silti muilta onnistuu ja luen mieluusti moisia.
Ja ennen muuta sellaisia joissa tietoisesti pyritään väkivallattomaan ratkaisuun, vakavastiotettavana vaihtoehtona.
Samaan tyyliin kuin Zadie Smith kommentoi tuoreen romaaninsa NWn valintaa olla mainitsematta yksityiskohtia yhdestäkään hahmostaan jolleivat nämä ole valkoisia:
“I grew up reading a generation of American and English people like [Saul] Bellow, [John] Updike or [Martin] Amis. Everybody’s neutral unless they’re black — then you hear about it: the black man, the black woman, the black person. Of course, if you happen to be black the world doesn’t look that way to you. I just wanted to try and create perhaps a sense of alienation and otherness in this person, the white reader, to remind them that they are not neutral to other people.”
Väkivalta tai väkivallattomuus kun eivät minusta ole itsearvoja, vaan valintoja.
-
Curtvileltä hyvää pohdintaa, paljon sellaista mitä omassakin päässä liikkuu.
Kyllä henkilökohtaisesti olen yhtälailla kiinnostunut väkivallattomasta sarjakuvasta siinä missä muustakin, ja uskon nauttivani siitä ihan yhtä hyvin kuin muustakin. Hyvä jos joku jaksaa yrittää.
Väkivalta, vieläpä voimakkaan graafinen sellainen, on monessa suhteessa tullut jonkinlaiseksi itseisarvoksi nykyään kerronnassa. Siitä en (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta) oikein ole missään vaiheessa pitänyt. Mielestäni väkivaltaa ei pidä kaunistella tai ylistää, mutta se on siitä huolimatta aina taustalla ihmisten välisissä konflikteissa, siitä ei pääse mihinkään.
Kun itse teen näitä historiallisia tarinoita, ei väkivaltaa täysin voi koskaan välttää, sen uhka väijyy aina vähintään taustalla. Silti kuitenkin pyrin kuvaamaan sen ilman tarpeetonta alleviivausta. Pienessä hetkessä ihminen kokee kakofonisen vyöryn kauhua, verta ja pelonsekaista raivoa. Jäljelle jääneiden täytyy tavalla tai toisella jatkaa elämäänsä mielekkäällä tavalla. Siinäpä ihmisen hienous piileekin, mitä kurjimmassa jamassakin hän etsii silti itselleen arvoa ja merkitystä. Uskon siis että väkivaltaa voi tarinassa käyttää ja silti säilyttää humaanin sympaattisen otteen henkilöihin ja heidän kohtaloihinsa.
Meneepä sekavaksi, taidan jättää tähän.
-
Mainitsisin myös urheilusarjikset, hevossarjoista jalkapalloiluun tai go-peliin. Tai laajemmin nuo shounen-mangassa suositut "haluan olla kaikkein paras..." tarinat
(...)
Barksin aarteenetsintätarinoissa on näitä, samoin vaikka Tinteissä ja Yoko Tsunossa,...
Jos ei fyysistä väkivaltaa, niin sitten henkistä ja jonkinsortin väkivaltaa se on se (fyysinen)kilpailukin monissa mangoissa ja urheilusarjiksissa. Mutta: Jiro Taniguchin Aruku Hito eli The Walking Man. (noh, arkirealismia). Barksin seikkailusarjoissa ja arkisissakin jutuissa on paljon väkivaltaa (jota on joskus sensuroitukin: maitomies lyö pullolla ja konsulinna sateenvarjolla Akua päähän Joe-poika Singaporesta -tarinassa). Tinteissäkin on kaikenlaista menoa ja ammuntaa.
Täysin väkivallatonta seikkailua? Ei edes nyrkillä uhkailua... Hmm..
Timo
-
Ilman minkäänlaista väkivaltaa tai uhkaa siihen on kyllä kieltämättä vaikea saada seikkailuun jännityselementtiä. Jos ei nyt sitten joku luonnonkatastrofi uhkaa.
-
HDCn mainitsema tutkimusmatkailu osin. Kiipeäminen K2lle jne tai aikajuoksu epidemian parantamisen suhteen voisi olla sellainen väkivallaton seikkailu.
