Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Sarjakuvailmaisu, sarjakuvan estetiikka ja historia => Aiheen aloitti: Helena - 01.07.2011 klo 23:47:01
-
Tarvitsisin esimerkkejä sarjakuvista, joiden piirrostyyli edustaa naivismia. Minun on vaikea käsittää, miten naivismi määritellään, joten osaisitteko antaa esimerkkejä.
-
Jos jokin sarjakuva, niin minusta Jukka Tilsan Zärpä on naivismia.
Eihän naivismia voi määritellä tarkasti, mutta siinä selvästikään ei yritetä piirtää "hienosti" eli teknisesti. Piirrosviivat ovat yksinkertaisia, kuvakulmat ovat monotonisia ja perspektiivi puuttuu.
Myös Tenavat ja Persepolis tulevat minulla miettimättä mieleen.
-
Jos jokin sarjakuva, niin minusta Jukka Tilsan Zärpä on naivismia. Eihän naivismia voi määritellä tarkasti, mutta siinä selvästikään ei yritetä piirtää "hienosti" eli teknisesti. Piirrosviivat ovat yksinkertaisia, kuvakulmat ovat monotonisia ja perspektiivi puuttuu. Myös Tenavat ja Persepolis tulevat minulla miettimättä mieleen.
Olen kaikkea muuta kuin asiantuntija tällä taiteensaralla, mutta tekisi mieli väittää ettei Tenavat näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta kuuluisi tähän naiiviin kastiin. Sen sijaan Tilsa tuli minullekin ensimmäisenä mieleen.
-
Wikipedia sanoo mm. näin:
Naivismi (ransk. naïve lapsekas, vilpitön, luonnollinen) on taidesuuntaus, jota harjoittavat usein itseoppineet taiteilijat.
Teoksissa on runsaasti koristeellisia ja värikkäitä yksityiskohtia hieman tyhjän tilan kammon tapaan. Yksityiskohdat kuvataan samanarvoisina, kun taas koulutetut taiteilijat pyrkivät synteesiin, jossa jotkin elementit dominoivat. Samanarvoisten detaljien tulvassa kokonaisuus muuttuu tavallaan epätodelliseksi, vaikka tavoitteena on aluperin ollut kuvata aihetta tarkan todellisesti.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Naivismi
-
Eipä tule oikeastaan mieleen yhtään sarjakuvaa joka täyttäisi nuo naivismin määritteet.
Mihin ihmeeseen oikein tarvitset noita esimerkkejä?
-
Olen kaikkea muuta kuin asiantuntija tällä taiteensaralla, mutta tekisi mieli väittää ettei Tenavat näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta kuuluisi tähän naiiviin kastiin.
Tarkemmin tuumien taidat olla oikeassa. Vitsisarjakuviin kuuluu olennaisena pelkistys, jonka sisällä Tenavat varmaan hyvin pysyy menemättä naivismiin. Tenavat kyllä oli aikoinaan synnyttämässä siirtymää riisutumpaan strippisarjakuvaan.
Naivismin epätarkka kansanomainen määritelmä voisi ehkä olla, että ”sellainen, jonka lapsikin piirtää”. Wikipedian artikkelissa näemmä maalaustaiteen naivismiin liitetään yleisesti itseoppineisuus. Lapsellisen näköisen jäljen takana voi tietysti olla paljon taitoa.
Naivistinen-sanaa käytetään laajasti ilman että viitataan varsinaiseen naivismiin. Esimerkiksi Mustanaamio-piirtäjä Wilson McCoyta sanotaan täällä (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,7467.msg310295.html#msg310295) kömpelyydessään naivistiseksi piirtäjäksi, mutta kyllähän hänellä oli esim. perspektiivit kunnossa ja tarkkuutta sen verran, että ei se taide naivismia ole.
Kalervo Palsaa sanotaan naivistiksi, mutta hänen tyylinsä saattaa olla myös undergroundia. On vaikeata määritellä esim. minimalismin, naivismin, surrealismin ja undergroundin rajoja.
-
Tuon Tertsin lainaaman selityksen mukaan minimalismi ei naivismiin kuulu, päinvastoin, joskin surrealismia se kyllä lisää...
Ei kyllä kauheasti tule mieleen tuollaisia. Pekka Manninen on ehkä joskus noilla tienoilla. Tai Lena Ackebo tai Anu Lavonen.
Lapsenomaisella tyylillä piirtäjiä onkin sitten useampia.
-
Sarjakuva onkin siitä vinkee taidemuoto, että visuaalinen puoli voi olla naivismia, mutta sisältö jotain ihan muuta hyvinkin vakavaa (esmes jo mainitut Persepolis ja Anu Lavosen sarjakuvat).
Itseoppineen Don Rosan sarjoissa on "runsaasti koristeellisia ja värikkäitä yksityiskohtia". Mutta tjaa....
Timo
-
Joo, naivisti maalaa tai piirtää huonosti koska ei osaa paremmin. Sellainen joka vain esittää kömpelöä (esim. M. Hagelberg)ei oikein mene läpi. Mullakin äkkiseltään mieleen tulee vain jenkkipiirtäjä Mark Beyer sekä ruotsitar Joanna Rubin Dranger (joka on sikäli hyvä esimerkki että on paitsi naivisti, myös nai'ivi :) ). Kotimaisista Aulikki Oksanen voisi olla. Samoin Punikkityttö ja jääkäriupseeri -kirjan piirtäjä Ellinor Mend (koska sarjassaan esim. kuvakulmat, -koot ja perspektiivit eivät vaihtele).
Aika äkkiä tullaan sen kysymyksen eteen, että voiko naivismi olla tietoisesti valittu piirrostyyli? Minusta ei voi, mutta jonkun muun mielestä varmaan voi. Siinä mielessä vaikkapa juuri Beyerin ja Åsa Grennvallin teosten rankkaaminen naivismiksi tuottaa minulle vähän tuskaa sekin. Ku ei voi tietää tyyppien työskentelystä, se vaikuttaa aidolta mutta onko se sitä...
Ero maalaustaiteeseen ja naivismin määrittelyyn siellä voisi olla hyvä tehdä. Sillä yhden (tai kymmenen) kuvan maalaaminen öljyväreillä on niin eri asia kuin kuvien piirtäminen peräkkäin julkaistuksi tarinaksi.
Ja kuten huomautettiin underground on usein lähellä naivismia tai sitten jo sitä itseään. Joku Heikur Leiksson (vai mikä sen islantilaisen nimi oli) ei mulla mee läpi koska se on niin kaupallisen laskelmoitu. Kyse ei siis siinä ole minusta taiteesta eikä siksi myöskään naivismista. Vaikea on myös erottaa ns. nuoruudentöitä naivismista sillä lasten tekemät sarjikset usein muistuttavat minusta erehdyttävästi naivismia. :)
-
Esimerkiksi sanoisin että enimmän osan ns. taidesarjakuvasta voisi laskea naivistiseksi...
