Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Sarjakuvailmaisu, sarjakuvan estetiikka ja historia => : Reima Mäkinen 04.10.2010 klo 09:46:17
-
Tämmöisen ketjun sitten aloitin kun siitä oli toisessa ketjussa puhe (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,13060.0.html).
Omaan pienee mieleen ei tästä kuitenkaan ihan heti tule esimerkkejä. Ja ehkä se johtuu siitä että sarjakuvaa ei voi lukea lukematta myös niitä kuvia. Tai no tulipas yksi: Persepolis. Erittäin harvinaista on myös se että kuvitus vieroisi minut muuten hyvän sarjakuvan ääreltä. Satrapi on minusta kuitenkin niin kädetön ja ominaisuuksia vailla oleva kuvittajakertoja (matkii David B:tä? :P) että en ole jaksanut kunnolla perehtyä. Hetken mietittyäni lisään listaan myös Joe Saccon sekä Chris Waren. Tiedän että pitäisin miesten jutuista mutta aika vähän olen pystynyt niitä grafiikan vuoksi lukemaan. Harmittaa oikein.
Supersankarigenrestä varmaan löytyisi esimerkkejä tästä mutta en sitä niin paljon harrasta että osaisin nimetä yhtään.
Mitä tulee "huonosti hyvin" ja "huonosti huonosti" piirtämiseen... yleensa sarjat joihin olen tutustuneet ovat olleet edellisessä tapauksessa usein myös sisällöltään hyviä ja jälkimmäisessä sitten taas... huonoja. Toivottavasti edes joku ymmärsi tuosta jotain.
-
Läski-Freddyn kissa-stripit ovat kyllä välillä sellaista sotkua että hädin tuskin niistä ottaa selvää (kun ne on niin pieneen kokoon marginaaleihin piirrettykin), mutta jutut ovat ihan hyviä.
Entäs Helmiä sioille? Jutut hauskoja, ohuen ja paksun viivan sekakäyttö amatöörimäistä.
-
Hetken mietittyäni lisään listaan myös Joe Saccon sekä Chris Waren. Tiedän että pitäisin miesten jutuista mutta aika vähän olen pystynyt niitä grafiikan vuoksi lukemaan. Harmittaa oikein.
Minulla on sama Joe Saccon kanssa. Hänen tyylinsä ristiviivavarjostuksineen on sietämätön ja tekee kokonaisuudesta raskaan ja puuduttavan.
Matt Kindtin kohdalla myös hämää huono piirustustaito tarinaa lukiessa.
Palkintojakin kahmineen Queen&Country-sarjan alkuosiot, jotka oli Greg Ruckan laadukasta tarinaa, oli suhteessa turhan köppäsesti piirretty. Jason Shawn Alexader piirsi visuaalisesti upeasti yhden osan, ja sen myötä pääsi siihen maailmaan sisään, että ei ne huonommin piirretytkään osat ole niin hämänneet.
Ja vielä tietysti pitää mainita Sandman. Dave McKeanin kansien rinnalla melkein mikä tahansa kuvitus tietysti kalpenee, mutta luulisi, että suosittuun sarjaan olisi saatu pestattua dynaamisempia tekijöitä. Pidin alkuvaiheen Kiethin ja Dringenbergin kokeilevasta otteesta, mutta sen jälkeen kuvakerronta muuttui staattiseksi ja tekstille alisteiseksi. Salaliittoteoria kertoo, että syypäänä olisi ollut Gaimanin ego.
-
Mitä sarjakuvan kuvituksessa loppujen lopuksi tarvitaan, että tarina tulee ymmärretyksi? Liialliset yksityiskohdat voivat harhauttaa ja jarruttaa lukemista, liian yksinkertainen ei taas tuo kaikkia mahdollisia dramaattisia tehoja ja tunnelmaa esille. Tyylilajista kiinni? Isolta osin ainakin.
Satrapia minä ainakin luin jouhevasti ja tarinassa on tunnetta ja voimaa vaikka kuvitusta voi pitää kömpelönäkin. Miltä tarina olisi tuntunut hyvin realistisesti kuvitettuna?
Joe Saccon kuvittajan taitoja ei kai kukaan kiistä, mutta tässä piirustuksellisten yksityiskohtien runsaus tekee hommasta melko raskasta.
Timo
-
Supersankarigenrestä varmaan löytyisi esimerkkejä tästä mutta en sitä niin paljon harrasta että osaisin nimetä yhtään..
Viimeaikaisista sarjoista tulee mieleen ainakin Grant Morrisonin kirjoittama sikaetevä Batman-kokonaisuus "RIP", joka alkoi komeasti Adam Kubertin kuvituksella... mutta loppupuolella Tony Danielin tönköt piirrokset ja erityisesti kömpelö kerronta tekivät lukukokemuksesta aika uuvuttavan. Myös Philip Tanin piirtämä osio Morrisonin Batman-jatkumossa oli ankea hetki.
-
liian yksinkertainen ei taas tuo kaikkia mahdollisia dramaattisia tehoja ja tunnelmaa esille.
Juuri tuo, graffan yksinkertaisuus ja valjuus on mielestäni Persepoliksen ongelma. Nyt tuota otsikkoa mietittyäni... parhaus on tietenkin suhteellista.
Tyylilajista kiinni? Isolta osin ainakin.
Ei, vaan tyylistä ja piirtäjän valinnoista (toki taidoistakin), sanoisin. Mutta tähän osastoon putoaisivat mielestäni juuri sarjat, joissa piirtäjä ei näe tarinaa kuviltaan, ts. pitää sokeasti kiinni jostain maneeristan (Sacco) tai kuvallisista/kerronnallisista ratkaisuistaan. Kokeilut on erikseen ja lyhyinä annoksina ne vielä saattaa piristää, mutta albumimitassa, mennään useimmiten kiville silloin kun muoto ottaa niskalenkin sisällöstä.
