Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Sarjakuvailmaisu, sarjakuvan estetiikka ja historia => Aiheen aloitti: mastermind - 28.06.2010 klo 18:42:17
-
Miettiessäni, että millä sarjakuvataide saisi nostettua arvostuksensa ansaitsemalleen tasolle, tajusin, että se vaati samaa mitä ranskalaisen elokuvan uusiaalto teki elokuvataiteelle.
Tässä keskustelunavauksesi tarjoan ranskalaisen elokuvan uuden aallon vastaavaa pohjanaan käyttämääni, nopeasti kyhäämääni manifestia:
- Sarjakuva on taidetta
-Sarjakuvaromaani on sarjakuvan aidoin ja puhtain muoto
- Sarjakuvaromaaneilla ei ole käsikirjoittajia, vaan ohjaajia. Ohjaaja on auteur eli sarjakuvan varsinainen tekijä, joka käyttää piirtäjää "elokuvakameranaan" (Toki sarjakuvan käsikirjoittaja voi myös itse toimia piirtäjänä).
- Sarjakuvaromaaneissa voi käsitellä yhtä henkilökohtaisia, omaperäisiä ja abstrakteja asioita kuin muissa taiteissa
- Sarjakuvaromaaneissa on alku, keskikohta ja loppu - mutta ei välttämättä tässä järjestyksessä
- Sarjakuvaromaaneita voi tehdä kuin kirjoittaisi esseitä tai kritiikkiä
- Sarjakuvan historiaa sopii siteerata
Toki myös muut sarjakuvan muodot, kuin sarjakuvaromaanit ovat parhaimmillaan suurta taidetta, mutta tässä käsitellään tarkoituksella vain "suurinta".
Mitäs mieltä olette asiasta?
-
Uudet aallot, niin kirjallisuudessa kuin elokuvissa ovat usein ampuneet itseään pahemmin jalkaan.
Sarjakuva ja elokuvat ovat moninkertaisesti superlatiiveja taidemuotoja koska eivät ole niin "vakavasti otettavia" .
Kaikki kohdat toki ovat jumalan sanaa jo joillekin ihmisille, mutta esimerkiksi sarjakuvaromaanin ylivertaisuus on sama kuin kovakantisen ylivertaisuus:
formaatti EI sanele laatua, paskasta ei kivassa paketoinnissa tule kultaa tai sisältö ole genre tai pituusriippuvainen tekijä.
Hieno ja kannatteva idea, en vain ole täysin samaa mieltä
-
Tarvitseeko meidän olla nostamassa verissä päin sarjakuvaa sen "oikeutetulle tasolle"? Jos sarjakuva on hyvää (ja minä uskon että se on) niin se nousee sille tasolle ihan itsestään, kun hyviä sarjakuvia ilmaantuu.
Ja sarjakuvaromaani EI ole muita sarjakuvan muotoja parempi. Hyviä tarinoita ja piirroksia on ihan kaikilla sarjakuvan aloilla.
-
Kuten jo todettua isoimmat ongelmat teeseissä minulla on näissä kahdessa:
- Sarjakuva on taidetta
-Sarjakuvaromaani on sarjakuvan aidoin ja puhtain muoto
en aio kiistää sarjakuvan taidepuolta, mutta sen korostaminen on turhaa. puusepän työ on taidetta, mutta vaikkei sitä itse osaa tehdä teknisesti ja ilmaisullisesti se ei muuta sen taiteutta.
Puuseppä vaan ei (todennäköisesti) keksi neppailevaa taiteenhistoriaa sivuavaa henkilökohtaista meriselitystä miten se ettei toinen sarana toimi ole puute vaan kuvastaa niin hänen parisuhdekriisiään ja Darfurin konfliktia postimperialistisessa maailmassa.
Sarjakuvaromaani on muoto, ei puhtain muoto. Yhtä hyvin voisi väittää että vain antropomorfinen eläinsarjakuva on sarjakuvan puhtain muoto.
Sekä subjektiivisia että objektiivisia mittareita on laajempi otanta.
Lassi ja leevi-strippi ja Maus vaativat kukin omista lähtökohdistaan lähtevän arvostelun siinä missä Batman tai Fingerporikin.
Sisältö ei ole muodosta tai lajityypistä riipuvainen
-
Tulee kyllä mieleen maassa makaavan lipputangonnupin kiillotus tollasesta manifestista.
Ja eikös suurin osa sarjakuvista jo tee kaikkea tuota mitä manifesti ehdottaa?
-
En minäkään lähde aallon teesejä allekirjoittamaan.
Sarjakuva on taidetta, nojoo, ennemminkin että sarjakuva voi olla taidetta. Mikä taas on itsestäänselvyys eikä näin mitenkään kiinnostava teesi.
En minäkään hyväksy sarjakuvaromaania minään puhtaimpana muotona, se on yksi muoto muiden joukossa. Samalla tavalla päteviä muotoja ovat vaikkapa 44-sivuinen albumi tai neljästä samankokoisesta ruudusta muodostuva strippi.