-
Itseäni häiritsee (onko tästä ollut puhetta ennenkin, iskee deja vu) sellainen ilmiö, jossa sarja tai muuten todella pitkään jatkuva tarina etenee pitkään ja alkaa huomaamaan, että väkivallan uhkaa kyllä on, mutta se ei tarinankerronnallisten päätösten takia koskaan aktualisoidu väkivallaksi. Pyssyillä uhkaillaan ja perään ammutaan, mutta kukaan ei koskaan osu keneenkään. Ihan infantiiliä menoa.
Samahan pätee mihin tahansa jatkuvaan vaaraan, johonkin sankari muka joutuu. En nyt yleisesti väitä, etteikö perinteinen seikkailukama olisi viihdyttävää vaikka tiedänkin, että Batman tai McGyver on varmasti hengissä tarinan lopuksi, mutta esimerkiksi se uusio-King Kongin kohtaus, jossa Ann Darrow meinaa pudota tyrannosauruksen suuhun ja aivan hilkulla pelastuu varmaan puolitusinaa kertaa putkeen oli todella vaivaannuttava. Hei kyllähän me tiedetään, että sinne pilvenpiirtäjän huipulle se nainen lopulta päätyy!
-
Oma käsitteeni väkivallasta yltää muuhunkin kuin fyysiseen puoleen, henkinen väkivalta ja sosiaalinen ahdistus ja tuskan aiheutus on minulle samalla viivalla fyysisen kanssa ja se miten moni siitä pääsee kuin koira veräjästä on henkilökohtainen kipupiste.
Fyysinen väkivalta on mielestäni mainitsemiesi muiden väkivallanmuotojen ylin kategoria, sillä se sisällyttää itseensä kaikki muut väkivallan ilmenemismuodot. Fyysinen väkivalta ei ole pelkästään pif – huuli halki, turpiin tuli että tärähti -kaltainen tilanne. Ulkoisten väkivallan jälkien (ehkä) parannuttua, väkivallan kohde voi olla pitkään henkisesti riekaleina ja sosiaalisesti eksyksissä. Muita väkivallan muotoja väheksymättä on rankka fyysinen väkivalta mielestäni kokonaisvaltaisen luonteensa vuoksi erityisen kauhistuttavaa.
Väkivaltaa voi ja tulee tarkastella kaikissa tilanteissa myös toimeenpanijansa näkökulmasta. Väkivaltainen käytös liitetään usein tunne-elämältään häiriintyneen ihmisen ominaisuudeksi. Mutta mitä väkivalta aiheuttaa ns. perusterveelle täysipäiselle ihmiselle, joka joutuu jossain ääritilanteissa (yksinkertaisin esimerkki sota) toimimaan vastoin arvojaan äärimmäisen julmalla tavalla? Tällöin väkivalta arpeuttaa sekä kohteen, että sen tekijän. Väkivalta ei siis välttämättä ole yksisuuntainen tekemisen akti, vaan ilmiö, jonka pelkällä olemassaololla on usein eri tavoin rappeuttava vaikutus kaikkiin sen vaikutuspiiriin joutuneisiin yksilöihin. Jopa pelkkään sivustakatsojaan.
Väkivalta tai väkivallattomuus kun eivät minusta ole itsearvoja, vaan valintoja.
En ole aivan varma mitä tällä tarkoitat. Mielestäni voi olla olemassa tilanteita, joissa väkivaltainen toiminta ei ole valintakysymys, vaan pikemminkin joko tai tilanne. Henkilö voi tietysti valita väkivallattoman tien ja tehdä itsestään tahallisen uhrin, mutta oman olemassaolon jatkuvuuden takaaminen voi myös vaatia väkivaltaisia tekoja vastoin perimmäistä tahtoa vahingoittaa toista ihmistä.
Uskon täysin väkivallattoman sarjakuvan mahdollisuuksiin menestyä. Toki se vaatii tekijältään melkoisesti kykyä, sillä usein fiktiivisen väkivallan esittäminen on se aidan matalin kohta, josta on helppo mennä raflaavan näköisesti yli. Varsinkin jo aikaisemmin mainittu scifi voisi olla hedelmällisin ja helpoin alusta väkivallattomalle, mutta silti jännittävälle sarjakuvalle.
-
Pyssyillä uhkaillaan ja perään ammutaan, mutta kukaan ei koskaan osu keneenkään. Ihan infantiiliä menoa.