(poikkeukset, kuten Kova länsi vahvistavat tuon :))
Tiedän että Waren tyyliin kuuluu paljon pieniä ruutuja sivulla ja arvaan mihin hän pyrkii tällä ratkaisulla, mutta se ei muuta miksikään sitä että en kertakaikkiaan kykene keskittymään siihen piperrykseen (vaikka en muuten mielestäni olekaan mikään adhd-tapaus).
Minäkin veikkaisin että Sandmanin rasittavuuteen on yhtä lailla syynä käsikirjoitus/käsikirjoittaja kuin sarjan kuvittajat, niinpä en äänestä sitä sarjaa tässä. :)
-
Mun täytyy myöntää etten koskaan oo tykänny Peter Baggen piirustustyylistä.
-
Ensimmäisenä tulee mieleen Alan Moorelta tämän WildC.A.T.S-rupeama, joka ei meinannut upota muutenkaan, sekä Helvetistä ja Hiljainen kuolema tuotokset, joista viimeksi mainittu oli mielestäni kuitenkin kuvitukseltaan kiinnostavampi kuin WildC.A.T.S., ja selkeästi saman tyylin edustajista vähiten häiritsevä.
Sitten päähäni pälkähtää jo kovaa vauhtia Mark Millarilta tämän aliarvostetut The Flashit sekä aivan liian paksua tussia käyttävä Superman: Red Son ja raakoja, väkivaltaisia tms. kohtauksia lukuunottamatta kuvitukseltaan melko mitäänsanomattomat Fantastic Fourit, jotka tosin ensimmäistä kertaa herättivät kyseisen lehden kiinnostuksen.
Ylläkin mainitulta Grant Morrisonilta tulee mieleen suurta uupumusta aiheuttanut Batman: Gothic, joka tuntui muusta Batman tuotannosta jäkeenpäin luettuna pelkältä lämmittelyltä, kun taas Doom Patrolit menivät kuvitukseltaan "Jaa, taas tätä" kansioon, koska nämä friikit olivat piirretty juuri siihen tyyliin kuin kaikki muutkin 80-90-luvun DC:n mörrimöykyt ja kummajaiset. Ja JLA tuotokset paitsi Earth 2, ovatkin nousseet minulta esiin muissa keskusteluissa.
-
Tämmöisen ketjun sitten aloitin kun siitä oli toisessa ketjussa puhe (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,13060.0.html).
Omaan pienee mieleen ei tästä kuitenkaan ihan heti tule esimerkkejä. Ja ehkä se johtuu siitä että sarjakuvaa ei voi lukea lukematta myös niitä kuvia. Tai no tulipas yksi: Persepolis. Erittäin harvinaista on myös se että kuvitus vieroisi minut muuten hyvän sarjakuvan ääreltä. Satrapi on minusta kuitenkin niin kädetön ja ominaisuuksia vailla oleva kuvittajakertoja (matkii David B:tä? :P) että en ole jaksanut kunnolla perehtyä.
Minusta Persepolis on paljon onnistuneempi kokonaisuus kuin David B.:n Epileptic. Satrapin kuvitus on yksinkertaisempaa, ja vähemmän taiturillista, mutta hänellä on sujuva rytmi tarinassa, kun Epileptic taas on pakkoneuroottisen ja itsekeskeisen tekijän yksityiskohtaista tilitystä omasta surkeasta kohtalostaan sairaan veljensä varjossa (olkoonkin että komeissa kuvissa, mutta ongelma onkin se, että se muuttuu kuvakirjaksi, eikä ole enää sarjakuvaa). Persepolis kuvaa kiinnostavaa laajempaa kontekstia henkilökohtaisella tavalla, jossa kuvituksen simmpeliys ehkä tavoittaa Scott McCloudin teoretisoiman karrikoidun kuvan samaistettavuuden.
Toisaalta en ole ollut kiinnostunut Satrapin muita tarinoita lukemaan, kun niissä näyttää se sarjakuvallisuus kärsineen.
-
Mä olen lukenut paljon sarjakuvia, joiden tyyliä voi pitää amatöörimäisenä tai kömpelönä, mutta toisaalta kömpelyys ei tarkoita etteikö tyylistä voisi löytää jotain mistä pitää... Joskus kyllä tyyli meinaa karkoittaa eikä sarjaan edes tutustu että "oisko se sittenkin hyvä..."
Persepoliksessa esimerkiksi en kokenut Satrapin jälkeä mitenkään lukemista haittaavaksi, omalla tavallaan se oli omiin silmiini ihan miellyttävää katsoa. Satrapi sanoi joku aika tulleessa Sarjakuva sodassa (?)-dokkarissa ettei tahallaan piirtänyt naivistisesti, vaan ei yksinkertaisesti osannut parempaa sillä Iranissa ei niihin aikoihin kouluissa oikein panostettu ihmisten piirtämiseen.
Sandmanit luin joskus kaikki vaikka inhosinkin suurinta osaa graafisesta puolesta. Varsinkin alkupää on aika kamala värivalintoineen. Muutenkaan realistista tavoitteleva "tönkkötyyli" ei ole koskaan kuulunut omiin suosikkeihin, mutta ei se aina estä lukemasta.
Ja tietty Helmiä Sioille, sitä lukee mielellään vaikka tyyli on ensisilmäykseltä aika kömpelöä.
-
Monet ovat tästä varmasti eri mieltä kanssani, mutta minusta Tuulen Laakson Nausicaä on kuvallisesti kömpelö. Ihmishahmot ovat usein jotenkin persoonattoman näköisiä ja ruudut ovat sisältöönsä nähden kauhean ahtaita. Jossain vaiheessa piti ihan väen vängällä lukea eteenpäin, onneksi mahtavan omaperäinen skifitarina palkitsi urakan.
-
Yhdyn Sacco- ja Satrapi-näkemyksiin, vaikka minusta Saccon sisältöpuoli ei ole juuri kuvitusta vahvempi paitsi ehkä Safe Area Gorazden osalta.