Auteur-tulkinnasta käsin voisi lukea sarjakuvia enemmänkin mutta en kannata näkemystä että käsikirjoittaja on se auteur ja piirtäjä on vain välikappale. Vaikka runsaasti hyviä kirjoittajavetoisia sarjakuvia on tehtykin niin heittelen vastaesimerkeiksi vaikkapa Steve Ditkon, Alan Davisin ja Flemming Andersenin...
Mainittakoon että vaikka suhtaudun ihan myötämielisesti auteur-tulkintaan en pidä siitä ainoana oikeana tulkintatapana, varsinkaan ohjaajakeskeisenä muotona, ja muutenkin koko sana tapaa aiheuttaa ärtymystä...
Muuten, hmm, joo, ei pahempia valittamisia mutta ihmettelen väittääkö joku noita ajatuksia vastaan...
Ohjelmajulistuksissa on se paha asia että ne yleensä vain turhaan rajaavat mahdollisuuksia. Toki itselleen saa rajoituksia esittää ja ne voivat auttaa fokusoitumaan tai pakottamaan uusiin lähestymistapoihin mutta yleisesti esitettynä suhtaudun niihin kriittisesti ja yleensä alan pohtia miten moiset teesit rikotaan tai kierretään...
-
Hauki on kala ja riisin viljely Kiinassa hyvin yleistä.
Kiva kumminkin että nämä samat ajatukset kiertävät sekä kutkuttavat aina ja iänkaikkisesti vuodesta toiseen.
Nykymaailmassa on toki sellainen ero menneeseen, että sarjakuvaa käsittelevää, jopa analysoivaa kirjallisuutta on tarjolla myös suomeksi useamman opuksen verran - silti, jos ja kun jostakin aloittaa niin Kaukoranta-Kemppisen Sarjakuvat on yhä vaan ylitse muiden.
-
Ja eikös suurin osa sarjakuvista jo tee kaikkea tuota mitä manifesti ehdottaa?
Tekee. Ja luulen että se sarjakuvan "uusi aaltokin" jo oli ja meni. En tiedä kävikö Suomessa. ;D
- Sarjakuvaromaaneilla ei ole käsikirjoittajia, vaan ohjaajia. Ohjaaja on auteur eli sarjakuvan varsinainen tekijä, joka käyttää piirtäjää "elokuvakameranaan"
Kuka on se ohjaaja-auteur joka ei ole käsikirjoittaja ja joka käyttää piirtäjää kamerana? Lause kuulostaa siltä kuin olisi vielä joku kolmas, se "varsinainen tekijä".
Timo
-
Kiva kumminkin että nämä samat ajatukset kiertävät sekä kutkuttavat aina ja iänkaikkisesti vuodesta toiseen.
Jokainen keksii pyörän vuorollaan.
Innokkuus ja omistautuminen ovat aina hienoja juttuja. Jossain vaiheessa kumminkin kukin valitsee ne omat silmälappunsa ja rajaa maailman siihen kivaan pikku lokeroon joka omalle päälle sopii.
Elokuvalla ja kirjallisuudella on ollut monta uutta aaltoa ja aika vähän tsunameja.
Sarjakuva on meri.
Joskus tyyni, joskus myrskyisä, aaltoja tulee aaltoja menee, välillä on kalakatoja ja sinilevää mutta niilläkin on faninsa ja jos ei diggaa niin ei tarvitse asua meren äärellä.
-
Auteur-tulkinnasta käsin voisi lukea sarjakuvia enemmänkin mutta en kannata näkemystä että käsikirjoittaja on se auteur ja piirtäjä on vain välikappale. Vaikka runsaasti hyviä kirjoittajavetoisia sarjakuvia on tehtykin niin heittelen vastaesimerkeiksi vaikkapa Steve Ditkon, Alan Davisin ja Flemming Andersenin...
Mainittakoon että vaikka suhtaudun ihan myötämielisesti auteur-tulkintaan en pidä siitä ainoana oikeana tulkintatapana, varsinkaan ohjaajakeskeisenä muotona, ja muutenkin koko sana tapaa aiheuttaa ärtymystä...
Ehkäpä piirtäjän vertaaminen elokuvakameraan oli liian kärjistetty. Piirtäjä on ehkäpä lähempänä näyttelijöitä, jos määrittelyä elokuvatermeillä halutaan jatkaa.
Haluan vielä alleviivata, että en todellakaan millään tavalla halvenna muita sarjakuvanmuotoja, olen itse esim. intohimoinen strippisarjakuvien ystävä.
Sarjakuvaromaani vain on paras väline tuottaa sisältöä, joka on lähimpänä ajatustani uudesta aallosta. Eihän sekään, että joku nostaa eurooppalaisen taide-elokuvan jalustalle, tarkoita sitä, etteikö hän voisi nauttia samaan aikaan myös Russ Meyrin pikkutuhmista seksploitaatio-pätkistä.