Vahingoittamisen meininki ja aie väkivaltaisen lopputuloksen aikaansaamisesta se siellä ampumisen taustalla kuitenkin motivoi. Aku Ankkakin on täynnä tuon kaltaista piiloväkivaltaa.
Kiipeäminen K2lle jne tai aikajuoksu epidemian parantamisen suhteen voisi olla sellainen väkivallaton seikkailu.
Vuorelta putoaminen aiheuttaa väkivaltaisen ja sotkuisen kuoleman, jota pyritään välttämään. Ei käy. Juoni on lähtökotaisesti rakennettu täysin väkivallan varaan. Epidemian yllä leijuu myös taistelu elämän jatkumisesta, tai kuolemasta rumalla tavalla "kesken kaiken". Ei siis käy sekään. Uhkaavan allergisen nuhan varaan on vaikea rakentaa jännitysmomenttia.
-
Vuorelta putoaminen aiheuttaa väkivaltaisen ja sotkuisen kuoleman, jota pyritään välttämään. Ei käy.
Ei nyt sentään, väkivalta on määritelmällisesti ihmisen toimintaa. Edes suden syömäksi tuleminen ei tässä mielessä ole väkivaltainen loppu. Liikenneonnettomuudet ovat merkillinen välitila.
-
Jos susi syö, se on vaan elämän suurta kiertokulkua.
-
Susi käyttää väkivaltaa ihan kirjaimellisesti tai laumavaltaa. :P Repii ja raaastaa... ;D
Timo
-
Jos susi syö, se on vaan elämän suurta kiertokulkua.
Mutta nyt puhuttiin täysin väkivallattoman sarjakuvan teoreettisesta mahdollisuudesta, ei asioiden luonnollisuudesta tai elämän kiertokulusta. Sellaiset asiat ovat groteskeja minkä tahansa sarjakuvan sivuille. Susi syömässä ihmistä ei minun mielestä täytä väkivallattoman sarjakuvan määritelmää. Väkivallan perinteisestä määrittelystä Echramath on tietysti oikeassa.
-
Ilman minkäänlaista väkivaltaa tai uhkaa siihen on kyllä kieltämättä vaikea saada seikkailuun jännityselementtiä. Jos ei nyt sitten joku luonnonkatastrofi uhkaa.
Ei sentään. Kyllähän jokainen voi kiinnostua tarinasta jossa päähenkilöitä uhkaavat asiat, joiden he eivät toivo toteutuvan. Yliyksinkertaistettuja esimerkkejä:
* selviääkö päähenkilö ajokortin inssiajosta
* saako ahkera päähenkilö kovasti odottamansa ylennyksen organisaatiossaan
* ehtiikö tutkija julkaista mullistavan uuden tiedon ennen kilpailijaansa
Siis tämä ei ollut oikea esimerkki, mutta jännitysmomentin voi siis rakentaa muuhun kuin luotisateeseen noissa esimerkeissä.
Huomatkaa, en vastusta väkivaltaisia tarinoita, mutta mietin vaihtoehtoa melko vakavissani. Luen aika tavalla väkivaltaakin sisältäviä tarinoita, mutta väkivalta usein ei ole se juttu joka tekee tarinasta hyvän. Entä jos tarina ei vaadi väkivaltaista konfliktia lainkaan...
-
scifi-henkinen tarina, jonka kantava elementti ei olisi toimintajännitys
Otetaanpa pohdintaan mukaan otsikon toinenkin puoli. Sarjakuva ja elokuva (animaatio) ovat ne kerrontamuodot joissa on mahdollista tarinoida kuvin. Tai oikeastaan iso osa niiden viehätystä on kuva ja se mitä siinä kuvassa tapahtuu. Kirjallisuudessa voi sitten kuvata mielenkiintoisesti kaikkea muutakin kuin toimintaa. Silloin jos kuvassa ei kukaan kauheasti tee mitään (vaarallista) pitää alkaa kikkailla vaikka kuvakulmilla, leikkauksella yms. kamera-ajoilla jos haluaa että pysytään välineelle ominaisen "dynaamisen kerronnan" piirissä. Siis noin niinku teoriassa. Puhuviä päitä on minusta sarjakuvassa vaikeampi kestää kun elävässä kuvassa. Johtuen osin siitäki että kasvojen ilmeitä ja nyansseja on siinä vaikeampi tavoittaa/välittää.