[väistää]
-
Tuon Tertsin lainaaman selityksen mukaan minimalismi ei naivismiin kuulu, päinvastoin, joskin surrealismia se kyllä lisää...
Näemmä joo, mutta minulla ei todellakaan tule naivismista ensiksi runsaat yksityiskohdat mieleen. Ehkä runsaat yksityiskohdat ovat enempi maalaustaiteen naivismin piirre? Niin kuin Reima sanoi:
Ero maalaustaiteeseen ja naivismin määrittelyyn siellä voisi olla hyvä tehdä. Sillä yhden (tai kymmenen) kuvan maalaaminen öljyväreillä on niin eri asia kuin kuvien piirtäminen peräkkäin julkaistuksi tarinaksi.
Sellainen yksityiskohtien runsaus, jossa kauempana olevissa kohteissa ei ole vähemmän yksityiskohtia kuin läheisissä kohteissa, on minusta kyllä naivismia. Sellaisesta puhutaan tulla Wikipedian artikkelissa. Hmm, ja Don Rosa ei ole naivismia. :)
Aika äkkiä tullaan sen kysymyksen eteen, että voiko naivismi olla tietoisesti valittu piirrostyyli? Minusta ei voi, mutta jonkun muun mielestä varmaan voi. Siinä mielessä vaikkapa juuri Beyerin ja Åsa Grennvallin teosten rankkaaminen naivismiksi tuottaa minulle vähän tuskaa sekin. Ku ei voi tietää tyyppien työskentelystä, se vaikuttaa aidolta mutta onko se sitä...
Onhan se hassua, jos meidän pitää arvioida taideteosta taiteilijan tarkoituksilla, siis esim. sillä, onko hän tehnyt teoksen tahallaan naivistiseksi vai ei. Käsittääkseni taiteen arvioinnissa ja nauttimisessa keskeistä on teos eikä taiteilijan aikomukset. Teoksen arvioinnissa on toki mukana ulkopuolisia seikkoja, esim. yhteiskunnan arvot, taiteilijan imago yms., mutta eihän me voida varmasti tietää tekijöiden aikeita ja taitoja.
Esimerkiksi sanoisin että enimmän osan ns. taidesarjakuvasta voisi laskea naivistiseksi...
Naivisteja varmaan löytyy etenkin kotimaisista naispuolisista piirtäjistä. Googlettamalla tulee naivismiin liittyviä luonnehdintoja mm. Tiina Pystysen, Kati Kovácsin ja Kaisa Lekan töistä.
-
Sellainen yksityiskohtien runsaus, jossa kauempana olevissa kohteissa ei ole vähemmän yksityiskohtia kuin läheisissä kohteissa, on minusta kyllä naivismia. Sellaisesta puhutaan tulla Wikipedian artikkelissa. Hmm, ja Don Rosa ei ole naivismia. :)
Rosa voisi ollakin aika lähellä naivismia.
Pankaapa Don Rosan ruutu ja vaikkapa Huuha Innasen tasulu vierekkäin ja arvioikaa itse.
Ainakin ne T. Pystysen jutut jotka olen nähnyt ovat valovuoden päässä naivismista.
Lisättäköön vielä selvyyden vuoksi:
Naivismi ei ole haukkumasana.
edit:
Rosan ankoissa on perspektiivi kuitenkin aika kohdallaan, mikä taas naivismissa on melko usein täysin vinksallaan.
-
Onhan se hassua, jos meidän pitää arvioida taideteosta taiteilijan tarkoituksilla, siis esim. sillä, onko hän tehnyt teoksen tahallaan naivistiseksi vai ei. Käsittääkseni taiteen arvioinnissa ja nauttimisessa keskeistä on teos eikä taiteilijan aikomukset. Teoksen arvioinnissa on toki mukana ulkopuolisia seikkoja, esim. yhteiskunnan arvot, taiteilijan imago yms., mutta eihän me voida varmasti tietää tekijöiden aikeita ja taitoja.
Molemmilla on osansa taiteen arvioinnissa. Puhutaan ikonografisista ja ikonologisista lähestymistavoista. Ensin mainittu vastaa siihen, mitä teos esittää ja jälkimmäinen siihen, miksi jokin teos on tehty ja mihin sillä on pyritty. Eli siis mihin tekijä on pyrkinyt.
Mukaan tulee siis väkisinkin arvioijan subjektiivisuus. Pelkällä objektiviisuudella kun ei voida vastata ikonologisiin kysymyksiin. Onhan tässä vaara ylitulkintaan, mutta se sitten pitäisi arvioijan itse tunnistaa. Tai vähintään muiden, eikä niellä kaikkea mitä on tulkittu.
Edit: Tottakai teos on kuitenkin lähtökohta. Ylitulkintaa olisi nimenomaan ottaa teos mukaan arviointiin vain siltä osin, että se sopisi arvioijan taiteilijasta esittämään näkemykseen.
-
Molemmilla on osansa taiteen arvioinnissa. Puhutaan ikonografisista ja ikonologisista lähestymistavoista. Ensin mainittu vastaa siihen, mitä teos esittää ja jälkimmäinen siihen, miksi jokin teos on tehty ja mihin sillä on pyritty. Eli siis mihin tekijä on pyrkinyt.
Ikonografia tutkii sitä mitä teos (kuva) esittää. Mutta ikonologia (http://fi.wikipedia.org/wiki/Ikonologia) ei minusta liity taiteilijan tarkoituksiin, vaan siihen mitä teos (kuva) yleensä merkitsee taidehistorian kehyksissä.
Minun tietääkseni biografismi (http://fi.wikipedia.org/wiki/Biografinen_kirjallisuudentutkimus) tutkii taiteilijan aikomuksia (intentioita) ja yleensäkin hänen elämänsä vaikutusta teoksiin. Teoksen arviointi tekijän kautta ei ole kovin suosittua nykyään, vaikka myönnetään, että se voi antaa lisätietoa.
Nykyisessä postmodernissa ajattelussa on valtavirtana tulkintamalli, että teoksen arvioinnissa itse teksti riittää (http://viesverk.uta.fi/kuvanluku/index.php?%20s=4_5). Arvioijan antama merkitys on ainoa ”totuus”, tietysti aina subjektiivinen sellainen. Teksti-sanaa käytetään näissä teorioissa kattamaan kaikenlaiset tutkimuskohteet.
-
Biografismista maalaustaiteen tulkinnassa en osaa sanoa mitään, mutta nähdäkseni ikonologisesti tarkasteltuna (eli kuten Wikipedia sanoo, konteksteja selvitettäessä) on pakko tarkastella taiteilijaa koska teosta ei olisi ilman että häneen on vaikutettu jollain tavalla.
Esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustuksessa on nähty historiallisen kontekstin myötä mahdollisuuksia taiteilijan haluun ottaa kantaa ajan (1800-luvun loppu) Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin. Taiteilija itse kielsi tämän, mutta jotkut tulkitsijat ovat väittäneet löytävänsä tähän selviä viitteitä. Konteksti on siis selvillä, mutta sen merkitys taidehistorialle (mitä taiteilija haki teoksellaan vai hakiko mitään, ainakaan esitetyssä asiassa) on epäselvä. Ja sivumennen sanoen tulkinnat taitavat sisältää sitä ylitulkintaa...
Edit: Kun nyt kuitenkin sarjakuvafoorumilla ollaan, olisi ihan mielenkiintoista tietää millaista sarjakuvan tulkinta on. Onko sitä viety käsitteellisesti kuinka pitkälle? Yhdistelläänkö siellä juurikin näitä kirjallisuuden biografismia sekä maalaustaiteen puolelta ikonografiaa ja ikonologiaa?
-
Koska omaa tyyliäni on usein kehuttu naivismiksi, on kai tässä pidettävä jonkinlainen puolustuspuhe tyylisunnan edestä.
"Naïve art is a classification of art that is often characterized by a childlike simplicity in its subject matter and technique. While many naïve artists appear, from their works, to have little or no formal art training, this is often not true."
Näin wikipediassa. Minusta naivistisen lähestymistavan voi valita tietoisesti. Kyse on loppupeleissä siitä, kuinka työnsä sommittelee, mitä haluaa sanoa, minkälaista värimaailmaa käyttää.
Naivismi on tyylisuunnalta mielestäni lähellä impressionismia. Kun perspektiivistä, mittasuhteista ja realismista luovutaan, on kuvaa tehdessä ilmaisua ajateltava eri tavalla. Lapsenomaisuus tuo vaikeiden asioiden käsittelyyn kepeyttä, mutta samalla mustaa huumoria, jota esim. Kati Kovács käyttää töissään onnistuneesti (wikipedia muuten luokittelee Kovácsin työt juuri naivismin alle). Naivismilla on mahdollisuus saada aikaiseksi sellainen tunnelataus, jota realismin keinoin on vaikea saavuttaa.
-
Inka: Oli erittäin hedelmällistä, että astuit esiin naivismin edustajana. ;D Kiitos! Totesit fiksusti, että se voi olla perusteltu tyylivalinta.
Biografismista maalaustaiteen tulkinnassa en osaa sanoa mitään, mutta nähdäkseni ikonologisesti tarkasteltuna (eli kuten Wikipedia sanoo, konteksteja selvitettäessä) on pakko tarkastella taiteilijaa koska teosta ei olisi ilman että häneen on vaikutettu jollain tavalla.
Ok, hyväksyn, ikonologiassa voidaan pohtia myös taiteilijan tarkoituksia, koska ympäristö aina vaikuttaa taiteilijoihin. Mutta teoksesta ja kontekstista on vaikea siirtyä tekijän aikomuksiin perustellusti, jollei ole myös tietoa tekijästä. Puhuitkin vähän myöhemmin ylitulkinnan vaarasta.
Esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustuksessa on nähty historiallisen kontekstin myötä mahdollisuuksia taiteilijan haluun ottaa kantaa ajan (1800-luvun loppu) Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin. Taiteilija itse kielsi tämän, mutta jotkut tulkitsijat ovat väittäneet löytävänsä tähän selviä viitteitä. Konteksti on siis selvillä, mutta sen merkitys taidehistorialle (mitä taiteilija haki teoksellaan vai hakiko mitään, ainakaan esitetyssä asiassa) on epäselvä. Ja sivumennen sanoen tulkinnat taitavat sisältää sitä ylitulkintaa...
Kuten jo sanoin, nykyaikana ei olla kovin kiinnostuneita tekijöiden aikomuksista, nykyajan tekijöiden siis. Sen sijaan kansallisromantiikan aikana taiteella oli suuri vaikutus yhteiskuntaan kulttuurisesti ja poliittisesti ja uskottiin muutenkin ns. suuriin kertomuksiin, joten ei ole ihme, että Sammon puolustuksen piilomerkitystä spekuloitiin ja spekuloidaan.
Edit: Kun nyt kuitenkin sarjakuvafoorumilla ollaan, olisi ihan mielenkiintoista tietää millaista sarjakuvan tulkinta on. Onko sitä viety käsitteellisesti kuinka pitkälle? Yhdistelläänkö siellä juurikin näitä kirjallisuuden biografismia sekä maalaustaiteen puolelta ikonografiaa ja ikonologiaa?
Sarjakuva on niin poikkitaiteellinen taide, että se voi lainata muiden taiteiden tutkimuksesta työkaluja: kuvataiteen ja kirjallisuuden analysoinnin lisäksi ainakin elokuvan, television ja internetin tutkimuksesta. Toisaalta sarjakuvien tutkijoita myös on niin vähän, että heidän on mahdotonta kehittää täysin omia käsitteitä.
Olisiko Scott McCloudin kirjassa Sarjakuva – näkymätön taide ollut näistä tutkimustavoistakin?
EDIT: Korjattu maalauksen nimi.
-
Kuten jo sanoin, nykyaikana ei olla kovin kiinnostuneita tekijöiden aikomuksista, nykyajan tekijöiden siis.
Totta kyllä. Nopeasti ei tule mieleen yhtäkään nykytaiteilijaa. Ehkä jos miettisi hetken niin jokunen, mutta sitten voikin kysyä kuinka näkyvää tämä on ollut?
Olisiko Scott McCloudin kirjassa Sarjakuva – näkymätön taide ollut näistä tutkimustavoistakin?
Voisi tarkistaa jos tänään löydän kirjan kirjastosta.
-
Edit: Kun nyt kuitenkin sarjakuvafoorumilla ollaan, olisi ihan mielenkiintoista tietää millaista sarjakuvan tulkinta on.
Uskoisin että tulkinta on edelleen lähinnä tulkitsijasta riippuvaista. :)
Onko sitä viety käsitteellisesti kuinka pitkälle?
Ei. :) Ainakin muutama vuosi sitten kun tein lopputyötäni, minulle jäi se kuva että edes kaikista nimenomaan sarjakuvakerrontaan liittyvistä peruskäsitteistä ei ole selvyttä.
Yhdistelläänkö siellä juurikin näitä kirjallisuuden biografismia sekä maalaustaiteen puolelta ikonografiaa ja ikonologiaa?
Apua ja osviittaa on tuonut lähinnä semiotiikka. Kirjallisuuden- ja elokuvantutkimuksen välineet toimivat paremmin kuin kuvataiteen. Sarjakuva on kuitenkin edellä mainittuja (kerrontatapoja) konstikkaampi siinä miten se käsittelee aikaa tai rytmittyy tilaan.