-
Sarjakuvaromaani vain on paras väline tuottaa sisältöä, joka on lähimpänä ajatustani uudesta aallosta.
Kertoisitko hieman, että minkälaista sisältöä tarkoitat?
-
Kertoisitko hieman, että minkälaista sisältöä tarkoitat?
Taiteellisesti kunnianhimoista ja intellektuellisesti haastavaa.
Tokihan esim. Lassi ja Leevi täyttää molemmat kohdat, mutta on vaikea kuvitella, että Watchmenin tai Corto Maltesen kaltaista ilmaisua pystyisi sisällyttämään muuhun formaattiin kuin sarjakuvaromaaniin. Tokihan poikkeukset, kuten Lassi ja Leevi vahvistavat säännön...
-
Taiteellisesti kunnianhimoista ja intellektuellisesti haastavaa.
Tokihan esim. Lassi ja Leevi täyttää molemmat kohdat, mutta on vaikea kuvitella, että Watchmenin tai Corto Maltesen kaltaista ilmaisua pystyisi sisällyttämään muuhun formaattiin kuin sarjakuvaromaaniin.
kuten vaikkapa alkuperäisiin lehtiin joina niin Corto ja Watchmen ilmestyivät?
niinpä
-
Taiteellisesti kunnianhimoista ja intellektuellisesti haastavaa.
Tokihan esim. Lassi ja Leevi täyttää molemmat kohdat, mutta on vaikea kuvitella, että Watchmenin tai Corto Maltesen kaltaista ilmaisua pystyisi sisällyttämään muuhun formaattiin kuin sarjakuvaromaaniin.
Voi sisällyttää elokuvaan tai kirjaan, enkä näe puhtaana muotona sellaista joka onnistuessaan kykenee toistamaan muiden taidelajien saavutukset. Tähän verrattuna orgaanisesti kasvavat sarjakuvat, strippeinä tai hieman pidempinä yksikköinä, ovat uniikki muoto. Eli Tenavat, Cerebus, Love & Rockets, Aku Ankka jne ovat aidompaa sarjakuvaa kuin Watchmen (no, Corto Maltese menee sarjallisena tähän joukkoon).
Kuvittaja näyttelijänä on parempi vertaus, ja myönnän elokuvien katsojana olevani näyttelijäkeskeisempi kuin moni alan harrastaja, ja mielestäni ranskalaisen uuden aallon ohjaajakeskeisyys oli ongelmallinen. Jostain syystä auteur-tulkintoja ei ole juurikaan tehty näyttelijöistä (ehkä Rock Hudsonia lukuunottamatta).
Mutta joka tapauksessa en lähtisi liikaa asettamaan muiden taidemuotojen standardeja sarjakuvaan koska sillä tavalla tukahdutetaan itsenäisyys ja ainutlaatuiset ominaisuudet. Sarjakuva ei ole ihan kivaa elokuvaa.
-
Hieman pitemmälle tuossa pohdinnassa, sekalaisia sekaisia mietteitä...
Kuten sanottu, minusta kasvava avoin sarjallinen draama on sarjakuvan tyypillisin ja omaleimaisin muoto, vaikka samaa on harrastettu jonkin verran myös lähitaiteissa, tosin yleensä näissä nidien vähemmän arvostetuissa muodoissa: esimes dekkareissa ja tv-sarjoissa tätä muotoa harrastetaan. Monissa dekkareissa sarjallisuus tosin rajoittuu vain protagonistiin joka on alusta lähtien enemmän tai vähemmän valmis (esim. Sherlock Holmes, Hercule Poirot), joskin poikkeuksiakin löytyy (esim. Maria Kallio). Osuvat TV-sarjat taas ovat yleensä rajoittuneet pelkkään staattiseen komediaan vähän niin kuin strippisarjat, tai alusta loppuun kirjoitettuun draamaan joka vastaa sitä sarjakuvaromaania, avoin draama on harvinaisempaa (joskin esim. Buffy vampyyrintappajassa oli tätä, toisaalta Whedon on sarjakuvansa lukenut...)
Sarjakuvasivulla aikaa kuvataan tilan avulla, mutta olisi virhe olettaa että se olisi ainoa tapa jolla aika näkyy sarjakuvassa. Päinvastoin, avoimena draamana sarjakuva ja sen tekijä on jatkuvassa diskurssissa ympäröivän maailman kanssa, sarjakuvan nykyhetki on avoimesti yhtäaikaa riippuvainen sekä menneisyydestään että nykyhetkestä, ja tämä on ominaisuus johon niin elokuva tai kirjallisuus ei pysty. Aikaa kuvataan tilana paitsi sivulla kulloisenkin narratiivin sisällä, myös strippikokoelmassa, lehtinipussa tms.
Tuo muuten vaikeuttaa jonkin verran auteur-tulkinnan käyttöä sarjakuvan yhteydessä, koska samaan sarjakuvaan voi aikojen kuluessa osallistua useita tekijöitä, tai samakin tekijä on sarjakuvan alussa eri ihminen kuin lopussa.