Sen enempää ajattelematta tulee mieleen:
Rutu Modan: Exit Wounds
Chester Brown: I never liked you
Jeff Lemire: Essex County (etenkin Tales from the Farm)
sekä tietenkin Rabbin katti, josta päästään sujuvasti motkottamaan myös tekstauksesta. Jotkut Katja Tukiainen ja Derek Kirk Kim ovat tahoillaan ihan kiinnostavia, mutta kaunokirjoituksen tai comic sansin (respectively) käyttäminen tekijän vakiofonttina on melko rasittavaa.
-
Monet ovat tästä varmasti eri mieltä kanssani, mutta minusta Tuulen Laakson Nausicaä on kuvallisesti kömpelö. Ihmishahmot ovat usein jotenkin persoonattoman näköisiä ja ruudut ovat sisältöönsä nähden kauhean ahtaita. Jossain vaiheessa piti ihan väen vängällä lukea eteenpäin, onneksi mahtavan omaperäinen skifitarina palkitsi urakan.
Minunkin piti väen vängällä lukea Nausicaä loppuun mutta minusta ei missään vaiheessa tuntunu et se johtuis ahtaista ruuduista tai muutenkaan piirrosjäljestä. Ilolla ihastelin Miyazakin herkkää viivaa silloinki ku tarina junnaili paikoillaan.
Eli olit hyvinkin oikeassa, olen eri mieltä kanssasi.
-
Pakko kompata ton Sandmanin kohdalla, huonoimmista ajattelen että mua on kyllä kustu nyt silmään. Joku Game of You on sitten täysin tasapainossa. korjaus:muistin väärin, sielläkin on ihan paskasti piirretty jakso. Vähän kaksijakoinen suhde koko Sandmaniin, se on hyvä mutta ei minusta ihan niin ylivertainen klassikko kuin väitetään.
-
Ja vielä tietysti pitää mainita Sandman.
Aamen! Ei liene toista sarjakuvaa, jossa käsikirjoitus ja kuvitus olisivat pahemmin epätasapainossa.
Satrapin ja Pastisin tapauksessa kuvituksen näennäinen kömpelyys - tai millä nimellä sitä nyt haluaakaan nimittää - ei ole haitannut tippaakaan.
-
Jodorowsky-Moebius: Incal (suomeksi)
Huolimatta kaameasta mömmövärityksestä ja piirrosten raiskauksesta tuli Incal kuitenkin ostettua. Homma toimi melko hyvin näinkin, mutta alkuperäinen versio olisi ollut erinomainen.
-
voi näitä on ja paljon onkin.
Steve Nilesin 30 days of Night on hyvää modernia kauhua mutta Ben Templesmith on ihastunut tähän taidekoulujen väriä, läikkiä kaikkialle tyyliin joka on tehdä koko teossarjasta mahdottoman seurata.
Hämmentäväksi asian tekee kun näkee miten Templesmith piirtää: selkeää tunnistettavaa jälkeä, herkkää ja voimakasta viivaa.
Jonka päälle sitten ruiskii kaikki akrylit kuin epilepsian kourissa kärvistelevä Jackson Pollock.
Queen & Countryssa en havainnut heikkoa pirrosjälkeä, Sandmaneissa senkin edestä(jos kohta se onkin minusta yliarvostettu Gaimanin tuotannossa verrattuna esim. Books of Magiciin)
Åsa Grenvallin seitsemäs kerros.
Ihan epäilemättä.
-
voi näitä on ja paljon onkin.
Åsa Grenvallin seitsemäs kerros.
Ihan epäilemättä.
Toi kyllä, ihan helvetin ilkeä tarina josta amatöörimäinen piirros vie terää.
-
Persepoliksessa esimerkiksi en kokenut Satrapin jälkeä mitenkään lukemista haittaavaksi, omalla tavallaan se oli omiin silmiini ihan miellyttävää katsoa.
Aika lailla samoilla linjoilla.
Piirrosjällki istui mielestäni hyvin tarinaan.
Sandmanit luin joskus kaikki vaikka inhosinkin suurinta osaa graafisesta puolesta. Varsinkin alkupää on aika kamala värivalintoineen.
Deluxe laitoksissa eli Absolute Sandmameissahan on tehty mm väritykset uusiksi. Sykysllä pitäisi karvalakkiversioistakin tulla uudistetut painokset joissa käytetään noiden Absolutie-versioiden materiaalia.
Alunperinhän Sandmaniin kaavittiin sellaiset piirtäjät kun sarjalle katsottiin voivan antaa; Gaiman oli vielä tuolloin aika lailla nobody. Aikoinaan kun noita Hietamiehiä luki niiden ilmestyessä minua hirvitti Jill Thompsonin kuvitus ja kuvittlin että tämä ei vain osannut mikä ei kyllä pidä laisin paikaansa sillä tämän vesivärityöt (esmes Scary Godmother ja Beasts of Burden) ovat julmetun komeaa jälkeä!
Lopuksi mainitsen että Saccon jälki toimii minulle oikein kivasti, vaikka onkin hieman raskasta (kenties tyyli sopii minusta useimpiin aihevalintoihin?) ja Chris Ware on erittäin komeaa mutta äärimmäisen raskasta. Joskin eri lailla kuin Sacco.
-
Jill Thompsonin osia pahempi oli minusta Colleen Doran, jonka piirrostaidoista löytyi sitten myöhemmin parempia esimerkkejä...ja toisaalla Sam Kieth on kai koko ajan suhtautunut hyvin negatiivisesti niihin Sandman-piirroksiinsa. Vaikka ne minusta viehkoja olivatkin.
Persepolisin piirros ei minua häirinnyt, yksinkertaisuudessaan se oli minusta hyvin sopiva. Pastisin sikahelmien piirros hämäsi aluksi, mutta olen alkanut pitämään siitä kasvavassa määrin.
