Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvantekijöiden keskustelut => Luomistyö, käsikirjoittaminen ja kääntäminen => Topic started by: Teräskäsine on 16.03.2009 klo 10:29:20
-
Kun luin Resident Evil-sarjakuvan luonnokset lävitse, huomasin, ettei lukija voi aina tajuta mitä ruuduissa tapahtuu. Osa kohtauksista tuntui menevän liian äkkiä ohitse, eikä niissä tuntunut oikein olevan järkeä. Lukija ei jää katselemaan ruutua pitkäksi aikaa, joten pienet tapahtumat saattavat mennä kokonaan häneltä ohitse. Asian korjatakseni päätin lisätä sarjakuvaan kertojan selventämään ja korostamaan tapahtumia.
Päätöstäni tuki se, kun huomasin Denny O'Neilin kirjoittamassa Batman-sarjakuvassa runsaasti tekstilaatikoita, joissa korostetaan aika näkyviäkin asioita, muttei kuintenkaan rautalangasta vääntäen. Hyvänä esimerkkinä alla oleva ruutu:
(http://img19.imageshack.us/img19/9701/img0019xve.jpg)
Ilman teksilaatikkoa lukija ei kiinnittäisi huomiota tuohon napin painamiseen niin paljon, jollei sitä sitä sitten olisi piirretty korostetummin.
Kertojaa voidaan myös käyttää paljon jännityksen luomisessa ja laittaa lukijat miettimään hahmojen kohtaloa. Tästäkin hyvä esimerkki yhdestä Aku Ankasta:
(http://img205.imageshack.us/img205/5156/img0020a.jpg)
Suositteko te kertojaa sarjakuvissa vai häiritseekö se?
-
Tuon napin painalluksen olis ihan hyvin voinut tuoda kuvallisestikin esille. Liiallinen selittely on tylsää lukijan aliarviointia. Kuvan pitää olla vaan kyllin selkeä, jos yksi kuva ei riitä pitää tehdä toinen ja kolmaskin. Esim. tuossa nappulaa painavan naisen käsi olis voinut olla vielä isonnettuna erillisruudussa. Kerrontaa kuvin.
Joskus kertojan ääni on toki hyväksi, jos se tuo jotain mukanaan - jännitettä, hauskoja rinnastuksia kuva-teksti-yhdistelmässä - mitä vaan, mutta selittelevänä se on turha ja alleviivaava.
Timo
-
Tossa Aku Ankka-esimerkissäkin olisi paljon hienompaa kun jännitystä kasvatettaisiin höpsön tekstilaatikon sijasta näyttämällä muutaman ruudun ajan pelkkiä kivikasoja. Aku Ankan lakki näkyisi jossain ruudussa mutta missä itse Ankka?
Tekstilaatikoiden käyttö on usein siis silkkaa kykenemättömyyttä ajatella kuvallisesti, laiskuutta tai oman äänen liiallista rakastamista.
Vastikään julkaistusta Hautuukodista jäi muuten päällimmäisenä mieleen ajatus siitä oliko kuvilla juuri mitään muuta virkaa kuin kepeyden lisääminen tekstipainotteisessa kerronnassa. Olisiko hautuukoti toiminut paremmin kirjana? Olisiko kohtalaisen tylsää tarinaa kirjana lukenut kukaan?
Itse kyllä miettisin selityslaatikoiden käyttöä tarkkaan, ja mietinkin, aina kun sarjakuvia itse jaksan piirtää.
-
Kai se kertojaääni on työkalu siinä kuin muutkin, oikein käytettynä se tuo sarjakuvaan lisää tasoja, väärin sovellettuna taas häiritsee sujuvaa kerrontaa. Ryhmä-X:n Koivumäki muistelee yhä ilolla pari vuotta sitten suomentamaansa Dracula-sarjaa: kun mies tippuu lattian läpi, tapahtuma havainnollistetaan kuvan lisäksi kertontalaatikossa ("Mies putoaa lattian läpi") sekä varmuuden vuoksi vielä puhekuplassa ("Argh! Putoan lattian läpi!").
Täytyy kyllä tunnustaa, että itse kaipaan aika ajoin sekä kertojan ääntä että ajatuskuplia sarjiksissa, nykyään ne tuntuvat sulautuneen yhteen - eli kerrontalaatikot, silloin harvoin kuin niitä käytetään, sisältävät sarjakuvahahmojen ajatuksia. Miten ne niihin laatikoihin ovat joutuneet? Hemmetin Miller.