Tenavat vuonna 1952 on ja ei ole sama kuin vuonna 1992, Corto Maltese joka seilaa näkyviin lauttaa sidottuna Etelämerellä on ja ei ole sama kuin Corto joka juo Graalin maljasta.
Barks, Rosa, Taliaferro ja Scarpa ovat ehkä kaikki auteureja (tai, no, Taliaferro ja Scarpa olivat myös näitä pääsääntöisesti kuvittajia eli elokuva-ajattelulla eivät ole auteureja), Aku Ankka on kollektiivinen symboli jota kaikki nämä ovat tuoneet esiin mutta joka on suurempi kuin kukaan näistä (ja kyllä, suhtaudun kielteisesti kaikkiin ajatusmalleihin joissa Barksin ankka olisi kanonisoitu siksi ainoaksi oikeaksi).
Marvel-universumi saattaa olla saanut alkusysäyksensä Stan Leen ja Jack Kirbyn kynästä mutta on avoimena draamana kasvanut ohitse näiden molempien.
Sarjakuvaromaanilla (tai esseellä tms) on toki myös ansionsa mutta sarjakuvan puhtain muoto se ei missään nimessä ole.
-
Miettiessäni, että millä sarjakuvataide saisi nostettua arvostuksensa ansaitsemalleen tasolle, tajusin, että se vaati samaa mitä ranskalaisen elokuvan uusiaalto teki elokuvataiteelle.
Vanha lääke sarjakuvan arvostuksen nostoon on tietenkin pyyntö, pyrky ja vaade tehdä parempia sarjakuvia. Reseptiä siihen millaisia ne paremmat sarjikset sitten olisivat, on vain aika vaikea keksiä.
Mitä arvostukseen tulee. Sarjakuvalla on riippanaan muutama kompastuskivi, jotka ns. taide- ja arvostuspiireissä laskevat automaattisesti sarjakuvan arvoa.
1. Sarjakuva käyttää pysähtynyttä kuvaa, mikä saa aikaan sen että parhaimmillaan se nousee arvostuksessa lähelle lastenkirjaa.
2. Sarjakuvalle on ominaista käyttää stereotyyppisiä hahmoja (koska kaikki maailmassa perustuu luokitteluun), mikä pudottaa automaattisesti pisteitä verrattuna mihin tahansa muuhun taidemuotoon.
Ranskalaiseen elokuvan uuteen aaltoon voisi vertautua vaikka se taidesarjakuva, jota meillä on ollut luettavissa pian jo parikymmentä vuotta. Ja se on toki nostanut sarjakuvan arvostusta.
Silti olen enemmän kuin tyytyväinen että sarjakuvakenttä ei ole yleisesti ottaen tämän enempää taiteellistunut, vaan vanha ei-taiteellinen sarjakuvakin on edelleen voimissaan. Jos minun pitäisi valita tulevaisuus lähes lukukelvottomaksi taiteellistuneen mutta arvostetun uudenaallon ja perinteisen, halveksitun lukusarjakuvan välillä, niin ottaisin koska tahansa jälkimmäisen. :)
-
Joku puhuu stereotyyppisistä hahmoista, toinen voisi puhua ikonisista...joskin nykyisessä realististandardissa tuntuu siltä että ikoneita ja symboleita ei juurikaan osata lukea tai kirjoittaa, kaikki on vain ja ainoastaan sitä miltä näyttää.
Tuossa WSOY-keskustelussa kirjailijoiden keskustelussa herättää närkästystä kustantajan lausunto kirjailijan tekemisestä brändiksi, että eikös se kirjan sisältö pitäisi olla se brändi johon kiinnitetään huomiota...jossa yhteydessä on ollut pakko ihmetellä että minkä verran nykyään kirjoitetaan kirjoja joissa sisältö on kiinnostavampaa kuin kirjoittaja. Vähiin jäävät, ja tässä yhteydessä taas huomaan sarjakuvan olevan paremmassa jamassa kuin kirjallisuuden, niissä sisältö on yhä pääsääntöisesti tärkeämpää kuin kirjoittaja (ja hei, uusi argumentti auteur-vastaisessa kampanjassani, I'm on fire).
Toki sarjakuvaankin on tullut tämä osasto että tehdään sarjakuvia siitä kuinka sarjakuvantekijän jääkaapissa maito happanee koska hei, se on tosi kiinnostavaa, ja omana lokeronaan tuollekin on sijansa mutta toivon tuon kuitenkin pysyvän vain pienenä osa-alueena...
-
Sikäli kuin tiedän, auteur-teoria on lähtöisin ranskalaisilta 1960-luvun leffakriitikoilta ja elokuvantekijöiltä. Tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että elokuvantekijän, miksei sarjakuvantekijänkin, omintakeinen ja selkeästi tunnistettava oma persoonallinen tyyli, selvä henkilökohtainen näkemys tulee teoksessa läpi.