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen naivismihan on lähinnä kuvataiteen termi ja siellä siis tyylisuunta. Naivistiset maalarit ja galleristit tekevät silllä rahaa siinä missä muutkin muilla tyyleillä. Toki naivismin voi sarjakuvassakin määritellä samoin. Hyväksyä tyyliksi ja puhua naivistisista sarjakuvista. En kyllä tiedä kenelle muulle kuin kriitikolle tästä (kuvan kuvailemisesta tekstillä) olisi mitään iloa? Suurin mutta on kuitenkin ehkä siinä että, läpi sarjakuvan historian on jo tehty sarjiksia naivistisella tyylillä ilman että töitä on kutsuttu naivistisiksi. Ei se sarjakuva muutu yhtään sen paremmaksi tai huonommaksi kutsutaanpa sitä sitten ekspressiviseksi, naivistiseksi tai pottunokkatyyliseksi.
Sampsa Kuukasjärvi - 03.07.2011, klo 23:11:13
Olisiko Scott McCloudin kirjassa Sarjakuva – näkymätön taide ollut näistä tutkimustavoistakin?
Olen jo aiemmin toisaalla valittanut siitä että McCloud on sarjakuvantutkijana "naivisti", eli hän ei juurikaan perusta (tiedä?!) muiden tutkimuksista vaan luo osittain omat käsitteet ja rakentelee kokonaan omat teoriat, niin että hänen tekstinsä (sarjakuvansa) eivät mitenkään asetu linjaan ns. vakiintuneiden kuvan tai kertomusten tulkintametodien kanssa. En sano että välttämättä pitäisikään, mutta sanon että pidemmälle hän olisi päässyt ja henkilökohtaisesti arvostaisin häntä vielä enemmän jos näin olisi tapahtunut.
Aiheeseen liittyen yksi McCloudin fiksuimmista keksinnöistä oli piirrostyyllien analysointiin tai luokitteluun tarkoitettu pyramidi, (http://www.google.com/imgres?imgurl=http://homes.chass.utoronto.ca/~mfram/Media/0505-UC-triangle-all.jpg&imgrefurl=http://homes.chass.utoronto.ca/~mfram/Pages/3034a-pix.html&usg=__z8y0W439ffY9vCiV36Mz31kZe08=&h=1227&w=1600&sz=336&hl=fi&start=1&zoom=1&itbs=1&tbnid=ffX4OY5G5TDvuM:&tbnh=115&tbnw=150&prev=/search%3Fq%3Dmccloud%2Bpyramid%26hl%3Dfi%26client%3Dfirefox-a%26hs%3DLoJ%26sa%3DX%26rls%3Dorg.mozilla:fi:official%26biw%3D1836%26bih%3D949%26tbm%3Disch%26prmd%3Divns&ei=DmsRTuCgEJGE-waf0N3KDw) jossa siis tyyliin liitettiin kolme faktoria realismi (valokuvanomaisuus), abstraktisuus (ei esittävyys) ja merkkimäisyys(josta ääriesimerkki on teksti).
Vaikka ei kyllä se pyramidikään ole mikään täysin yleispätevä tapa luokitella sarjakuvien piirustustyylejä, eikä myöskään suoraan anna vastausta siihen kysymykseen mikä on naivistista sarjakuvaa ja mikä ei.
...Nimittäin voisihan ihan perustellusti väittää että sarjakuva jo välineenä on hyvin naivi. Yritys kuvata tosimaailman tapahtumia piirroksin ja tekstein on aina, parhaimmillaankin vain tekijän lapsellinen tulkinta asiasta. Sarjakuvaa on pidetty useimmissa kulttuuureissa aina viime vuosituhannen lopulle asti lapsellisena ilmaisumuotona, ja monessa paikassa maailmassa ajatellaan edelleenkin näin. :)
Edit:korjauksia muotoon...
-
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen naivismihan on lähinnä kuvataiteen termi ja siellä siis tyylisuunta. Naivistiset maalarit ja galleristit tekevät silllä rahaa siinä missä muutkin muilla tyyleillä. Toki naivismin voi sarjakuvassakin määritellä samoin. Hyväksyä tyyliksi ja puhua naivistisista sarjakuvista. En kyllä tiedä kenelle muulle kuin kriitikolle tästä (kuvan kuvailemisesta tekstillä) olisi mitään iloa? Suurin mutta on kuitenkin ehkä siinä että, läpi sarjakuvan historian on jo tehty sarjiksia naivistisella tyylillä ilman että töitä on kutsuttu naivistisiksi. Ei se sarjakuva muutu yhtään sen paremmaksi tai huonommaksi kutsutaanpa sitä sitten ekspressiviseksi, naivistiseksi tai pottunokkatyyliseksi.
Jos naivismia pidetään tyylisuuntana, on siitä se hyöty, että keskustelu helpottuu. Tarkoitan sitä, että silloin ne, jotka lukevat tai kuulevat esim. kriitikolta, tutkijalta tai opettajalta ”naivistisesta sarjakuvasta”, tietävät heti suunnilleen mistä on kyse. Ja on kätevää, jos naivismia tunnistaa pelkästään työn itsensä perusteella ja jos ei tarvitse selvittää ja spekuloida, osaako tekijä piirtää taitavammin.
Naivismin tarkkoja rajoja ei kenenkään tarvitse määritellä. Mielestäni voimme myös puhua naivistisista piirteistä ilman että lokeroimme ketään naivistiksi eli tyylisuunnan edustajaksi.
Ei ole mitään mieltä nimittää kaikkea sarjakuvaa naivistiseksi eikä edes lapselliseksi. On tietenkin totta, että ns. suurelle yleisölle sarjakuvat ovat lapsellisia tyyliin Aku Ankka. Sarjakuvan asemalle nimitykset ”comics” ja ”funnies” tekevät edelleen hallaa.
Sinulla oli Reima hyvä kriittinen kommentti McCloudista. Siitä on aikaa, kun luin tuon kirjan enkä silloin kiinnittänyt tuohon asiaan huomiota. Oli myös kinnostavaa kuulla, että sarjakuvatutkimuksen käsitteet ovat vielä lapsenkengissä. Itselläni on sama mututuntuma, vaikka en ole asiaan mitenkään perehtynyt. Olen opiskellut kirjallisuustiedettä.
Tuo pyramidi on komea.
-
Eipä tule oikeastaan mieleen yhtään sarjakuvaa joka täyttäisi nuo naivismin määritteet.
Mihin ihmeeseen oikein tarvitset noita esimerkkejä?
En sen kummemmin kuin että yritän selvittää itselleni, mitä ihmettä naivismi on. :-\ Kävin tämänkesäisessä Naivistit Iittalassa -näyttelyssä ja ihmettelin, kun patsaiden ja taulujen seuraan ei oltu kelpuutettu piirroksia.
-
En sen kummemmin kuin että yritän selvittää itselleni, mitä ihmettä naivismi on. :-\ Kävin tämänkesäisessä Naivistit Iittalassa -näyttelyssä ja ihmettelin, kun patsaiden ja taulujen seuraan ei oltu kelpuutettu piirroksia.
Liekö tarjottukaan.