-
Itsekkin mietin kyllä tarkkaan mihin noita tekstilaatikoita sijoittelen. Niillä voidaan pitää lukija kuitenkin enemän kärryillä, jollei hahmot itse voi ajatella ja kertoilla tapahtumia. Yleensä tekstilaatikoita käytetään silloin, kun halutaan ilmaista ajan kulunneen tai kertoa missä paikassa ollaan. Tuossa sarjakuvassani mietin riittääkö ajan kulumisen kuvaamiseen se, että tekee "turhan" ruudun, jossa on kuvattu läheltä jokin esine ja seuraavalla ruudulla esitetään hahmot tässä samassa paikassa.
-
itse kaipaan aika ajoin sekä kertojan ääntä että ajatuskuplia sarjiksissa, nykyään ne tuntuvat sulautuneen yhteen - eli kerrontalaatikot
Aivan.
Vierastan. Tuntuu kuin "päänsisällyslaatikko" olisi ajatuskuplaa totaalisempi katsaus hahmon mieleen, ja silloin se menee tökerön puolelle. Ihmisen mieli ei ole lauseita.
Ajatuskupla vertautuu puhekuplaan, eikä ärsytä niin tulkita hahmon ajatusta tiivistettynä lauseeksi. Tyylikkäämpää ajatuskuplissakin käyttää kuvia.
Ja syö uskottavuutta kuvata mitä hahmojen päässä tapahtuu, koska silloin lukija samastetaan jumalaan.
-
Joskus "kertoja" on tarpeellinen, joskus pahinta mitä sarjakuvalleen voi tehdä.
Sarjakuvassa on kyse kuvan ja tekstin yhteistyöstä, kuvien määrä vaihtelee mutta teoria on kärjistetysti aina sama karkeasti yleistäen.
joskus on tarpeen kertoa mitä hahmo(t) ajattelevat ilman ajatuskuplia tai selventää missä ollaan(aika, paikka jne).
Toisinaan se vain rikkoo kerronnan kulun riistää kaikki sävyt, tunnelman eikä tosiaan tee muuta kuin alleviivaa itsestäänselvyyttä ja aliarvioi lukijaa.
tämän yhdistäminen elokuvien kertojaääneen on tavallaan pätevä veto, mutta eihän kertojaääni myöskään sovi kaikkiin elokuviin. Ja toisinaan se että kertojaääni niin elokuvissa kuin sarjakuvissa on jotain aivan muuta kuin mitä kuvissa tapahtuu tekee siitä paremman, runsaamman ja lisää uusia tasoja.
sama pätee kaikkeen muuhunkin kerrontaan. tarinan sisältö ja rytmi määrää asiat.
Miten tarinasi toimii määrää esitätkö kolmen kuukauden kulumisen.
Piirrätkö samaa kuvaa mutta säätilan muutokset kuudessa ruudussa kertovat lukijalle että on kulunut kolme kuukautta.
Vai piirrätkö maisemia sään muuttumista yms. 15 sivua.
Vai laitako tekstiruudun "kolme kuukautta myöhemmin"
jokainen toimii tietyntapaisessa tarinassa ja yhtä lailla eri kertomusten kohdalla saa lukijan miettimään joko "koskas tämä ääliö pääsee asiaa" tai "ööö? häh? toinen meistä on vetänyt jotain mikä ei sovi sille ja se en ole minä"
Parhaiten kertojaääni, minusta, toimii silloin kun se kertoo lukijalle ne asiat joita ei näytetä, tarinan muiden hahmojen toimia ja kaavailuja selittävää, infodumppausta koksa kaikki lukijat eivät ehkä sittenkään tiedä minkätakia tilanteessa täytyy olla raitisilmamaski tai että trotyylin ominaisuuksia siinä määrin että sen voi sytyttää(huono, huono idea)
Käyttäen hienoja sivistyssanoja on tautologista (ei sivistyssanoin: Toistoa, toistoatoistoatoistoa..) kertoa sama asia moneen kertaa.
näyttää kaveri tanssimassa, kertoja sanomassa "kaveri tanssii" ja puhekuplassa vielä "tanssin"
kai tuokin jossain asiayhteydessä on hauskaa ja voi olla sarjakuvan toimiselle olennaista, mutta en suosisi.
kas 3 viestiä. Ei, keijo: ei jumalaan tai jumalaan ei edes jomalaan.
Toki voi käyttää pelkkiä kuviakin mutta sekään ei aina toimi ei kuten sanat. molempia tarvitaan
-
Itsekkin mietin kyllä tarkkaan mihin noita tekstilaatikoita sijoittelen. Niillä voidaan pitää lukija kuitenkin enemän kärryillä, jollei hahmot itse voi ajatella ja kertoilla tapahtumia. Yleensä tekstilaatikoita käytetään silloin, kun halutaan ilmaista ajan kulunneen tai kertoa missä paikassa ollaan. Tuossa sarjakuvassani mietin riittääkö ajan kulumisen kuvaamiseen se, että tekee "turhan" ruudun, jossa on kuvattu läheltä jokin esine ja seuraavalla ruudulla esitetään hahmot tässä samassa paikassa.