Ja vielä jos verrataan fiktiota oikeaan elämään niin fiktiossa kuvataan (ja se on ihan perusteltuakin) usein ääritilanteita, joissa ns. panokset kovenee. Mitä isompia riskejä päähenkilöt ottavat ja mitä isompia haasteita he kohtaavat, sitä jännempää/mielenkiintoisempaa se on. Ja mikä se suurin uhka onkaan? Oman tai läheisen hengen menetys?
Tämän sanottuani. Katsokaapa sanomalehtiä. Niissä iso osa sarjakuvista on täysin väkivallattomia. :) Mutta silloin lajityyppi onkin jotain muuta kuin seikkailua.
-
Tintti ja salaperäinen tähti.
-
Tintti ja salaperäinen tähti.
Vaan eikös senkin väkivallattomuuden tahraa lyhyt kohtaus, jossa Pearyn miehistön jäsen kaavailee ampuvansa Tintin, jottei tämä ehtisi saarelle ensímmäisenä. Ampujan kaveri tosin pysäyttää hänet ja tiedustelee, onko tyyppi tullut hulluksi. Mutta tämä nyt on saivartelua, onhan se Salaperäinen tähti sieltä väkivallattomimmasta päästä Tinttejä. Castafioren koruissa taitaa tosin olla tämmöistä tapainturmelusta vielä vähemmän - vaikka uhkaileehan Haddock papukaijaa aika pelottavasti hengenlähdöllä.
-
Vuorelta putoaminen aiheuttaa väkivaltaisen ja sotkuisen kuoleman, jota pyritään välttämään. Ei käy. Juoni on lähtökotaisesti rakennettu täysin väkivallan varaan. Epidemian yllä leijuu myös taistelu elämän jatkumisesta, tai kuolemasta rumalla tavalla "kesken kaiken". Ei siis käy sekään. Uhkaavan allergisen nuhan varaan on vaikea rakentaa jännitysmomenttia.
echramath ja matkamies jakavat kantani siinä että vaikka toki eläinlauman voi antromorfisoida ja demonisoida muuksi kuin normaaliksi toiminnaksi niin korkea paikka, syvä meri tai mannerlaattojen luontaisesta liikkeestä johtuva toimiinta ei ole väkivaltaa vaikka seuraukset olisivatkin väkivaltaiseksi luonnehdittavia.
Filosofisen abstraktion tasolla tietty sarjakuva jossa rakennetaan onnistuneesti tietä on väkivaltainen ihmisen toiminnan kohdistuessa luontoa kohtaan, periaatteessa kyse on voimankäytöstä, alistamisesta ja sen mittakaavasta.
Siinä ehkä kuitenkin eksytään aiheesta enemmän kuin scifisarjakuvassa, itsepä keskustelun noille laduin vein.
Scifisarjakuaa voi tehdä ilman toimintajännitystä ja ilman väkivaltaakin. Väkivalta tai sen täysi uupuminen ei ole ratkaiseva laadullinen arvo.
Kaikki sarjakuva jossa on väkivaltaa ei ole automaattisesti SAW 9 002n goremasturbaatio-osastoa ja väkivallattomuus ei myöskään ole kättelyssä Teletappeja.
-
Vaan eikös senkin väkivallattomuuden tahraa lyhyt kohtaus, jossa Pearyn miehistön jäsen kaavailee ampuvansa Tintin, jottei tämä ehtisi saarelle ensímmäisenä. Ampujan kaveri tosin pysäyttää hänet ja tiedustelee, onko tyyppi tullut hulluksi. Mutta tämä nyt on saivartelua, onhan se Salaperäinen tähti sieltä väkivallattomimmasta päästä Tinttejä. Castafioren koruissa taitaa tosin olla tämmöistä tapainturmelusta vielä vähemmän - vaikka uhkaileehan Haddock papukaijaa aika pelottavasti hengenlähdöllä.
Muutamassa muussakin Tintissä on väkivaltaisia kohtauksia jotka ovat lähinnä lisäjuonteena tarinassa, jonka voisi varsin hyvin kertoa myös ilmankin kyseisiä kohtauksia. Tintti Kuun kamaralla esimes (ja Tiibetin lumimiehen sijoittumisesta väkivallan määritelmään voidaan kai myös keskustella...). Sama ainakin osassa Barksin aarteenetsintätarinoita (ne lyhyemmät arkitarinat tuntuvat melkein olevan enemmän täynnä fyysistä ja henkistä väkivaltaa).