-
Lisäys,kotisivullani oleva raapetyö,olisiko se naivistinen vaiko ei?
www.kaksikarhua.fi
(ei ole sitten mainos,ei sinnepäinkään,ei ole tytöllä muuta kotisivua,laiska kun olen) :sleepy:
-
En sen kummemmin kuin että yritän selvittää itselleni, mitä ihmettä naivismi on. :-\ Kävin tämänkesäisessä Naivistit Iittalassa -näyttelyssä ja ihmettelin, kun patsaiden ja taulujen seuraan ei oltu kelpuutettu piirroksia.
Jaha. Sitten sanoisin että naivismi on kuvataiteen tyylisuunta. Taideyhteisö sitten määrittelee naivismin sisällöllisesti. Esimerkiksi mainittu näyttely tukee vakiintunutta ajatusta siitä että naivismi on tietyn tyylisiä veistoksia ja maalauksia.
Sarjakuvan ja piirrosten (ja vaikkapa elokuvan) suhteen naivistinen tyyli onkin sitten hankalampi haarukoida, kuten tässä ketjussa jo todettiin. Kaipa se johtuu siitä että ensimmäiset naivistit ovat olleet taulujen ja veistostensa maalareita ja siten vakiinnuttaneet sen määrittelyn juuri sen tyyppisille töille.
Lisäys,kotisivullani oleva raapetyö,olisiko se naivistinen vaiko ei?
Minusta ei. Mikään ei kuitenkaan estä tekemästä lisää raapetöitä, pitämästä näyttelyä ja kutsumasta lopputulosta naivistiseksi näyttelyksi. :)
Edit: Sarjakuvia kuvaillessa on toki käytetty naivismin lisäksi apuna myös muita kuvataiteen suuntauksia kuten mainittua ekspressionismia, art brutia tai realismia.
-
Huomioita:
- Ajatus että teos on itsensä selittävä kokonaisuus, ei ole varsinaisesti postmoderni, vaan moderni, Wellek-Warrenia Toisen maailmansodan jälkeisiltä vuosilta.
- Sarjakuvan semiotiikka ei ole muuttunut paljon kummemmaksi viimeisten 50 vuoden aikana. Olen katsellut, toisiko elektroninen julkaiseminen jotain uusia jippoja, mutta ei ole osunut vielä silmiin.
- McCloudin pyramiidi on jännittävä, mutta kuten Reima mietti: miten realistista on realismi? Kvaakin etusivulla oli viikkojen ajan Mustanaamio-kuva, jossa hepulla oli viidakon uhkeimmat ryntäät. Joillakin supersankareilla on lihaksia paikoissa, joissa muilla ei ole edes paikkoja. Onpas realistista. Saattaisi olla tarvetta laajentaa pyramiidia monitahokkaaksi, olettaen että piirrostyyli ei ole irrallinen suure, vaan sen takana on tietty käsitys siitä, millaista sarjakuvan tulisi olla.
-
McCloudin pyramidista, ne lihaksikkaat ja ryntäilevät supersankarit sijoittuvat sinne vasemmalle sivustalle pohjaviivan yläpuolelle, realismin ja abstraktiuden välimaastoon. Realismista poiketaan siihen suuntaan joka näyttää kaksiulotteisena kuvana hyvältä.
Naivisimilla on tosiaan kuvataiteessa määriteltyjä ominaisuuksia, ja se saattaa muihin taiteenlajeihin siirrettäessä saada tosiaan muita merkityksiä. Lapsenomainen ei kuvataiteissa ole sama kuin naivismi (esim. Miro ei ole naivisti) mutta sarjakuvien yhteydessä nuo termit joskus sekoitetaan (esim. onko Marjane Satrapi naivisti?)
-
Muskeliveikot ovat enemmän fantasiaolentoja. Sijoittaisin ne vasemman alakulman vasemmalle sivulle, suuntaan, jota McCloud ei määrittele. Puuttuu siitä muitakin suuntia.
Jokainen hahmo on kuitenkin karikatyyri. Kyky Ahonen on lähes ainoa tekijä, joka pääsisi naturalistisen keskipisteen likelle. Pelkistyksen ja liioittelun keskipakoisvoima pyöräyttää muut pois kiekolta vaihtelevien etäisyyksien päähän.
-
Naivisimilla on tosiaan kuvataiteessa määriteltyjä ominaisuuksia, ja se saattaa muihin taiteenlajeihin siirrettäessä saada tosiaan muita merkityksiä. Lapsenomainen ei kuvataiteissa ole sama kuin naivismi (esim. Miro ei ole naivisti) mutta sarjakuvien yhteydessä nuo termit joskus sekoitetaan (esim. onko Marjane Satrapi naivisti?)
Voidaan myös ajatella että kuvataiteessa oli tarve "keksiä" naivismi (termi) erottamaan tietyntyyppiset työt aiemmin tehdyistä. Muissa taiteissa (kuten sarjakuvassa) tämmöistä tarvetta ei välttämättä esiinny.
-
Nykyisessä postmodernissa ajattelussa on valtavirtana tulkintamalli, että teoksen arvioinnissa itse teksti riittää (http://viesverk.uta.fi/kuvanluku/index.php?%20s=4_5). Arvioijan antama merkitys on ainoa ”totuus”, tietysti aina subjektiivinen sellainen. Teksti-sanaa käytetään näissä teorioissa kattamaan kaikenlaiset tutkimuskohteet.
- Ajatus että teos on itsensä selittävä kokonaisuus, ei ole varsinaisesti postmoderni, vaan moderni, Wellek-Warrenia Toisen maailmansodan jälkeisiltä vuosilta.
Tämä on aivan totta: jo modernismi-tyylisuunta toi teoskeskeisen tulkinnan. Postmodernismi vie tätä tulkintaa vielä pidemmälle, kun se ei usko puhtaisiin aatteisiin. Modernismissa saatettiin vielä katsoa, että teos jotenkin kuvaa todellisuutta (vaikkei esittävästi; kuvataiteessa esittävyydestä luopuminen on eräs modernismin kriteeri) ja kenties edistää yhteiskuntaa. Postmodernismi parodioi tulkinnoissaan aatteita, koska pitää niitä aina rakennettuina valintoina todellisuuteen nähden – ja niinhän ne varmasti ovat.
- Sarjakuvan semiotiikka ei ole muuttunut paljon kummemmaksi viimeisten 50 vuoden aikana. Olen katsellut, toisiko elektroninen julkaiseminen jotain uusia jippoja, mutta ei ole osunut vielä silmiin.
On nettisarjakuvia, joissa ruutuun tulee lisää puhekuplia ja muita elementtejä, kun klikkaa hiirtä tai painaa välilyöntiä. Se tuo tietynlaista dramaattisuutta ja elävyyttä, joka lähestyy animaatiota. Jos joku haluaa esimerkin, voin kaivaa sellaisen.
-
Monikin elävöitetty nettisarjakuva lähestyy animaatiota, ja se on ehkä juuri se väärä tapa. Tietyn äänimerkin tai animoidun kuvion esittäminen jatkuvasti tietyssä tarkoituksessa olisi enemmän sarjakuvasemiotiikkaa. Miksei vaikka animoitu saha, joka viipaloi tukkia. Mutta sitten taas, jos käyttää animaatiotehosteita, miksei tee saman tien animaatiota?