Ranskalaiskriitikot löysivät autereja lukuisista 1940-luvun amerikkalaisista studioelokuvista, missä moisille ei pitänyt olla sijaa - mutta niinpä vain nämä ohjaajat olivat saaneet aikaan tiukassa studiosysteemissä persoonallista tuotantoa.
Saman tekivät monet sarjakuvantutkijat ja kriitikot (joista osa oli myös näitä samoja elokuvakriitikoita - Truffaut oli alkuaan leffakriitikko ja -intoilija) vanhoille sarjakuville.
Sellaiset sarjakuvafanzinet kuin Giff-Wiff, Linus, Cahiers du BD etc. syntyivät 1960-luvun lopulla ja niiden skribentit kohottivat auteureiksi Fosterin, Hogarthin, Barksin yms yms tapaisia senttareina aiemmin pidettyjä nimiä. Jokaisen panos syndikaatin tai kustantamon tuottamaan (vrt elokuvastudio) ja jopa jonkun toisen aloittamaan sarjakuvaan oli syvästi persoonallinen (Hogarth-Tarzan) ja omaehtoinen, kunnianhimoinen... tekijä on siis auteur.
Tällä tavalla kohonnut kiinnostus johti 1970-luvun alussa ranskalaisen sarjakuvan... öhöm... uuteen aaltoon. Nuorten aviisina alkanut sajakuvalehti Pilote kehittyi aikuisemmaksi, uudet piirtäjät kehittivät ilmaisuaan, hahmovetoisesta tuotannosta siirryttiin taiteellisempaan ja tarinavetoisempaan ilmaisuun. Syntyivät Metal Hurlat, les Echo des Savanes, A Suivre, Charlie Hebdo. Sarjakuvaromaani Roman BD syntyi. Kaikki tämä jo 1960-70 vaihteessa ja siitä eteenpäin.
Tämä kehitys oli lähes samanaikaista (ehkä vähän jäljessä) elokuvan uudelle aallolle.
Mitä ylsi Suomeen? Huuli ja Jymy? Jälkilaineina Tapiiri. Kaikki katkesivat lyhyeen.
Timo
-
Crumb, Tardi, Segar, Pratt, Spegelman, Caniff, Lutes... En ole koskaan välittänyt koko pöhköstä teoriasta mutta kyllähän noita on jotka täyttää raamit
-
Voi sisällyttää elokuvaan tai kirjaan
Tarkoitin vain sarjakuvan formaatteja.
Joo, no sanotaanko, että yön yli miettittyäni ainakin teesi puhtaimmasta ja aidoimmasta muodosta on täyttää paskaa ja sen voi jättää pois laskuista...
-
En voi sietää useimpia ns. uuden aallon elokuvia. Kiinnostava esimerkki on Rimmisen Pilvilinna (1970). Enimmän osan kestostaan se etenee luontevasti hyvin näyteltynä melko perinteisenä tarinana. Lopuksi ohjaaja jostain syystä päättää/muistaa vaihtaa leikittelevälle ja rajoja rikkovalle avantgarde-vaihteelle ja koko homma leviää käsiin. Modesty Blaisenkin olisi saanut antaa jollekin Val Guestin kaltaiselle pätevälle viihdeveikolle filmattavaksi. Kaiken kaikkiaan taisi kuitenkin olla elokuva-alaa piristävä mullistus, vaikka enin osa laukaisuista menikin harhaan, ja Suomessa loputkin katsojat jäivät koteihinsa.
-
Tarkoitin vain sarjakuvan formaatteja.
...jatkan kuitenkin tästä kun on huomioitavaa...
Kuten Timo mainitsikin niin elokuvien uusi aalto (ja minä olen löytänyt hyviä leffoja niin Godardilta, Truffautilta, Resnaisilta ja Demylta, vaikka niitä huonojakin on nähty ihan tarpeeksi) antoi oman vaikutuksensa myös sarjakuviin, mutta silti se sarjakuvakäsitys tuntuu olevan kovin elokuvakeskeinen.
Sarjakuvaromaani on se muoto joka on saanut eniten myös sarjakuvia lukemattomien kriitikoiden huomiota ja arvostusta, puhuttiin sitten Talosta Bronxissa, Watchmenista, Mausista, Persepolisista tai Fun Homesta. Mutta vaikka niissä onkin jotain sarjakuvan kerrontaan perustuvia kikkoja niin perusmuodossaan ne ovat kaikki teoksia jotka voisi yhtä hyvin toteuttaa kirjoina tai elokuvina.
Vaikka kaikki nuo teokset ovatkin hyviä, voi niiden pitäminen ideaalina johon pitäisi pyrkiä kaikessa sarjakuvassa olla ongelmallista, koska lopputuloksena on että sarjakuva parhaimmillaan on samantasoista kirjallisuuden ja elokuvan kanssa. Mikä on sama asia kuin tunnustaa suosiolla että sarjakuva on taidemuotona alempi kuin nuo.
