Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Amerikkalaiset sarjakuvat => Aiheen aloitti: Lurker - 28.11.2011 klo 20:24:21
-
Ghost World oli iso tapaus mutta niin on myös tämä Liken suomeksi julkaisema Wilson (http://www.like.fi/kirjat/wilson).
Ei ole teiniangstia tämä vaan aikuisen ja vanhenevan miehen yritystä ymmärtää elämää.
Clowesia pidetään kaiketi underground-sarjakuvan edustajana, mutta jotenkin ihan universaalia tämä on -- ei minkään alakultuurin omaa.
Wilson on ankaran epäsympaattinen hahmo, joka ei ymmärrä elämää eikä oikein itseäänkään. Yrittää silti. Yrittää ja yrittää.
(http://www.kvaak.fi/images/articles/28112011181832-4.jpg)
-
Wilson on ankaran epäsympaattinen hahmo, joka ei ymmärrä elämää eikä oikein itseäänkään. Yrittää silti. Yrittää ja yrittää.
Ja pöh! Wílson on sympaattisin sarjakuvahahmo mitä tässä lajissa on tarjota. Hän on sympaattinen juuri siksi että hänellä on vikansa, eikä hän ole mikään kliininen tarinaa eteenpäin kuljettamaton Gary Stu hahmo. Wilson on kuin ketä tahansa meistä oikeasti on, mutta oikealla tavalla. Kun katsotte Wilsonia, katsotte peiliin, vaikka väitätte muuta.
-
Kun katsotte Wilsonia, katsotte peiliin, vaikka väitätte muuta.
Nyt pistit sanat suuhuni. Korostin, kuinka universaalia, yleistä ja ymmärrettävää, sarjakuvaa tämä on.
Wilsonin hahmo ei silti ole totta siinä mielessä, että hän olisi tosi. Fiktio ei koskaan ole täysin totta, vaikka me innoissamme alleviivammekin siitä kaikkea sitä (tuo kohta on ihan kuin minun elämästäni!!), jonka todeksi tunnistamme.
-
Joo, Wilson on mainio albumi. Ei kovin kivaa luettavaa useinkaan, tarpeellinen suomennos kyllä.
Clowesin tuotannosta suosittelisin kaikille sarjakuvafaneille teosta "Pussey!"
-
Makuasioitahan nämä on mutta minusta Clowesin ykkösteos on ehdottomasti Like a Velvet Glove Cast in Iron.
Useamman vuoden irvistelin tuolle ihmetellen mistä schaibaa moinen oikein on mutta sitten päätin ihan piruuttani lukea. Osui ja upposi välittömästi joten tuolloin tuntui tavallistakin tyhmemmältä.
-
Wilsonia arvostellaan (http://www.kvaak.fi/naytajuttu.php?articleID=1697) etusivulla.
Tuosta ikkunaruutujen kuvaamisesta, ja kuvallisesti ja tunnelmallisesti muutenkin, tulee mielee elokuvaohjaaja Peter Bogdanovich. Ghost Worldissa se oli ehkä vieläkin ilmeisempää. Tiedä häntä, ovatko vain tyyliltään samanlaisia. Elokuvissa ja kahviloissa istuskellaan ja ihmetellään elämää.
-
Hieno arvostelu. Pidin erityisesti tuosta ikkuna ajatuksesta.
-
Hieno arvostelu. Pidin erityisesti tuosta ikkuna ajatuksesta.
Ikkuna-ajatus! Kelpo sana.
Clowesilla on blogi.
http://danielclowes.blogspot.com/
Clowesin New Yorkerin kannessa (http://www.newyorker.com/magazine/toc/2011/12/05/toc_20111128) surkutellaan kirjakauppojen kohtaloa. Sitä muuten ihmetteli Wilsonkin.
-
Hitto kun kouraisi yksineläjää. Wilson on taas yksi osoitus siitä, miten hieno sarjakuvavuosi 2011 oli.
http://jannekuusinen.blogspot.com/2012/01/varauksetonta-hehkutusta-ix-wilson.html
-
Clowesin Gynekologiaa -teoksesta nyt arviota (http://www.kvaak.fi/index.php?articleID=1808) etusivulla.