Keskustelu on aika teoreettista ilman kuvaesimerkkejä. Kehoittaisin tekemään vähintään luonnoksia mainituista tilanteista ja lähettämään näytille.
-
Keskustelu on aika teoreettista ilman kuvaesimerkkejä. Kehoittaisin tekemään vähintään luonnoksia mainituista tilanteista ja lähettämään näytille.
ei ole pakollista.
käsikirjoitus ei välttämättä sisällä ainuttakaan kuvaa, vain tekstiä mitä kuvissa on.
pieni hetki.
-
ei ole pakollista.
käsikirjoitus ei välttämättä sisällä ainuttakaan kuvaa, vain tekstiä mitä kuvissa on.
pieni hetki.
Käsitin että tässä ei olla tekemässä pelkkää käsistä. Aivan vastaavasti aloittelevan (miksei kokeneemmankin) käsikirjoittajan kannattaa tietysti luotetuttaa valmista tekstiä, ei pelkkiä ideoita.
-
juu totta mutta ihan esimerkiksi väkästin nämä nyt.
Ovat hätäisiä ja niissä on suht sama tilanne mutta kertojaääni tai sen puute , ainakin minusta muuttaa sävyjä.
Sivu 1
Jorma kävelee kotiinsa tervehtii naapuriaan ja menee kotiinsa on ilta
sivu 1
ruutu 1
Jorma kävelee kotipihaan ruudussa näkyy myös naapuri kirsti tervehtii
Kirsti: ” iltaa naapuri”
sivu 1
ruutu 1
Jorma kävelee kotipihaansa naapuri tervehtii
kirsti: ”iltaa Naapuri”
Kertojalaatikko ' kohta se aloittaa siitä ***keleen omenapuusta...'
sivu1
ruutu 1
jorma kävelee kotipihaansa naapuri tervehtii
kirsti ”iltaa naapuri”
Kertojalaatikko ' KGB tiedusteluraportti v-3-9-651: kohde saapui rutiiniensa mukaisesti klo 16.55. yhteys agentti vasiliovan kanssa alkaa tuottaa hitaasti tulosta'
sivu 1
ruutu 1
Jorma kävelee kotipihaansa naapuri tervehtii
kirsti ” iltaa naapuri ”
kertojalaatikko ' hän jätti minut kahdeksan kuukautta sitten. Taitaa olla aika tehdä jotain elämälleni'
sivu 1
ruutu 1
Jorma kävelee kotipihaansa naapuri tervehtii
kirsti ” iltaa naapuri ”
kerojalaatikko 'naapurinmies oli kummallinen: ihan tavis ei ollenkaan hyvännäköinen mutta oudosti puoleensavetävä'
lisähuomio on kaksi täysin vastakkaista lajityyppiä joihin kertojanääni ei sovi. ihmissuhdekuvauksissa se usein"leimaa" ja toiminnan kohdalla se hidastaa rytmiä
sama asia on elokuvissakin.
Mikä tuo opitun lisätason kovaksikeitettyyn dekkariin rikkoo parisuhdekuvausta häiritsevästi, usein(liian usein)saarnaavin sävyin, on sam asia joka myös vie ponnen toimintaosuuksien vauhdilta.
Päiväkirjamaisuus on yksi poikkeus sääntöön mutta vain harvoin omasta mielestäni se joka sen vahvistaa.
-
Parhaiten kertojaääni, minusta, toimii silloin kun se kertoo lukijalle ne asiat joita ei näytetä
Luulisi myös että kertojaääni voisi toimia hyvin myös ristiriitaa korostavana tarinankerrontana.
Esimerkiksi kertojaääni voisi kertoa meille henkilön arvostavan rehellisyyttä yli kaiken ja samaan aikaan kuvassa näkisimme henkilön tekemässä rikosta.
-
Juuri näin.
Tämä ristiriita on yksi olennainen sarjakuvalle ja elokuvalle ja näyttämötaiteelle ominainen tekijä.
samaa voi korostaa dialogin kerronnassa tyyliin
kertojaääni: jorma on kiltti ja mukava mies
Kuvassa jorma hymyilee leveän aurinkoisesti ja hakkaa lasta ruosteisella kettingillä veri lentää
Jorma: "kyllä sinä olet kiva lapsi"
lukijan tulkinta muuttuu joka kerta ja myös suhtautuminen Jormaan, kertojaan ja tekijään.
kertoja ja kertojan luotettavuus on yksi tekijä. Tämä luottamussuhde on lukijan ja tekijän välillä
ristiriidan lisäksi on mahdollista kertoa allegorinen sarjakuvan kanssa rinnakkainen tarina joka liittyy teemaan mutta tämä tietenkin vaatii taitoa ja näkemystä ja on hyvin helppo keino ampua kuvainnollisesti itseään jalkaan.