Uuden aallon hedelmät ovat täällä: sarjakuva voi olla ihan vakavasti otettava taidemuoto. Mutta entä se seuraava askel: Millaista on sarjakuva parhaimmillaan? Millainen sarjakuva on parempi kuin elokuva tai kirja? Mitä sarjakuva voi olla?
-
Syntyivät Metal Hurlat, les Echo des Savanes, A Suivre, Charlie Hebdo. Sarjakuvaromaani Roman BD syntyi. Kaikki tämä jo 1960-70 vaihteessa ja siitä eteenpäin.
Timo tuossa hienosti kiteytti historiaa. Sarjakuvan uusi aalto ja auteur-meininki tosiaan syntyi jo 60-luvun lopulla. Ja mielenkiintoista siinä on sekin että kehitys oli sama ympäri maailmaa. Frankofonisella alueella sitä kutsuttiin avantgarde-sarjakuvaksi ja USA:ssa undergroundiksi. Myös Japanissa sarjakuva vapautui ja puhtaa kaupallisen tarjonnan rinnalle syntyi taiteellisesti kunnianhimoisia julkaisuja (Garo ja COM). Nämä olivat nimen omaan nuorten ja opiskelijoiden juttu. Rajoja kokeiltiin ja ilmaisuvälineestä pyrittiin ottamaan kaikki irti.
Sarjakuvaromaani on se muoto joka on saanut eniten myös sarjakuvia lukemattomien kriitikoiden huomiota ja arvostusta, puhuttiin sitten Talosta Bronxissa, Watchmenista, Mausista, Persepolisista tai Fun Homesta.
On, mutta kyllä sanomalehtisarjakuvan helmetkin on osattu nähdä. Semiotiikko Eco tutki kymmeniä vuosia sitten Tenavia ja Terry & the Piratesia. Fosterin ja Hogarthin rinnalle ja usein ylikin on nostettu Herrimanin Krazy Kat.
Mutta vaikka niissä onkin jotain sarjakuvan kerrontaan perustuvia kikkoja niin perusmuodossaan ne ovat kaikki teoksia jotka voisi yhtä hyvin toteuttaa kirjoina tai elokuvina.
Ei kai se ole kovin yllättävää että sellaiset sarjakuvat joissa esitetään muutakin kuin juonen pintataso tai harmiton vitsi saavat huomiota. Ja jos hyvyys perustuu tarinaan tai juonen substanssiin niin tietenkin se perusidea on sovitettavissa muihinkin medioihin.
Millaista on sarjakuva parhaimmillaan?
Eri ihmisille vastaus on vähän eri. :)
Millainen sarjakuva on parempi kuin elokuva tai kirja? Mitä sarjakuva voi olla?
Eiköhän se paremmuus näy esimerkiksi siinä että päivittäisstripin tai pitkäaikaisen sarjan (kuten Mämmilän) kanssa eletään ja hengitetään yhtä tahtia. Se taide ja siitä syntyvä elämys on aidompaa ja vuorovaikutteisempaa kuin vaikkapa tv-sarjoissa, joissa kuitenkin laatu on ja kiinnostavuus tupaa laskemaan yhdessä "keston" venymisen kanssa.
Mutta jos mitä tahansa taideteolisuustuotteita ajatellaan ihan vain elämyksien tuottajina, niiden antimien vertailu toisiinsa on hyvin subjektiivista touhua. Toinen arvostaa sitä että voi uppoutua ja toinen vaikkapa syvällisyyttä...
Sarjakuvan muoto (strippi ja romaani) kehittyivät huippunsa jo viimeistään 80-luvulla, eikä mikään uusi kotkotus voi nähdäkseni tuoda siihen mitään sellaista joka parantaisi sarjakuvaa olennaisesti kerrontamuotona. Aiheet ja niiden käsittely taas seuraavat kyllä aikaansa.
Onhan näitä muoteja, kuten vaikka elokuvapuolelta mieleen tuleva esimerkki: dogma. Pitkässä juoksussa (ja lyhyessä) tuollaisten kokeilujen anti jää kuitenkin hyvin laihaksi.
-
Onhan näitä muoteja, kuten vaikka elokuvapuolelta mieleen tuleva esimerkki: dogma. Pitkässä juoksussa (ja lyhyessä) tuollaisten kokeilujen anti jää kuitenkin hyvin laihaksi.
Dogma-tyyppistä kokeilua sarjakuvan puolella on ollut varmaan Oubapo (http://en.wikipedia.org/wiki/Oubapo), sekin jo liki 10 vuoden takaa. Tarkkoja sääntöjä kokeiluun. Vaikutteet tulivat kuitenkin kirjallisuuden puolelta tässä.
Timo
-
Koulukunnat dogmineen ja manifesteineen ovat kiinnostavia ja lisäävät eloa taiteilun kenttään, niin kauan kuin niistä ei tule liian yleisesti hyväksyttyjä: tuolloin epävarmat taiteilijanplantut helposti päätyvät apinoimaan tyylejä, jotka eivät ole heille luontevia.