Tarinoista en tiedä mutta kuvituksen (ja erityisesti värityksen) vuoksi olen tehokkaasti päätynyt välttelemään suurta osaa nykyisestä perusmarvelista, jossa kaikki näyttää muoviukoilta.
-
Itse nostaisin Sandmanin rinnalle Hellblazerin, jossa vaihtuvat kuvittajat (ja kirjoittajat) heiluttavat tasoa milloin mihinkin suuntaan. Kaikki kokoomat on tullut hankittua vaikka välillä kuvitus vääntääkin vatsaa.
Sitten on vielä Klaus Janson, jonka nimi kannessa lähes aina takaa surkean laadun. Millerin kanssa tehdyt Daredevilit ja Yön Ritarin paluu olivat vielä hyviä, mutta sen jälkeen ei ole ollut syytä riemun kiljahduksiin. Tarinat ovat olleet tuskaista luettavaa hahmojen suttuisten kuutiopäiden takia. Kaikista pahiten metsään mennään silloin kun Janson on tussannut jonkun toisen piirrokset. Jos nykyisin huomaan, että Janson on tekijälistalla, niin teos jää kaupan hyllylle.
-
Richard Corbenin taide ei ole koskaan oikein iskenyt, vaikka moniin hyviin juttuihin onkin päässyt kuvittamaan (Hellblazer, Conan, Hulk).
Muok: Herran Wikipedia-artikkelin luettuani tunnen kommenttini hieman moukkamaiseksi, mutta pitäydyn silti mielipiteessäni ainakin yo. sarjojen suhteen.
-
Heh, aloitin lukemaan tätä ketjua niin postiluukusta tipahti Onnea & syanidia, Sammakon uutuus. Tämä näyttää juuri sellaiselta. Odottakaa arviota.
Epäilyttävät pojat!
Pelkistetty tikku-ukkotaide voi toimia ihan hyvin taidokkaasti kirjoitetussa strippisarjakuvassa[1]. Mielestäni cyanide & happinessin vitsit vaan ovat aika huonoja, samantyylinen äärimmäisen mustan huumorin (mm. City-lehdessä nähty) tikku-ukkosarjis Saako tälle edes nauraa on paljon iskevämpi.
[1] ja esimerkiksi Order of the Stickin tapauksessa myös jatkuvajuonisessa tarinassa.
-
Hyvä tehokeino minusta.
Mäkin luin noita piirtäjävaihdoksia tuolta kantilta, ja olen samaa mieltä. Mua ei Sandmanin kuvitus noin muutenkaan kauheasti häirinnyt missään vaiheessa; homma toimi kuitenkin kokonaisuutena sen verran hyvin.
Sinänsä yksittäisen kuvan virtuoosimaisuus ei ole mulle tärkeätä sarjakuvaa lukiessa - muodon kannalta oleellista on se, miten sarjakuvakerronta toimii ja tempaiseeko rytmiikka mukaansa. Sisältö on tietysti asia erikseen ja se perimmäinen juttu. Mä en koskaan pitänyt esim. Satrapia kömpelönä piirtäjänä, sillä oli Persepoliksessa selkeä kerrontatyyli joka kantoi kerrontaa hyvin.
Tietysti onhan niitäkin sarjakuvia joiden kuvajälki ei äkkiseltään kauheasti houkuttele lukemaan, vaikka niillä olisikin oikeasti tarjottavana ansiokkaita lukuhetkiä. Walking Dead oli tuommoinen, ensivaikutelman jälkeen seurasikin positiivinen yllätys.
-
Heh, aloitin lukemaan tätä ketjua niin postiluukusta tipahti Onnea & syanidia, Sammakon uutuus. Tämä näyttää juuri sellaiselta. Odottakaa arviota.
Eiiii!! hugleigurdagluskagelsson-syndrooma! Pitikö tämä nähdä, pitikö!? Ja se yleistyy kuin syöpä:
(http://kauppa.sammakko.com/images/onnea300.jpg)
(http://media.wsoy.fi/media?path=jpg455/951-0-36252-2.455.jpg)
Run to the hills!
-
Sandman hyväksytty, ja syyttävä sormi Gaimanin suuntaan. Jos ohjeistetaan kuvittajalle joka ruudun sisältö ja kuvakulma, ei jää suurtakaan toiminnanvapautta eikä tilaa suurempien kuvittajien suuremmille egoille.
Persepolis mut pakotettiin lukemaan ja hyvä niin, omin avuin en olisi päässyt taiteesta yli. Aloituskynnyksen jälkeen toimi kuvituskin kyllä ihan hyvin.
Mooren Helvetistä oli tuskaisen raskas lukukokemus, syyllistän Campbellia vaikkei tarinakaan ei ihan kevyttä kukkaniittyä ollut.
Cyanide&Happiness taas on hyvä, eikä toimisi "paremmalla" kuvitustyylillä ollenkaan.
Mangapuolelta voisi mainita Hiroshiman pojan ja Tezukan koko tuotannon, sekä varauksin koko tezukan koulukunnan. Varauksin, sillä muilla tekijöillä ei tarinantkaan välttämättä ole mistään kotoisin. Onneksi myöhemmin kehittivät sen manga-tyylin, tai olisi jäänyt maailma valloittamatta.
-
Hulgergulgeria lisää joka kustantajalta omaa, kun se kerta menestyy.
-
Minusta Persepolis on paljon onnistuneempi kokonaisuus kuin David B.:n Epileptic.
Tuohon en ota kantaa muuten kuin että, minusta Epilepticin juoni ja graffa on kyllä paljon paremmin samalla daideellisella tasolla kuin Persepolisin.
Wikipedia-artikkelin luettuani tunnen kommenttini hieman moukkamaiseksi, mutta pitäydyn silti mielipiteessäni ainakin yo. sarjojen suhteen.