-
Shia LaBeouf plagioi Clowesin sarjakuvaa omaan lyhytleffaansa.
The similarities between LaBeouf’s HowardCantour.com and Clowes’ Justin M. Damiano are astounding. (http://www.buzzfeed.com/jordanzakarin/shia-labeouf-rip-off-daniel-clowes-howard-cantour)
Timo
-
Mister Wonderful (Pantheon Books, 2011) on monessa mielessä tuttua Clowesia (vrt. Wilson (http://www.kvaak.fi/index.php?articleID=1697)).
Mister Wonderful koottiin yksiin kansiin vasta 2011, mutta The New York Times Sunday Magazine julkaisi sen jo 2007–2008. Tämä on siis valmistunut hieman ennen Wilsonia.
Wilsonin Kvaak-arvio on todella hieno, joka kannattaa lukea vaikka tämän ensin luettuaan. Väsyneelle mielelle se avasi teoksen tavalla, johon en lastenhoidon ja työn uuvuttamana itsenäisesti pystynyt. Kiitos, Lurker, vielä näin vuosia myöhemmin.
Alkukohtauksessa päähenkilö on selkä ikkunaa kohden: hän tarkkailee kahvion ihmisiä, mutta on kääntynyt itseensä. Itsetutkinnan avainhetkellä Clowes esittää päähenkilön kahvion avoin ovi suoraan hänen selkänsä takana. Visuaalisesti sivu viestii päähenkilön halusta paeta, uuden kohtaamisen sijaan hän harkitsee paluusta turvallisiin rutiineihin.
Kun hahmot kuvataan ikkuna taustalla, se kertoo päähenkilön ja hahmojen välisestä eroavaisuudesta. Näin päähenkilö katsoo heitä ulkopuolisen silmin. Vastaavasti ikkunan kautta päähenkilöä katsova tarkkailee tätä niin ikään ulkopuolisen silmin.
Eräässä ruudussa tausta on musta pinta, josta erottuvat vain ikkunat ja niistä kuultava valo. Nämä ovat sanomattomia toiveita ja mahdollisuuksia, samalla ne ovat tavoittamattomissa, niistä ei voi astua ovien tavoin sisään.
Siirtymät visuaalisesti yleislinjasta poikkeavaan tyyliin on tuttua Wilsonista jne. Itse päähenkilö menettää myös helposti malttinsa, turhautumisensa hän purkaa harvoihin kohtaamiinsa ihmisiin. Ei tässä Clowesille muuta uutta ole kuin pälvikalju.
Ensimmäisenä huomio on kuitenkin kiinnittynyt formaattiin. Toisin kuin digiluettavaksi mietityt sarjakuvat yleensä, tämä on suunnattu, ei älypuhelimen tai tabletin, vaan tietokoneen 16:9 kuvasuhteen näytölle (!) minkä ihmettelyyn menee aikansa.
Ihmetellä tätä saa vielä toistekin, tässä kun on mukana kömpelö digiefekti (!), ja samaa efektiä käytetään kömpelösti ei kerran tai kaksi, vaan monta kertaa. Tämä on jotenkin niin noloa, että se tekee siitä hienoa.
Itse sisältöön, elämänhallinnan ja parisuhteen muodostamisen kanssa kamppailevaan mieheen ei oman elämäntilanteen keskellä nyt pysty mitenkään samaistumaan, mikä väistämättä syö tarinalta sen vaatimat tehot.
-
Mister Wonderful (Pantheon Books, 2011) on monessa mielessä tuttua Clowesia (vrt. Wilson (http://www.kvaak.fi/index.php?articleID=1697)).
Mister Wonderful koottiin yksiin kansiin vasta 2011, mutta The New York Times Sunday Magazine julkaisi sen jo 2007–2008. Tämä on siis valmistunut hieman ennen Wilsonia.