-
Ei kai se ole kovin yllättävää että sellaiset sarjakuvat joissa esitetään muutakin kuin juonen pintataso tai harmiton vitsi saavat huomiota. Ja jos hyvyys perustuu tarinaan tai juonen substanssiin niin tietenkin se perusidea on sovitettavissa muihinkin medioihin.
Pohdin vain että missä määrin kyseisten sarjakuvien nostaminen esiin parhaana mitä sarjakuvalla on tarjota perustuu siihen että ne toteuttavat muiden taidelajien hyvyysstandardeja, eikä siihen että ne kykenisivät olemaan Jotain Aivan Muuta. Voiko sarjakuva olla itsenäinen taidemuoto? Mitä sarjakuvassa voi tehdä mitä kirjallisuudessa tai elokuvassa ei voi?
On totta että Eco ja uusi aalto ja muutkin ovat nostaneet esiin myös strippisarjakuvan helmiä, jotenkin tuntuu vain että tämä on se osio joka on jäänyt vähemmälle huomiolle viime vuosina, painotus on siirtynyt enemmän juuri noihin sarjakuvaromaaneihin. Mikä on sinänsä sääli koska tuo on yksi osa-alue jossa sarjakuva tekee asioita joihin muut taidemuodot eivät pysty: Tenavia, Krazy Katia tai vaikka Lassia ja Leeviä, Mämmilää tai Fingerporia ei voi toteuttaa muissa muodoissa. Sama pätee muihin avoimen draaman muotoa käyttäviin sarjakuviin vaikka ne tehtäisiin muussa muodossa kuin strippeinä, vaikkapa siihen aiemmin mainitsemaani Love & Rocketsiin.
Sinänsä on mainittava että on joitain hivenen vastaavaa tekniikkaa käyttäviä kirjailijoita, hyvistä mieleen tulee ainakin Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit ja Leena Krohnin teokset, mutta yleisesti ottaen nimenomaan sarjakuvamuodolle on luontevaa kertoa tarinoita joissa ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua.
Tuo ei sinänsä tarkoita sitä etteikö sarjoilla voisi olla "loppua", sellainen löytyy niin Tenavista kuin Lassista & Leevistä ja mm. Mämmilällä on niitä loppuja ollut jo useampi...
Toinen seikka johon voisi kiinnittää huomiota on tekotapa. Sarjakuvan tekeminen ei suoranaisesti vaadi lukuisten ihmisten työpanosta niin kuin elokuva, mutta se silti näyttää soveltuvan helpommin usean henkilön yhteistyöhön kuin vaikkapa kirjallisuus. Yhteistyö voi olla suoraa jossa sarjakuvalla on esim. käsikirjoittaja ja piirtäjä (esim. Watchmen), tai se voi olla epäsuoraa jossa samaan sarjakuvaan tekev'ät yksiköitä useat eri tekijät (esim. Aku Ankka)
Ja sarjakuvat jotka annostellaan pieninä palasina maailmalle ovat samalla myös vuorovaikutuksessa sen ulkopuolisen maailman kanssa. Huonoimmillaan tämä toki johtaa konsensusratkaisuihin ja pienimmän yhteisen nimittäjän perässä juoksemiseen mutta parhaimmillaan pidän tätä silti hedelmällisenä lähtökohtana.
Ja toisin kuin elokuva tai tv-sarja, sarjakuva on suhteellisen halpa tehdä ja levittää, mikä mahdollistaa hivenen erikoisemmatkin kokeilut (ja kokeilulla en tarkoita vain sitä nk. "taidesarjakuvaa" vaan vaikkapa ihan Mämmilää tai Kiroilevaa siiliä).
Onhan noita muoteja, joo, ja minuakin kiinnostaa enemmän analysoida olemassaolevaa ja sen perusteella pohdiskella laajempia kokonaisuuksia, mieluummin esittäen kysymyksiä kuin teesejä. Kysymyksiä jota voisi pohtia niiden mustavalkoinen-vai-värillinen, tussiterä-vai-tietokone, pseudomanga-vai-pottunokat kysymysten rinnalla, ja joihin ei noiden tapaan välttämättä ole objektiivista oikeaa vastausta...
Ja heitänpä pari lisää:
Onko sarjakuva riippumaton taidemuoto? (Mitä on taide?)
Mikä ja miksi on Tenavat?
Mitä yltää Suomesta?
-
Sarjakuvan muoto (strippi ja romaani) kehittyivät huippunsa jo viimeistään 80-luvulla, eikä mikään uusi kotkotus voi nähdäkseni tuoda siihen mitään sellaista joka parantaisi sarjakuvaa olennaisesti kerrontamuotona. Aiheet ja niiden käsittely taas seuraavat kyllä aikaansa.
Ja pah.
Suppea käsitys siitä mitä muodolla ja sarjakuvan kerrontatekniikoilla voi tehdä. Niin stripeissä, lehdissä, romaaneissa kuin nettisarjiksissakin.