Jos poistetaan myös se fyysisen vaurioitumisen mahdollisuus kuten vuorelta putoaminen, vahingossa hukkuminen yms. niin sitten tuollaisessa kaukomatkailussa tietty taas menetetään vähän jännitettä.
Ja henkistä väkivaltaa toki löytyy ihmissuhdejutuista, silläkin osastolla rajankäynti voi olla aika vaikeaa...
Slice-of-lifeily sellaisella "onnistuuko päähenkilömme inssiajossa/pyytämään naapurin tyttöä treffeille/jne" jännitteellä toki on aina mahdollista.
-
Maailman ympäri 80 päivässä. Vaikka taisi siinäkin vilistä väkivallan uhalla ladattuja täpäriä tilanteita...
-
Reima Mäkisellä on paljon asiaa viestissään vaikken monia näkökohdista jaakaan
eritoten: Katsokaapa sanomalehtiä. Niissä iso osa sarjakuvista on täysin väkivallattomia. :) Mutta silloin lajityyppi onkin jotain muuta kuin seikkailua.
sehän siinä varsinkin kun aloitusviestissä korostettiin realistiseen tyyliin tehtyä sarjakuvaa ja seikkailua.
Seikkailu ei ole 1:1 väkivaltaa ja minusta jopa melko oikein toteamasi ääritilanne, oman tai rakastetun hengen vaarantuminen.
Markku Myllymäen scifissähän skaalan voi nostaa massiivisempien ilmiöiden tasolle.
Elokuvassa Armageddon on enemmän puutteita kuin jaksaa luetella, mutta ideasiitä että me pelastetaan planeetta asteroidilta sisältää kuolemanvaaran melkoiselle osalle väestöä mutta fokus ei ole vieraan sivilisaation turpaanvedossa vaan miten pelastaa elämiä.
Sunshine taas on parempi mutta siitä puhuminen väkivallattomana olisi pätevä syy ehdottaa että otappas kuule lääkkeesi Curt...
terraformatointi ja kolonisaatio eivät siis olisi ainoita väkivallattoman scifin muotoja, tärkein elementti on paitsi juonellinen taso myös itse hahmot. Onko niissä mitään persoonaa, kiinnostaako ketään?
Tämä on itselläni usein ollut se surullisin syy siihen miksei ns slice-of-life sarjakuva kiinnosta, ihan sama onko "totta" verrattuna fiktioon, mikäli fiktion lentävä spagettihirviö tai reutersin uutisartikkeli on samaistuttavampi kuin se "aito" henkilö joka ei kiinnosta vähääkään...se on siinä.
Maailman ympäri 80 päivässä. Vaikka taisi siinäkin vilistä väkivallan uhalla ladattuja täpäriä tilanteita...
niin käsittääkseni oikeastikin: Nellie Bly (http://en.wikipedia.org/wiki/Nellie_Bly) vastaan Elizabeth Bisland (http://en.wikipedia.org/wiki/Elizabeth_Bisland)
-
En tiedä onko meikäläisellä erityisen paljon tai ainakaan syvällistä lisättävää keskusteluunne, mutta kysymys on mielenkiintoinen.
Filosofisen abstraktion tasolla (...)
Sanasta "filosofia" olin vähällä saada innoituksen ehdottaa Logicomixia tapausesimerkiksi väkivallattomasta sarjakuvasta (" sehän kertoo lähes elämäkertamaisesti joukosta hulluja filosofeja", eikä juuri tavanmukaista akateemista arkielämää väkivaltaisempaa), mutta sitten tajusin että siinäkin temperamenttiset matemaatikko-filosofit yltyvät välillä käsirysyyn ja Wittgensteinkin käy sotimassa 1. maailmansotaa (Russell puolestaan erittäin painokkaasti ei). Lisäksi taustatarinan ... taustalla (?) vaanii myös 2. maailmansota, ja välillä viitataan Oresteiaan jossa antiikin Kreikan heerokset suorastaan kahlaavat hurmeessa.
Eli väkivaltaa ja sen uhkaa on. Se ei toisaalta vie juonta varsinaisesti eteenpäin "Wittgenstein hakkaa Popperin henkihieveriin hiilihangolla ja voittaa väittelyn!" -tyyliin. Väkivallan uhka on vain backdrop eikä kovin olennainen elementti sinänsä. Pikemminkin se taustoittaa keskustelua siitä milloin filosofilla on moraalinen velvollisuus luopua pasifismista ja turvautua väkivaltaan.