Wilsonin Kvaak-arvio on todella hieno, joka kannattaa lukea vaikka tämän ensin luettuaan. Väsyneelle mielelle se avasi teoksen tavalla, johon en lastenhoidon ja työn uuvuttamana itsenäisesti pystynyt. Kiitos, Lurker, vielä näin vuosia myöhemmin.
--
Kiitos kiittämästä. Jokainen lukija luo totta kai oman lukukokemuksensa, mutta mukava kuulla, että arvostelu auttoi ymmärrystä.
Wilson-elokuvaa (http://www.theguardian.com/film/2015/may/28/woody-harrelson-laura-dern-wilson-daniel-clowes) odotellessa...
-
Woody Harrelsonin Wilson-elokuvaa odotellessa olen lukenut uudelleen Clowesin tuotantoa. Samalla luin ensi kertaa Ice Havenin.
Ikkunoita tässäkin on. Naapureita katsotaan ikkunan läpi, kun tunnetaan yksinäisyyttä. Kylmä ulkoilma on taustalla kuvaamassa parisuhteen kylmyyttä. Siten tämä aiemmin kirjoittamani pätee täysin myös Ice Havenin tapauksessa.
Kun hahmot kuvataan ikkuna taustalla, se kertoo päähenkilön ja hahmojen välisestä eroavaisuudesta. Näin päähenkilö katsoo heitä ulkopuolisen silmin. Vastaavasti ikkunan kautta päähenkilöä katsova tarkkailee tätä niin ikään ulkopuolisen silmin.
Etsin Ice Havenia ruotivia arvioita ja ensimmäisenä osui The Comics Journalin Clowes-aiheinen kolumni (http://www.tcj.com/a-dan-clowes-notebook/) (kolumnia kannattaa välttää ennen Mister Wonderfulin ja aivan erityisesti Ice Havenin lukemista.)
Kuten kolumnissa todetaan, Clowes harjoittaa "fragmented narration". En tiedä mitä tämä suomeksi on, mutta käytännössä kyse on tarinan kertomisesta lyhyissä osissa ja iso juttu on jättää mm. jokin keskeinen asia kertomatta, eli loikata ajassa eteenpäin.
Tämän etuna on, että teosta voi vielä työstövaiheessa editoida varsin vapaasti, näin toteaa TCJ:n kirjoittaja. Näin se varmaan on, mutta minusta Ice Haven vaikutti ajoittain yhtä laiskalta kuin kuin se kerrontateknisesti saattaa olla nerokas.
Itse tulkitsen Clowesin todellisen nerokkuuden mm. Ice Havenin tapauksessa muodostuvan siitä, että sen voi kokea yksityiskohtien kautta (strippeinä, sivuina jne.) tai niiden muodostamana, yhtenäisenä kokonaisuutena. Tämä on siis sama juttu kuin sanotaan ihmisten jakautuvan niihin, jotka taulua katsoessaan näkevät ensin kokonaisuuden ja sitten hahmottavat yksityiskohdat ja ihmisiin, jotka ensin kiinnittävät huomion yksityiskohtiin.
Wilsonin kohdalla kiinnitin ensimmäisen kerran huomiota kokonaisuuteen, eli protagonistin elämäntarinaan, kun toisella kerralla tuli enemmän kiinnitettyä huomiota yksityiskohtiin.
Ice Havenin tapauksessa kävi päinvastoin ja minun oli vaikea seurata taustatarinaa kaapatusta lapsesta.
Wilsonin toiste lukiessani lukukokemuksesta muodostui merkittävän raskas kiinnittäessäni nyt ensi kertaa huomion yksittäisiin punchline. Myrkkyä kaikkialle ympäriinsä sylkevä päähenkilö kuvaa sitä, kuinka ihminen ei muutu tai opi kokemuksistaan, mutta henkilökuvaus on kyllä jotain psyykkistä sairautta.
Onko se sitten narsismia, että hän näkee vikoja kaikissa muissa paitsi itsessään eikä kiinnitä mitään huomiota muiden tarpeisiin, puhuu itsestään puhelinmyyjällekin. Kun elämäntarinan jo tietää ennestään, kiinnittää kaikkiin päähenkilön myrkyllisiin puoliin kaiken huomion.