Yritin hahmottaa tässä sellaista mitä ei ole vielä olemassa.
-
Monikin elävöitetty nettisarjakuva lähestyy animaatiota, ja se on ehkä juuri se väärä tapa. Tietyn äänimerkin tai animoidun kuvion esittäminen jatkuvasti tietyssä tarkoituksessa olisi enemmän sarjakuvasemiotiikkaa. Miksei vaikka animoitu saha, joka viipaloi tukkia. Mutta sitten taas, jos käyttää animaatiotehosteita, miksei tee saman tien animaatiota?
Yritin hahmottaa tässä sellaista mitä ei ole vielä olemassa.
Nettisarjakuvassahan tietyn tyylikunnan edustajien vaikutus jenkkianimaatioista on silmiinpistävä, eikö se silloin käy logiikkaan, että myös kuvakerrontaa haetaan sieltä?
Myös sarjakuvan opiskelu, tai enemmänkin sen opiskelemattomuus, vaikuttaa pitkälti, jokuselta taholta kuullu sitä, ettei sarjakuvan kuvakerrontaa liiemmin opeteta, vaan kannukset tähän pitää hankkia kuvakäsiskursseilta. Joka taas ajaa enemmän animaatiollisiin ratkaisuihin.
-
Itselleni tuli naivismista ensimmäisenä mieleen Roope Eronen. Erosenkin naivismi on kyllä varmasti ihan tietoinen valinta.
-
MIelestäni naivisti joko on tai ei ole,se että on naivisti tietoisesti(tietoinen valinta),ei tee piirtäjästä naivistia.Jos osaisin siirtää tänne kuvia niin laittaisin hyvän esimerkin tämän suunnan tyylipuhtaasta edustajasta.Ja kaikeksi hyväksi vielä sarjakuvana.Tässä opuksessa tekee allekirjoittanutkin vaatimattoman ensiesiintymisensä yhtenä piirtäjistä.
-
Jos näyttää naivistilta vaikka ei ole tarkoitus, niin ei se ole silloin naivismia, vaan pelkästään naiviutta.
-
Koska sarjakuva on kuvataiteiden ja kirjallisuuden superluokka, se sisältää molemmat, on tietysti helppo sanoa että se mikä pätee kuvataiteiden naivismi-määrittelyihin pätee osittain myös sarjakuvaan. Onhan kuvataiteet vain sarjakuvan alaluokka, sarjakuvaa ilman tekstiä.
Mutta mitä sitten on naivi kirjallisuus... naivin sarjakuvan toinen alaluokka? Sillä kirjallisuushan on sarjakuvaa ilman kuvia; vajaata sarjakuvaa kuten kuvataiteet. (Kts. artikkelini Synteesi -lehdessä 4 / 2010 (http://www.kultti.net/numero/3659/)).
Olisiko puhtaan naivistinen sarjakuva sellainen joka on paitsi tarinaltaan myös kuvitukseltaan naivistinen? Muissa sarjakuvissa olisi sitten vain naivistisia piirteitä.
Mielestäni kenties edustavin naivistinen sarjakuva on Ingrid Vang Nymanin Peppi -sarjakuva (http://www.kvaak.fi/naytajuttu.php?articleID=1541). Sekä piirrokset että teksti antavat naivistisen vaikutelman.
Millaista olisi sitten lapsilta kielletty naivismi? Holokaustin esittäminen hiirin ja kissoin? Hitlerin pojan tarina (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,13716.0.html)?
-
Jos Vang Nymanin Peppi olisi naivismia, niin silloin sitä olisi myös melkein kaikki ennen 1970-lukua tehty pohjoismainen sarjakuva sekä kaikki lastensarjakuva. :P
Onhan kuvataiteet vain sarjakuvan alaluokka, sarjakuvaa ilman tekstiä.
Ei. Kuvataide (tai 99,9% siitä) on kuvia ilman tarinaa (sen esittämistä). Vastaavasti sarjakuvista vain muutama pyrkii kuvaamaan PELKÄSTÄÄN jotain tunnetta, väriä, universaalia ideaa tai sommittelujippoja (joihin siis kuvataide usein pohjaa) ilman tarinaa. Kyse on siis kahdesta aivan eri asiasta ja siksipä näitä tyylisuuntiakaan ei kannattaisi yli rajojen liian vakavasti yrittää rinnastaa.
-
Luulen että tarinallisen kuvataiteen osuus ylittää kyllä tuon arvioidun, mutta se oli enemmän suosiossa taiteessa jonka tyylisuunnat on nimetty historiallisten jaksojen mukaan. Ja vaikka sarjakuva voikin olla goottilaista tai barokkista niin se on eri asia kuin olla noiden tyylien edustajia...
Muttajoo. Sarjakuvantekijät eivät ole kovin äänekkäästi julistautuneet tyylilajien edustajiksi, laatineet esteettisteoreettisia manifesteja, järjestäneet yhteisnäyttelyitä (tai kun ovat niin ne ovat keskittyneet muihin asioihin kuin koulukuntiin, ja usein ovat pyrkineet kokoamaan tyylillisesti laaja-alaisia kattauksia).
On niitä joitain kuitenkin muodostunut vaikkei niitä välttämättä nimetä -ismeiksi vaan muilla perusteilla, esim. ligne claire, Marvel-tyyli tai sen johdannainen Image-tyyli, manga-tyyli...ja noita on vastaavasti aika vaikea soveltaa kuvataiteisiin tai kirjallisuuteen tai elokuvaan.
-
Kuvataide (tai 99,9% siitä) on kuvia ilman tarinaa (sen esittämistä). Vastaavasti sarjakuvista vain muutama pyrkii kuvaamaan PELKÄSTÄÄN jotain tunnetta, väriä, universaalia ideaa tai sommittelujippoja (joihin siis kuvataide usein pohjaa) ilman tarinaa. Kyse on siis kahdesta aivan eri asiasta ja siksipä näitä tyylisuuntiakaan ei kannattaisi yli rajojen liian vakavasti yrittää rinnastaa.
Sarjakuvassa ei tarvitse olla tarinaa. Toki useimmissa on, mutta se ei ole välttämätöntä.
Ja vastaavasti monissa maalauksissa on tarina, kuten hdc totesi. Mielestäni tarina tekee teoksesta mielenkiintoisemman, mutta pelkällä fiilistelylläkin pärjätään.
Esimerkiksi abstrakti (http://www.sarjakuvanteko.fi/wiki/index.php?title=Abstrakti_sarjakuva) sarjakuva on sarjakuvaa jossa ei kerrota mitään ilmeistä tarinaa. Näistä on runsaasti esimerkkejä joita voi tarkastella Andrei Molotiun kokoomateoksesta Abstract Comics (blogi (http://abstractcomics.blogspot.com/) aiheesta). Ja varmaan löytyy esimerkkejä perinteisistä sarjakuvista joiden pääasiallinen tarkoitus tuntuu olevan komeiden kuvien esittely, koska tarina on olematon.