Aiheet taas ovat minusta täysin ajattomia, uusia aiheita syntyy toki koko ajan ja kukin tarina käsittelee omalla tavallaan, syteen saveen tai suohon, mutta perusteemat pelkistyvät niihin yhdeksään.
Elokuvan uusi aalto ei toiminut ja kirjallisuuspuolellakin enin osa on ollut aikamoista soopaa.
Arvonnostoakaan en itse kaipaa, jos sarjakuva ei kiinnosta tai sitä arvosta sellaisenaan se on niiden ihmisten ongelma.
Tyhmiä maailmaan mahtuu.
-
Löytyipä mielenkiintoinen vanha ketju.
--
Sellaiset sarjakuvafanzinet kuin Giff-Wiff, Linus, Cahiers du BD etc. syntyivät 1960-luvun lopulla ja niiden skribentit kohottivat auteureiksi Fosterin, Hogarthin, Barksin yms yms tapaisia senttareina aiemmin pidettyjä nimiä. Jokaisen panos syndikaatin tai kustantamon tuottamaan (vrt elokuvastudio) ja jopa jonkun toisen aloittamaan sarjakuvaan oli syvästi persoonallinen (Hogarth-Tarzan) ja omaehtoinen, kunnianhimoinen... tekijä on siis auteur.
--
Uuden mantereen sarjakuvien arvostus taisi syntyä vanhan mantereen kautta.
Mutta tuliko sarjakuvan uus'aalto kuitenkin Amerikan mantereelta? Eloisat sarjakuvaromaanit, ja nyt sähköiset sarjakuvat, tulevat suurelta osin sieltä.
Eurooppalainen sarjakuva on hyvin perinteistä, vaikka toki kokeilijoitakin löytyy.
Uusi aalto ei välttämättä ollutkaan mitään erikoisuuden tavoittelua vaan NY Timesin parhaiten myyvien graphic novelsien kymmenen kärkeä.
Vähän haparoivaa on tämä ajatuskulku; täytyy vielä fundeerata lisää.
-
Jotenkin sanoisin, että "uusi aalto" syntyi amerikkalaisen undergroundin pohjalta. Siinähän on mukavasti välimaastossa ainakin tämä Weirdo ja sitten myöhemmin RAW. Vai ovatko ne jo uutta aaltoa? Peter Bagge ny ainakin on ja toimittipa Weirdoa Crumbin kyllästyttyä.
Ranskassa Dargaudilla oli paksumpien albumien sarja nimikkeellä Roman BD 1970-luvun lopulta(?) ja Castermanilla "les romans (À Suivre)". Eli normialbumeista ja albumisarjoista poikkeavia pidempiä (reilusti yli 64 s.) ja vakavampia yhden albumin mittaisia sarjakuvia. Tulihan noita suomeksikin muutamia 80-luvulla (Comesit, Tardit, Auclairit ja mitä niitä nyt tuli).
Niistäpä voineekin vetää suorat linjat uudempiin David B:n, Blutchin, Christophe Blainin, Jean-Christophe Menun, Satrapin, Sfarin ym. sarjakuvaromaaneihin.
Timo
-
Jollekin taiteen mystinen status on jotain tavoittelemisen arvoista. Toiselle "taide" merkitsee samaa kuin "nykytaide" valikoiden siitä niitä kauhunomaisia käsittämättömiä esimerkkitapauksia. Molemmat näkökannat ovat jotenkin tarpeettoman pakkomielteisiä. Vai liittyykö taiteen status kuitenkin apurahapolitiikkaan ja sarjakuvan historialliseen asemaan, siinä missä nykytaiteen mielikuvat pelkoon siitä että vanhat tyylit kuolevat sukupuuttoon? Tärkeintä lienee ettei sarjakuvan lukeminen tai tekeminen automaattisesti aiheuta huonoa omaatuntoa.
Niistä sarjakuvan tempuista sen sijaan olisi hedelmällistä keskustella. Ne ovat osin lajityyppiin sidottuja, koominen rinnastus toimii hyvin sarjakuvan muodossa niin sanallisesti että kuvallisesti. Yllättävyys taas tapahtuu hieman eri tavalla kuin se on liikkuvassa kuvassa tai tasapaksussa tekstissä mahdollista, kun niissä ei sivusilmällä näe mitä on tulossa.
Hahmoihin liittyvistä visuaalisista tempuista kaavion on rakennellut Scott McCloud, hyvä keskustelunavaus se on ollut aikoinaan. Itse näkisin sen jotenkin niin että on vääristämistä, pelkistämistä, simuloimista ja sarjakuvassa vakiintuneen symboliikan käyttämistä. Kiinnostavaa nykyisin ovat myös nopeat ja hitaat piirrostyylit sekä dokumentaarisuuden nousu. Muun nettimaailman mukana sarjakuvantekijöistä on tullut astetta julkisempia olentoja ja sarjakuvat ovat seuranneet mukana. Temppu sekin.