Ice Haven on monessa mielessä Wilson hioutuneemmassa, haastavammassa muodossa, ja vaatii enemmän tarkkaavaisuutta lukijan osalta. Tai kuten TCJ:n jutussa todetaan, lukijan täytyy koko ajan kysyä, miksi Clowes on kirjoittanut mitäkin kohtauksia mukaan.
Ice Haven tuntuu eräänlaiselta avainteokselta, vaikka tässä yhteisö on merkittävässä roolissa, toisin kuin muissa lukemissani töissä. Clowes näyttää pyrkivän ohjaamaan tuotantonsa tulkitsemista, ellei sitten peräti kritiikkiä. Olisiko tästä syystä Clowes kirjoittanut mukaan juuri sarjakuvakriitikon. Tätä samaa jauhetaan TCJ:n jutussakin.
Tiesittekö, että Wilson-nimellä on piilomerkitys teoksen kontekstissa! Itse en olisi koskaan tuota oivaltanut.
Täytyy kai nyt viimein jo lukea myös se väliin jäänyt osa Clowesin tuotantoa.
-
Kuten kolumnissa todetaan, Clowes harjoittaa "fragmented narration". En tiedä mitä tämä suomeksi on, mutta käytännössä kyse on tarinan kertomisesta lyhyissä osissa ja iso juttu on jättää mm. jokin keskeinen asia kertomatta, eli loikata ajassa eteenpäin.
Tämän etuna on, että teosta voi vielä työstövaiheessa editoida varsin vapaasti, näin toteaa TCJ:n kirjoittaja. Näin se varmaan on, mutta minusta Ice Haven vaikutti ajoittain yhtä laiskalta kuin kuin se kerrontateknisesti saattaa olla nerokas.
Sirpaleinen kerronta -termi on tullut monesti vastaan. Voi olla muitakin. Tekniikka vaatii tarkkuutta ettei se jää kikkailuksi. Voi kyllä toimia hyvin jos juurikin haluaa säästää lukijalle jonkin tärkeän asian myöhemmäksi, eikä edetä kronologisesti.
-
David Boring (Pantheon Books, 2000) on melkoinen teos.
On unenomaista kerrontaa, ihmiset reagoivat odottamattomasti ja odottamattoman voimakkaasti; kohtaavat toisensa ja kohdattuaan välttelevät toisiaan.
Tässä näkyy kai selkeimmin David Lynchin vaikutus. On tässä myös Ghost Worldia, mitä nyt kuvittajana Clowes oli ehtinyt hioutua melkoisesti töiden välillä.
Tarinankertojana Clowes on jo aivan toisella tasolla kuin varhaisessa Like a Velvet Glove Cast in Iron, mutta lähempänä tämä kai sitä on kuin edeltänyttä Ghost Worldia. Like a Velvet on kuitenkin kiinni siinä omassa Twin Peaks -kaudessaan, kun sen jälkeen tulleet ovat enempi omilla jaloillaan seisovia.
Tätä lukiessa tuli monesti mieleen Mulholland Drive, mutta David Boring julkaistiin vuotta ennemmin, joten sieltä eivät vaikutteet tule.
En ollut kovin innoissani metatasosta, jossa päähenkilö työstää elokuvakäsikirjoitusta ja selvittää lukijalle opuksensa rakenteen noudattavan (näytelmäelokuvan) käsikirjoitusta. Lisäksi vielä päähenkilö aina toisinaan kertoo missä vaiheessa mennään.
Ei olisi tarvetta vääntää tällaista rautalankaa, ja viitteet teoksen sisällä (lähinnä henkilöhahmoihin ja mitä ne ovat tehneet) ovat myös harmillisia.
Onhan tämä kuitenkin jännä, kovin jännä. Siellä on paljon sellaista, mikä varmaan tarttuu sitten joskus toisella lukukerralla.
-
Daniel Clowesin sarjakuvakokoelma on myynnissä (https://chicagoreader.com/arts-culture/from-the-dan-clowes-collection/), kertoo hänen kotikaupunkinsa Chicagon paikallislehti.