Kuvataiteen ongelma on se ettei sen perinteinen muoto, yksi kuva tai maalaus, anna mahdollisuutta kertoa kummoistakaan tarinaa. Mutta silti on olemassa runsaasti yksikuvaista taidetta, jota nimitetään sarjakuvaksi.
Sarjakuvaa, kuvataiteita ja kirjallisuutta yhdistää se että niitä kaikkia tulkitaan pelkästään yhdellä aistilla, näköaistilla. Näistä kolmesta sarjakuva on se joka sisältää kaksi muuta, eli on niiden superluokka. Tällöin kuvataiteet ja kirjallisuus ovat sarjakuvan osajoukkoja.
Sarjakuvan pioneeri Rodolphe Töpffer määritteli 1825 hengentuotteensa seuraavasti:
"Piirroksilla ilman tekstiä on vain hämärä merkitys; teksti ilman piirroksia ei merkitse mitään. Nuo kaksi yhdessä muodostavat tavallaan romaanin, sitäkin omaperäisemmän, sillä teos ei muistuta sen paremmin romaania kuin mitään muutakaan."
Toisin sanoen kirjallisuudesta puuttuu kuvat ja vastaavasti maalauksista tai (valo)kuvista teksti. Vasta sarjakuva on täydellinen taidemuoto.
Kai Mikkonen toteaakin kirjassaan "Kuva ja sana" että ”Kuvaa ei voi koskaan kokonaan kuvata kielellä, eikä kaikkia kielellisesti ilmaistavissa olevia asioita voi kääntää kuviksi.” Sarjakuvassa nämä puutteelliset osa-alueet yhdistyvät hyvinkin ilmaisuvoimaiseksi taiteeksi. Kuvataiteet ja kirjallisuus ovat toki mielenkiintoisia poikkeuksia sarjakuvasta.
Sarjakuva tulisikin nostaa sille kuuluvalle paikalle.
Taiteiden huipulle.
-
Jos Vang Nymanin Peppi olisi naivismia, niin silloin sitä olisi myös melkein kaikki ennen 1970-lukua tehty pohjoismainen sarjakuva sekä kaikki lastensarjakuva.
Se mikä on naivismia ja mikä ei ole lienee myös kuvataiteissa kiistanalaista. Oletan että vakiintunut taideyhteisö suorittaa sen määrittelyn, mutta varmasti myös kiistakapuloita löytyy. Minulle Vang Nymanin Peppi on naivismia, toisille ei. En ehkä kuitenkaan olisi Vang Nymanin työn perusteella heti yleistämässä kaikkea lastensarjakuvaa tai varhaista pohjoismaista sarjakuvaa naivismin kategorian alle. Joku avarakatseisempi henkilö saattaa kyllä näin tehdäkin.
Käsitääkseni naivismilla on tunnuspiirteensä jotka mm. wikipedia listaa (rajaa) ja minusta Vang Nymanin Peppi noudattaa hyvinkin tarkkaan wikissä lueteltuja kriteerejä.
--- wikilaina (http://fi.wikipedia.org/wiki/Naivismi#Tyylipiirteit.C3.A4)alkaa ---
Tyylipiirteitä
Naivismissa on lapsenomaisuutta. Työt ovat usein unenomaisia ja lähellä surrealismia[5] fantasia-aiheineen. Aiheet ovat useimmiten kertovia ja ne liittyvät tekijän elämään, kuten muistoihin, uniin tai haaveisiin.[1] Myös kukka- ja eläinaiheet, jotka olivat akatemiataiteessa vähiten arvostettuja lajityyppejä, ovat yleisiä.[6]
Yleisvaikutelma on useimmiten hauska tai optimistinen.[5] Huumorin ohessa voi olla lempeää yhteiskuntakritiikkiä.[1]
Teoksissa on runsaasti koristeellisia ja värikkäitä yksityiskohtia hieman tyhjän tilan kammon tapaan.[5] Yksityiskohdat kuvataan samanarvoisina, kun taas koulutetut taiteilijat pyrkivät synteesiin, jossa jotkin elementit dominoivat. Samanarvoisten detaljien tulvassa kokonaisuus muuttuu tavallaan epätodelliseksi, vaikka tavoitteena on aluperin ollut kuvata aihetta tarkan todellisesti.[2]
Maalausten muotokieli on kaavamaista ja jäykkää, esimerkiksi henkilöt esitetään usein frontaalisti eli suoraan edestä nähtyinä. Mittasuhteet voivat olla mielivaltaisia tai niissä sovelletaan arvoperspektiiviä.[1][6] Keskeis- tai ilmaperspektiiviä käytetään harvoin.[5] Maalaukset perustuvat usein ääriviivaan, joka rajaa kirkkaita väripintoja.[6]
--- wikilaina loppuu ---
Se mikä Vang Nymanin Peppi -sarjasta kenties puuttuu on yksityiskohtien runsaus, jota tuntuu löytyvän enemmän joistain muista töistä, muttei kaikista. Jos detaljit on määräävä ominaisuus niin sitten lienen väärässä Pepin suhteen.
-
Sivuhuomio:
On niitä joitain kuitenkin muodostunut vaikkei niitä välttämättä nimetä -ismeiksi vaan muilla perusteilla, esim. ligne claire, Marvel-tyyli tai sen johdannainen Image-tyyli, manga-tyyli...ja noita on vastaavasti aika vaikea soveltaa kuvataiteisiin tai kirjallisuuteen tai elokuvaan.
ligne clair on noista ainoa joka pitää vettä jotenkin tyylinä. Niin mainitut amerikalaiset kustantamot kuin mangakin ovat täynnään keskenään aivan erilaisia tyylejä.
Lone wolf & cub on ihan samasta visuaalisesta puusta veistetty kuin joku Azumanga Daoih. on on.
yleistyksenä voidaan aina sanoa että tietyt maneerit ovat eri genreissä yleisempiä, mutta eivät normi tai vakio.
Naivismi on minusta parhaimmillaan kun se toimii tarinankerrontaa eteenpäin vievänä tekijänä, tehokeinona, mikä on aivan liian harvoin.
-
Sivuhuomio:ligne clair on noista ainoa joka pitää vettä jotenkin tyylinä. Niin mainitut amerikalaiset kustantamot kuin mangakin ovat täynnään keskenään aivan erilaisia tyylejä.
Lone wolf & cub on ihan samasta visuaalisesta puusta veistetty kuin joku Azumanga Daoih. on on.
Melkein piti laittaa se disclaimer noista mangatyyleistä mutta en laittanut :)
Noiden kustantamojen tyyleihin pitäisi ehkä laittaa tarkennuksia aikakausien tai mestarien mukaan, jonka mallia seuraajat sitten muokkailevat omiin tarkoituksiinsa, Jack Kirby, Jim Lee...mikä on toki eri asia kuin "kaikki sarjakuva mitä Marvelilta tulee".