Epileptic ... kuvissa, mutta ongelma onkin se, että se muuttuu kuvakirjaksi, eikä ole enää sarjakuvaa).
Vai että ei sarjakuvaa. :) Olli T ja muut kiitos näistä hienoista ja rohkeista kommenteista. Tämä on vähän kuin kerro väärä mielipiteesi ketju. :) Kyllähän nyt melkein jokainen diggaa Persepolista ja Sandmania ja vaikka mitä mutta harvempi ei. Hienoa että näinkin moni uskaltautuu tunnustamaan "moukkamaisuutensa" kuvien lukijana!
-
Minäpäs luin kesällä Campbellin 700-sivuisen omnibuksen arkirealistia sarjakuviaan 30 vuoden ajalta, jotka oli piirretty ihan samaan tyyliin kuin Helvetistä.
Tosin en lukenut kovin nopeasti, ja kirjastolaina piti uusia pariin kertaan. Painavakin se oli kuin mikä. Onneksi nykyään voi lainat uusia netissä.
Noin iso satsi kuulostaa puuduttavalta mutta sehän on aivan loistava piirtäjä, ei kuulu tähän ketjuun.
-
Deadface/Bacchus-tarinat ovat ehdottomasti parasta Campbellia.
Mutta mulla on kyllä siitä huolimatta enimmän osan aikaa vaikeuksia miehen piirroksen kanssa.
-
Mangapuolelta voisi mainita Hiroshiman pojan
Musta tässä taas kuvitus hakkaa tarinan kuusnolla. Ensimmäisen osan, varauksin kaksi, tarinaa jaksoi seurata mutta viidettä kirjaa pidemmälle en ole päässyt. Hiroshiman poikaa ei selvästikään ole tehty tarina päällimmäisenä mielessä (ei sillä että päällimmäisin syy olisi kuvituskaan) ja siksi se sortuu puuduttavaan saman toistoon. Suunnilleen olen puolet siis sarjasta lukenut ja tuolta osinkin puolet oltaisiin voitu muokata pois ja tarina olisi kiittänyt.
Ei oikeastaan tule juuri mitään aiheen tapaista mieleen. Lähinnä ehkä Jalavan julkaisemat Star Warsit, jotka ovat siis sanomalehtistrippeinä alun perin tulleet. Al Williamsonin ja muiden samalla tavalla piirtävien taide ei hivele silmää yhtään enkä ikinä osaisi sanoa kädenjäljestä kuka on kuka. Tiedä nyt sitten, onko noissa tarina kuitenkaan reippaasti parempi.
-
Mooren Helvetistä
Alkuvaikutelmana joo, mutta tässä kuvitus sopi tarinaan vaikka kuinka hyvin, kunhan siihen ensin vähän tottui.
-
Hulgergulgeria lisää joka kustantajalta omaa, kun se kerta menestyy.
http://wsoy.fi/yk/products/show/79683
http://wsoy.fi/yk/products/show/83427
Al Williamsonin ja muiden samalla tavalla piirtävien taide ei hivele silmää yhtään enkä ikinä osaisi sanoa kädenjäljestä kuka on kuka.
Tästä on hyvää vauhtia tosiaan tulossa "kerro väärä mielipiteesi" -ketju...
-
Al Williamsonin ja muiden samalla tavalla piirtävien taide ei hivele silmää yhtään enkä ikinä osaisi sanoa kädenjäljestä kuka on kuka.
En minäkään tunnistaisi Williamsonin kynän jälkeä, jos se olisi usean kymmenen samankaltaisen joukossa. Kvaak kuitenkin tuntuu osoittavan isolla kolmen metrin nuolella että "Hei, tässä on sitä Williamsonia!!" minun perääntyessä taaksepäin inisten että uskotaan. Pakottamalla nuo on päähän jäänyt.
Ja usein vasta myöhempi tuotanto on se josta alkaa jo muutkin kuin diggarit ja fanit tunnistamaan. En minäkään tunnista millään ilveellä Marc Silvestrin vanhemman tuotannon kynän jälkeä, mutta silti uudemman vuoksi hypin riemusta kuin mielipuoli.
Tosin en lukenut kovin nopeasti, ja kirjastolaina piti uusia pariin kertaan.
Tämä on minulla myös merkki siitä, että jokin kirjastosta lainatussa teoksessa mättää.
-
Vai että ei sarjakuvaa. :) Olli T ja muut kiitos näistä hienoista ja rohkeista kommenteista. Tämä on vähän kuin kerro väärä mielipiteesi ketju. :) Kyllähän nyt melkein jokainen diggaa Persepolista ja Sandmania ja vaikka mitä mutta harvempi ei. Hienoa että näinkin moni uskaltautuu tunnustamaan "moukkamaisuutensa" kuvien lukijana!
Tokihan Epileptic sarjakuvaa on, tosin harvinaisen puuduttava sellainen. Psykedeeliset unijaksot ovat varmaan toisten mielestä kovin kiehtovaa luettavaa mut mulle ne on aina olleet lähinnä osoitus laiskasta tarinanikkaroinnista ja tietynlaisesta "piirretään piirtämisen ilosta"-mentaliteetista. Juu ei kiitos.
Al Williamsonin ansiot ammattipiirtäjänä oon valmis tunnustamaan mut henkilökohtaisesti miehen jälki koskettaa ja innoittaa yhtä paljon kuin tönkkösuolattu muikku.
Kertokaahan jätkät lisää niitä "oikeita" mielipiteitänne niin saan taas naureskeltavaa.
EDIT: David B:n kohdalla voisi jopa puhua "piirretään piirtämisen ilosta ja luotetaan siihen että pari innokasta lukijaa löytää varmasti tästäkin räpellyksestä vaikka mitä merkityksiä"-mentaliteetista.
-
Kertokaahan jätkät lisää niitä "oikeita" mielipiteitänne niin saan taas naureskeltavaa.