Täysin väkivallatonta realistista sarjakuvaa (tai mitään muutakaan fiktiota) ei taida olla ihan helppo tehdä, kun reaalimaailmassa väkivaltaa tuppaa esiintymään. Jos päähenkilöt olisivatkin vakaumuksellisia pasifistihippejä, miten käsitellä sitä vakavasti tai mielenkiintoisesti, jos minkäänlaista väkivaltaisen tilanteen uhkaa ei ole edes spekulatiivisena vaihtoehtona?
Jos taas pääpainona ei ole realistinen draama vaan realistishenkinen scifi-seikkailu, hmm.
Luonnonmullistukset ja tutkimusmatkailu mainittiin jo. Jos fyysisen vahingoittumisen riski poistetaan, hankalaksi käy mielestäni jännittävä tutkimusmatkailu. Tutkimusmatkailuun kuuluu luonnollisena osana vaara, tai ainakin illuusio siitä. Kun tutkitaan tuntematonta, sen ei voi lähtökohtaisesti olettaa olevan tuttua ja turvallista. Narratiivissa "Urhoolliset sankarit uhmaamat kuolettavia vaaroja tieteen/kunnian/maallisen mammonan tähden!" sankareiden urhoollisuus on vaarojen kuolettavuuden funktio.
Jälkikäteen seikkailua muistellessa voi osoittautua retken olleen täysin vaaraton (antiklimaattista tosin?), mutta sankarit eivät sitä voi oletusarvoisesti tietää (koska tutkitaan tuntematonta). Kun mennään raketilla kuuhun, Tuhatkauno jännittää starttinappulaa painaessaan pitävätkö laskelmat, sillä niistä riippuu räjähtääkö menopeli alta tai loppuuko happi kotimatkalla. Kuka hyvänsä jännittäisi. Ja toisaalta mitä merkitystä onnistuneella kotiinpaluulla, jos kohtalokkaan epäonnistumisen mahdollisuutta ei olisi ollutkaan? Jos sellainen jännitys ei ole pääpointti, mikäs siinä, mutta silloin tutkimusmatkailu jää pikemminkin miljööstatistiksi ja vastaavasti päärooliin nousee hahmojen keskinäinen sosiaalinen elämä. Siitten oltaisiinkin kaiketi taas melko lähellä sitä mitä täällä nimitetään slice-of-life -lajityypiksi. Sehän ei välttämättä ole mitenkään huono juttu, mutta onko se enää vernemäistä tutkimusmatkailua, ja miten se eroasi jos kuuretken korvaisi sarjalla laboratoriorottakokeita tai millä tahansa muulla työpaikkaympäristöllä?
EDIT: Tai itse asiassa, kuurakettiretki on vanhentunut 50-60-lukulainen klisee! Nykyäänhän avaruustutkijat jännittävät onko halvatun kallis miehittämätön luotain laskeutunut ehjänä Mars-kamaralle ja toimivatko kamerat sun muut mitta-anturit. Vaikka laskeutuja läsähtäisikin kraateriin, ei se mitään, sillä koneisiin ja havaintoinstrumentteihin kohdistuvia vaurioita ei lasketa väkivallaksi, olivatpa ne kuinka tyyriitä tai omistautuneen insinöörin suurella hartaudella rakentamia tahansa. Jos tyylilaji on realistinen, robottiluotaimen murskaantumista pirstaleiksi ei edes tarvitse kuvata; tehokkaampaa voi olla vain näyttää tutkijoiden ilmeet kun odotettua radiosignaalia ei saavukaan...
Juu perun sanani. Jännittävät mutta väkivallattomat tieteisseikkailut ovat taatusti mahdollisia, jos sellaisia osaa kirjoittaa. Henkikullan sijasta pelissä voi olla jotain muuta protagonistille arvokasta: akateeminen uskottavuus, kunnia, elämäntyö ...? Eli kaikki palautuu Curtvilen mainitsemiin juoneen ja hahmoihin; jos ne kiinnostavat ja niistä jaksaa välittää tarpeeksi, ei kai sitten tarvita kuolemanvaaraa.