Se parjattu mangatyyli taitaa sitten olla näkyvimmillään pseudomangassa jossa kopsataan niitä yleisimpiä maneereja. Joku fiksu voisi tietysti nyt myös selittää mikä on maneerin ja tyylin ero...mutta jos mangatyyliä ei ole, miten suurimman osan siitä tunnistaa vilkaisemalla mangaksi? (tähän sitten joku rupeaa inttämään jostain yksittäisestä japanilaisesta underground-piirtäjästä jonka tyyli ei näytä yhtään samalta)
Ja toisaalta, eihän Joan Miron ja Rene Magritten työt myöskään näytä samanlaisilta, ja Georges Braquen ja Pablo Picasson erottaa myös toisistaan...
-
mutta jos mangatyyliä ei ole, miten suurimman osan siitä tunnistaa vilkaisemalla mangaksi?
Minä olen itselleni selittänyt tämän japanilaisten tavalla käyttää ruutuja. Ja samaa muuten kävi läpi myös Scott McCloud aiemmin mainitussa kirjassa, sillä tulihan se luettua tämän ketjun innoittamana. Tottakai muualla on alettu ottaa tästä tavasta oppia ja eroa on yhä vaikeampi havaita, mutta ainakaan sitä eroa ei mielestäni voi piirrostavan avulla tehdä. Syy on siellä jossain piirrosten taustalla ja yksi vaihtoehto ovat ruudut. Niiden määrä, sijoittelu ja ennen kaikkea sisältö.
-
Minulle naivismi on ollut Wilson McCoy siitä asti kun Legenda vaeltavasta aaveesta niin sanoi. Ei sarjakuvanaiiviuden tarvitse seurata kuvataiteen määritelmiä. Toinen naivisti voisi olla Tony Strobl. Minulle tulee niistä ihan samanlainen tylsä olo kuin McCoyn piirroksista.
Todellisia lukuvalintaan vaikuttavia tyylejä kuvaan sanoilla ruma, ärsyttävä, tylsä, hieno ja upea. Ei niistä sen enempää, eivät ne yleisinä määrittäjinä toimisi.
Mangasta. En edes tunnistanut mainittua Lone wolfia mangaksi. Selitys: Olen törmännyt vain isosilmä-mangaan ja manga on tähän asti merkinnyt minulle sitä. Siis sitä, jossa hävetessä silmistä tulee viivarykelmä. Mikä sen tyylin nimi muuten on? Manga kun ei puristien mukaan ole tyyli ("vain japanilaista!") eikun samalla onkin ("pseudomanga matkii mangan tyyliä"). Onko tällä isosilmätyylillä yleistä nimeä? Manga kun ei sovi - näköjään pitää sisällään myös ihan luettavaa ja siedettävää tyyliä. Mitä eri tyylejä siellä sitten on isosilmän ja Lone wolfin lisäksi. Linkit olisi kivat. Löytyisikö naivistimangaa, heh.
Superluokasta olen eri mieltä. Minusta kirjallisuus ja kuvataide menevät osittain limittäin ja sarjakuva kuuluu sinne välimaastoon, jossa on myös vaikkapa erityiseksi kuvioksi kirjoitetut runot.
-
"isosilmätyyliä" käytetään eniten varmaan kodomossa ja shojossa. Tuskin tuolle sinällään on mitään yhteistä nimeä, korjatkaa jos olen väärässä. Ja varmaan noita edellä mainittuja voi ihan hyvin tehdä ja on varmaan tehtykin myös ilman isoja silmiä.
Timo
-
Kyl sitä käytetään laajalti myös shounenissa sekä myös seinenissä, joseissa ja varmaan vielä muissakin vanhemmille suunnatuissa. Varmaan riippuu piirtäjän lisäksi tarinan tyylistäkin että onko tyyli sarjakuvamaisempaa vai realistisempaa. Tosin en sitten tiedä missä menee isojen silmien raja, pahimmat hehtaarisilmät löytyvät shoujosta ja kodomosta.
-
Erikoista, ettei tyylilajeille ole keksitty nimiä. Tai ei niin kovin, kun lukee tuota manga ei manga on pseudomangaa -keskustelua.
Voisi muuten myös olla parempi jos erottaa termit naiivi tyyli ja naivistinen tyyli. Tuota McCoyta onkin taidettu kuvailla naiivin tyylin tekijäksi.
-
Jan Lööf ja erityisesti Felix tulee lähinnä mieleen. Sekä juoni että kuvitus antavat yksinkertaisen ja lapsekkaan vaikutelman. Huolella ja tarkasti tehtyä tavaraa, mutta kovin.. naiivia.
Jossain Suuressa Sarjakuvakirjassa tätä taisi muinoin olla vähäsen. Akateemisessa ulkomaaksi enemmänkin.
-
Onko tällä isosilmätyylillä yleistä nimeä? Manga kun ei sovi - näköjään pitää sisällään myös ihan luettavaa ja siedettävää tyyliä. Mitä eri tyylejä siellä sitten on isosilmän ja Lone wolfin lisäksi. Linkit olisi kivat. Löytyisikö naivistimangaa, heh.
Tuskin tuolle sinällään on mitään yhteistä nimeä, korjatkaa jos olen väärässä. Ja varmaan noita edellä mainittuja voi ihan hyvin tehdä ja on varmaan tehtykin myös ilman isoja silmiä.
Itse puhuisin selvyyden vuoksi mieluiten anime-tyylistä. Se on siis piirrostyylinä lähempänä ja myös yhtenäisempää tunnistettavampaa "isosilmätyyliä" kuin japanilaiset sarjakuvat, joista löytyy ihan yhtä laaja tyylikirjo kuin vaikkapa pohjois-amerikkalaisesta tai eurooppalaisesta sarjakuvasta. Olen kerännyt kirjaani Mangan värit laajasti esimerkkejä eri piirros ja väritystyyleistä. Eli suosittelen tsekkaamaan joko kirjastosta tai ostamalla. Sehän ei paljon maksakaan. :)
Erikoista, ettei tyylilajeille ole keksitty nimiä. Tai ei niin kovin, kun lukee tuota manga ei manga on pseudomangaa -keskustelua.
Ylipäätään tyylien nimeämiselle ja erottelulle ei ole olemassa mitään kovin järkevää syytä. Sitä tarvitsevat lähinnä kriitikot ja kauppiaat Heidän kun pitää jotenkin sanallisesti luonnehtia näitä asioita. Yritykseksi usen kuitenkin jää, sillä jokainen hahmottaa asioita (omasta kokemuspohjastaan riippuen) niin eri tavalla. Normaali ihminen vaan omilla silmillään pällistelee ja fiilistelee, mitäs sitä sen kummempaa lokerointi tarvitaan kuin että tykkäänkö vai en...