Ja vähemmän "oikeista" mielipiteistä eriäviä mielipiteitä. :)
Jos lukisin enemmän Ankkaa. Voisin kuvitella että lukisin Don Rosaa juurikin tarinoiden vuoksi.
-
Täytyy olla samaa mieltä monien kanssa tuosta Campbellin Helvetistä -sarjasta. Luin siitä loistavia arvioita, ja sarjaa kehuivat Oikeita Mielipiteitä omaavat henkilöt, mutta jos olisin tehnyt ostopäätöksen vain selaamalla opuksia kirjakaupassa, niin hyllyyn olisivat jääneet. Ostin sitten kuitenkin kaikki kerralla, ja kyllä kannatti. Piirrosjälkeenkin tottui nopeasti, kun tarina vei mennessään.
Peesaan myös Kaltsun Bagge-huomiota.
-
Mooren ja Campbellin "Helvetistä" on minusta erinomainen esimerkki siitä miten tarina ja kuvitus tukevat toisiaan. Yksi kaikkien aikojen parhaista sarjakuvista.
Hiroshiman poikaa ei selvästikään ole tehty tarina päällimmäisenä mielessä (ei sillä että päällimmäisin syy olisi kuvituskaan) ja siksi se sortuu puuduttavaan saman toistoon.
Nyt jätän eriävän mielipiteen; eiköhän "Hiroshiman poika" ole tehty juurikin tarinaa mielessä ja sitä nimenomaisesti korostaen. Ja ei minulla ole mitään Nakazawan kuvitustakaan vastaan - pikemminkin päinvastoin.
-
tönkkösuolattu muikku.
Kannattaa kokeilla.
Tönkkösuolatut muikut / siiat :
Suolataan puolikkoon karkealla merisuolalla , n kolomen päivän päästä kalat otetaan ja pestään samoin astia .
Sitten keitetään vettä johon liuotetaan taas merisuolaa , kalat laitetaan astiaan kalojen päälle laitetaan laudan kappaleet
kohtalaisen tasaisesti peittämään kalat ,kalojen päälle kaadetaan keitetty suolaliemi , niin paljon jotta kalat peittyy kokonaan .
Astia siirretään esim aitan seinän viereen ,seinässä on lovi tai vastaava johon asetetaan vipuvarsi josta lähtee ns "mäntä" kala astiaan , ja vipuvarren päähän laitetaan kunnon paino , jotta kalat on kunnon puristuksessa .
Sitten pitkin talvea käydään hakemassa Tönkkö suolattuja muikkuja kun alkaa vähän hiukomaan.
-
Al Williamsonin ansiot ammattipiirtäjänä oon valmis tunnustamaan mut henkilökohtaisesti miehen jälki koskettaa ja innoittaa yhtä paljon kuin tönkkösuolattu muikku.
Tuohan olikin näppärästi sanottu aiheesta. Komppaan.
Nyt jätän eriävän mielipiteen; eiköhän "Hiroshiman poika" ole tehty juurikin tarinaa mielessä ja sitä nimenomaisesti korostaen. Ja ei minulla ole mitään Nakazawan kuvitustakaan vastaan - pikemminkin päinvastoin.
Ensimmäisen osan perusteella voisin olla samaa mieltä, mutta siihen viidenteen osaan lukeneena täytyy sanoa että jos tuossa on tarina etusijalla niin onpas se köykäinen tarina. Omia kokemuksiaanhan Nakazawa kai tuo esiin ja siis se on hänen tarinansa Hiroshimasta mutta sarjakuvana se kaatuu liikaan saman huonon tilanteen surkutteluun ja etenemistä saa odotella. Tarinana en tuota jaksa lukea, mutta omien kokemusten taltiointina sekä mielipiteenilmaisuna ehkä.
-
Kuvitus on sarjakuvassa osa tarinaa.
Sanattomissa sarjakuvissa kuvitus on tarina.
Käsikirjoitus? Teksti?
-
Kuvitus on keino kertoa se tarina. Jos se kertominen epäonnistuu, vaikka kuvat olis teknisesti miten hienoja ja taitavia, on kuvitus epäonnistunut tehtävässään.
Timo
-
Kuvitus on sarjakuvassa osa tarinaa.
Sanattomissa sarjakuvissa kuvitus on tarina.
Käsikirjoitus? Teksti?
Lähinnä tuo kohta käsikirjoitus, joka siis on myös niissä sanattomissa sarjakuvissakin.Käsikirjoitus on tarina, mutta saman käsikirjoituksen voi todellakin tehdä kymmenin eri tavoin.
Siksi sarjakuvassa kuva on vain osa. Ei kaikki.
Timon kommentti on pätevä, yleensä kyllä molemmissa tarina ja kuvitus mennään metsähallinnon puolelle niin jotta rytinä käy.
-
Kuvitus on keino kertoa se tarina. Jos se kertominen epäonnistuu, vaikka kuvat olis teknisesti miten hienoja ja taitavia, on kuvitus epäonnistunut tehtävässään.
Timon kommentti on pätevä,
On, mutta vain osatotuus. Yhtälailla (kuin kuvitus ja teksti) ruutujako on sarjakuvassa keino kertoa tarina. Edelleen näkee myös paljon sarjoja joissa kuvitus tuo piirrostyylin lisäksi hyvin vähän uutta informaatiota tarinaan, siis sellaista mitä tekstistä ei käy ilmi. Silloin kun kuva selittää tai toistaa samaa asiaa kuin teksti, voi vika olla myös tekstisssä. Tekstiähän on helppo poistaa sieltä (selittämästä) jos artisti/työryhmä tajuaa mitä on tekemässä.
Jouduin miettimään miten otsikon saisi mahdollisimman lyhyeksi. Tarinalla tarkoitan tuossa nimen omaan tarinan sisältöä. Sisältö taas on jotakin joka kertoo elämästä ja jää lukijan mieleen itsekin elämään vaikkapa kysymyksinä ja vastauksina.
-
On, mutta vain osatotuus. Yhtälailla (kuin kuvitus ja teksti) ruutujako on sarjakuvassa keino kertoa tarina.
Mielessäni se ruutujako on osa kuvitusta kerrontana.
Timo
-
Mielessäni se ruutujako on osa kuvitusta kerrontana.
Timo
joskin sekin saattaa olla peräisin kirjoittajalta, ei piirtäjältä. Miten ruutujako ja ruudut onnistuvat on piirtäjästä kiinni
-
Ted Rall'han tänne on pitänyt sanoa siitä pitäen, kun näin Sarjakuva sodassa -dokumentin. Ehkä tarina on reippaasti parempi kuin kuvitus, en tiedä, kun piirrostyö on niin rumaa, etten ole viitsinyt yrittääkään. :(
Timo
-
Kuvitus on keino kertoa se tarina. Jos se kertominen epäonnistuu, vaikka kuvat olis teknisesti miten hienoja ja taitavia, on kuvitus epäonnistunut tehtävässään.
Timo
Näinhän se on.
Minusta hyvä sajakuva on sellainen, jossa kuvitus komppaa tekstiä ja kerrontaa. Siksi esim. Satrapi (ehkä tuosta on jo puhuttu tapeeksi, mutta kuitenkin) mielesti toimii. Hyvässä kerronnassa kuva kohtaa tarinan, jos kuvan on tarpeellista olla pelkistetty, niin sitten sen on parempi olla. Kuinka usein törmääkään sarjakuviin, joissa piirtäjä on panistanut kaikkensa kuvitukseen ja unohtanut että tarina on muutakin kuin ne puhekuplien tekstit.
Etenkin piirämistä aloittaessa minua helpotti ajatus, ettei kuvien tarvitse olla täydellisiä, yksiyiskohtaisia, pieniä ihmeitä. Kuva vie tarinaa eteenpäin siinä, missä teksti. Se on se kokonaisuus.
Tulipa pälätettyä. Toivottavasti ajatus ei jäänyt häilyväksi.
-
ei mielestäni jäänyt.
Korostaisin itse juurikin myös tätä:
Minusta hyvä sajakuva on sellainen, jossa kuvitus komppaa tekstiä ja kerrontaa. ... Hyvässä kerronnassa kuva kohtaa tarinan, jos kuvan on tarpeellista olla pelkistetty, niin sitten sen on parempi olla.
minusta kaikkiin tarinoihin ei käy pelkistetty tyyli ja osaan se on pakollinen tarinan takia.
Ei tekijän, tekijän taitojen vaan sen tarinan.
yksi ja sama piirrostyyli ei ole mikään autuaaksi tekevä vapauttava taiteellisen ilmaisun voima.
se on yksi kerronnan tapa monesti myös syy siihen miksi jompikumpi elementti piirros tai tarina, jotka siis voi erottaa yhtälöstä omiksi kokonaisuuksikseen, ei toimi.
monista tämä liian "viihde" keskeinen rajaava ajattelumalli, mutta kun ei. Jos jokin on täynnä niitä hyperrealistisia pienen ihmeen kuvia ja hankaloittavat tarinankerrontaa tai vetävät ulos kerrottavasta niin ihan yhtä huonoja kuin jos pitää kuluttaa tunti per ruutu että onko tämä maisema vai kasvot vai meri vai jne.
Toisiin tarvitaan selkeämpi naivistisempi tyyli toisiin klassista realismia, toisiin graafista mustaa toisiin haurasta viivaa jne.
Alkuun luulin itse että Satrapi tarkoituksellisesti jatkoi persialaista kuvataideperinnettä ja sitoi naivismillaan,sittemmin olen vähän valaistuneempi aiheesta.
Persepolisten kohdalla tyyli sopi juurikin itselleni. Saccon pakkomileteisen tiuhan viivan olen myös ajatellut kerrontakeinona, tarkoituksellisena raskautena joka tietoisesti tekee lukemisesta ihan yhtä epämiellyttävää kuin aiheet ovat.
-
Palkintojakin kahmineen Queen&Country-sarjan alkuosiot, jotka oli Greg Ruckan laadukasta tarinaa, oli suhteessa turhan köppäsesti piirretty.
Hienoa että joku on kanssani samoilla linjoilla. Tarkemmin sanottuna, minusta tyyli oli väärä, näytti siltä kuin skeittaavaa nuorisoa piirtämään tottunut tekijä olisi ollut tekemässä tuiman realistista aikuisten sarjaa. Kun nyt katsoo tauon jälkeen Rolstonin jälkeä, niin kyllä hän on vähän maakuntatason piirtäjä. (http://www.comicartfans.com/gallerypiece.asp?piece=15901&gsub=68041)
-
joskin sekin saattaa olla peräisin kirjoittajalta, ei piirtäjältä. Miten ruutujako ja ruudut onnistuvat on piirtäjästä kiinni
Asiaa voi katsoa toistepäin; onko se piirtäjän vika, jos käsikirjoittaja tarjoaa työtänsä väärille ihmisille? (Tyypillisin tilanne; tarjotaan käskirjoitus tyylin mukaan ja viis veisataan osaako kuvittaja a) tuottaa tasaisesti oikeanlaista tyyliä, b) ymmärtääkö kuvakerronnan päälle ja c) osaako tuottaa sarjakuvia haluttuun muotoon alunperinkään). Kuitenkin, aika itsearvoisesti luo käsityksen, jos käsikirjoittajan pitää olla täysin tekstissä kiinni ja piirtäjän kuvissa, ei siitä hirveän hyvää settiä voi tulla. Kuvakerronta ja se sommiteltuna itse sivuun, on parhaimmillaan kyllä silloin, kun kaikki osapuolet ovat sen suunnittelusta vastuussa.
-
emppu on aika asiaan ytimessä, jos kohta tuo ongelma on pitkälti enemmän nk.isossa maailmassa.
Siellä ajoittain yhdistellään palkkalistoilla olevien tekijöiden töitä melko summamutikassa, ilman että kummallakaan on mitään sanan sijaa asiaan.
Molemmilta vaaditaan samanlainen panos jäljen suunnitteluun ja parhaaseen jälkeen päästään jos molemmat osallistuvat prosessiin tyyliin "tarvitaanko tuo dialogi oikeasti? osaisitko tehdä sen näin?"
Ongelma jota tietenkään ei molemmat osuudet tekevällä auteurilla ole.
Rolstonin Queen & Countryn jälki ei minusta kuitenkaan sitä ole. Tai siis jos tuo on maakuntasarjaa niin aika hyvin menee. Makuasioitahan nämä
-
Rolston on, jos ei nyt huippu, niin sangen oiva piirtäjä jolla on selkesäti oma tyylinsä.
-
kunhan kiinnitin huomion yhteen asiaantässä keksustelussa joka yhdistää niin Sandmania kuin Queen& Countryakin.
Ne ovat kuten Northlanders-sarjakuva : sarjakuvalla on yksi käsikirjoittaja mutta vaihtuvat piirtäjät tarinakaarien mukana.
tämä mahdollistaa helpomman jaottelun siihen mikä on tyylirikko tai kuvitus joka ei tue tarinaa koska on omaan makuun sopivampi vertailukohta sarjan sisältä.
Itse hommaan hyvinkin kirjoittaja/konseptipohjalta omat sarjakuvahankintani mikä aiheuttaa minusta useammin sen että törmää niihin joissa molemmat osa-alueet hassataan kuin jos seuraisi sarjakuvassa enemmän piirtäjäpuolta.
-
emppu on aika asiaan ytimessä, jos kohta tuo ongelma on pitkälti enemmän nk.isossa maailmassa.
Siellä ajoittain yhdistellään palkkalistoilla olevien tekijöiden töitä melko summamutikassa, ilman että kummallakaan on mitään sanan sijaa asiaan.
Asiansa osaava kustannustoimittaja osaa yhdistää oikean piirtäjän ja kirjoittajan. Toimittajalla pitää olla tietoa ja taitoa ja "nenää". Toisinaan on tietysti pakko ottaa se, joka on vapaana, vaikkei olisikan just se paras. Liian usein kai ne menee noin niin kuin Curtvile sanoi.
Timo
-
höh. minusta kun sekä Sacco & Satrapi ovat hyviä piirtäjiä. Eivät ehkä taitavia, mutta hyviä. Ja hyviä nimenomaan kuvakerronnassa, mikä minusta on tärkeämpää kuin yksittäiset ruudut.
Satrapi osaa sommitella tunnelman kuviin, maailmaan on helppo päästä sisään. Ja myös tempo toimii. Onhan ne ihmiset "kömpelösti" piirretty, mutta ne tunnistaa miettimättä ja ovat sopivan ilmeikkäitä. Ja sanon uudestaan että tempo toimii. Ei töki eikä karkaa käsistä.
Monia tuntuu ärsyttävän Saccon tapa piirtää kuvansa täyteen ja lisäksi vielä "heiluvalla kameralla". Mutta kun ne kuvatut tilanteet ovat monesti sellaisia joissa on henkilöitä paljon ja tapahtuu/puhutaan nopeasti. Ei kait levottomista tilanteista voi kertoa viilipytyn rauhallisesti? Tuleehan siitä levoton olo lukijallekin, mutta luulen sen olevan tarkoituksellista? Ainakin minut se imaisee mukaan, yleensä "varmuusköytenä" on kuitenkin kertojan läsnäolo, mikä sitoo kuvat kasaan.
Käänteisinä esimerkkeinä kaksi piirtäjää jotka ovat taitavia, mutta eivät hyviä.
Bilalin uudemmassa tuotannossa ei toimi rytmi ollenkaan, harvoin pystyy edes kokonaista sivua lukemaan ilman tökkäystä. Jos musiikissa haluaisi tehdä yhtä suuria rytmi/tempovirheitä, pitäisi rumpalin pudottaa kapulat ja lopettaa soitto kerran säkeistössä. Ja kaiken lisäksi hahmoja ei erota toisistaan.
Edgar B. Jacobs on myös taitava piirtäjä. Mutta ei osaa kuvakerrontaa ollenkaan. Aivan liikaa tekstiä, sekä kuplissa että kertojanäänessä. Ja lisäksi ruudut ovat aivan liian pieniä (tämä on toki sivutaitosta/alpparin koosta kiinni, mutta menköön piirtäjän piikkiin). On jäänyt Blake & Mortimer aika vähälle luvulle.
muoks. oli niin huonoa kieltä ja surkeasti muotoiltuja ajatuksia etten itsekään enää ymmärtänyt. Yritin siis selkeyttää.
-
Bilalin romahdus sarjakuvakertojana on kyllä outo juttu. Mitä hänelle oikein on tapahtunut?
-
Hänestä tuli liian suosittu ja varsinkin palvottu? Ja alkoi liiaksi luottaa liikaa siihen, että lukijat käyttävät aikaa ja tarmoa löytääkseen pihvin? Köyhä keittiöpsykologinen teoria ehkä, mutta niin minä luulen.
Nyt on vain niin, että Bilalin "pihvi", eli teema ja ajatukset ovat edelleen samoja. Ennen ne olivat helposti pureksittavassa muodossa, enää eivät.
ehkäpä se lukemisen vaikeus johtuu siitä, että Bilal haluaa nykyään olla Taiteilija, ei niinkään Sarjakuvataiteilija. Yksittäiset kuvat ovat toki loisteliaita edelleen, ehkäpä vielä komeampia kuin ennen?
-
Minusta Cyanide & Happinessin sarjakuvat eivät ole hyviä, mutta heidän YouTubessa olevat animaationsa ovat erinomaisia. Etenkin "waiting for the bus" on suorastaan eeppinen.