Kertojanääni rinnastuu myös ääniefekteihin ja taustamusiikkiin siis soundtrackiin.
toisille se toimii ja joskus se tekee tahattomasti parodioita itsestään.
-
kertojaääni: jorma on kiltti ja mukava mies
Kuvassa jorma hymyilee leveän aurinkoisesti ja hakkaa lasta ruosteisella kettingillä veri lentää
Jorma: "kyllä sinä olet kiva lapsi"
Jorman tarina alkaa olemaan jo selkeää Finlandiatasoa
-
Jorman tarina alkaa olemaan jo selkeää Finlandiatasoa
ruutu 3
kertojaääni 'sinä päivänä Jorma voitti Finlandian'
kuva Jorma painimassa Finlandian vodkapullon kanssa
Jorma: "Minä elän!!!"
-
Täytyy kyllä tunnustaa, että itse kaipaan aika ajoin sekä kertojan ääntä että ajatuskuplia sarjiksissa, nykyään ne tuntuvat sulautuneen yhteen - eli kerrontalaatikot, silloin harvoin kuin niitä käytetään, sisältävät sarjakuvahahmojen ajatuksia. Miten ne niihin laatikoihin ovat joutuneet? Hemmetin Miller.
En nyt tiedä onko tälle pohjaa todellisissa sarjoissa, mutta tulee mieleen, että kerrontalaatikko hahmonkin mietteinä olisi jotakin jälkikäteen lisättyä kommenttiraitaa, ikään kuin lukisi kirjamuodossa jonkun muistelmia. Niissä laatikoissa voi olla kesken kiivaan tappelun filosofista pohdintaa, mikä oikein saikaan kimppuun käyvän hyypiön rikolliselle uralle siirtymään. Ajatuskuplassa taas voi luontevasti käydä läpi vain sen tyyppisiä ajatuksia kuin "Ase, jos vain saisin sen käsiini".
Elokuvissa ja tv-sarjoissahan ei ole moisia laatikoita käytössä, jolloin hahmojen pitää puhua itsekseen. Ei sitäkään voi liikaa harrastaa.
-
En nyt tiedä onko tälle pohjaa todellisissa sarjoissa, mutta tulee mieleen, että kerrontalaatikko hahmonkin mietteinä olisi jotakin jälkikäteen lisättyä kommenttiraitaa, ikään kuin lukisi kirjamuodossa jonkun muistelmia. Niissä laatikoissa voi olla kesken kiivaan tappelun filosofista pohdintaa, mikä oikein saikaan kimppuun käyvän hyypiön rikolliselle uralle siirtymään. Ajatuskuplassa taas voi luontevasti käydä läpi vain sen tyyppisiä ajatuksia kuin "Ase, jos vain saisin sen käsiini".
Imperfektiä kai käytetään useammin laatikoissa kuin preesensiä. Minäkään en laatikkokerronnasta paljon välitä, mutta ehkä se on kerrontatapa jonka kaikkea potentiaalia ei ole vielä hyödynnetty. Omalämänkerrallisissa tarinoissahan usein on kerrontatekstiä joko laatikoissa tai vapaammin sommiteltuna, ja aikamuoto on kai lähes aina preesens.
Olen aina pitänyt siitä, miten omaelämänkerrallistyyppistä tämänhetkistä aikamuotoa käytetään tässä (http://www.flickr.com/photos/radiomaru/2158755104/sizes/o/) Bryan O'Malleyn (Scott Pilgrimin tekijä) kaksisivuisessa fiilistelypätkässä ja olen varmaan koettanut apinoidakin sitä pari kertaa.
-
Kerojan käyttö on perusteltua ainakin silloin, jos tekijä haluaa mennä rivakasti eteenpäin. Jokin tapahtumaketju, jonka kertomiseen voisi mennä hyvinkin monta ruutua, voidaan kuitata muutamalla rivillä tekstiä.
Toki tekijän on käytettävä harkintaa. Mutta selvähän se.
-
Aivan.
Vierastan. Tuntuu kuin "päänsisällyslaatikko" olisi ajatuskuplaa totaalisempi katsaus hahmon mieleen, ja silloin se menee tökerön puolelle. Ihmisen mieli ei ole lauseita.
......
Ja syö uskottavuutta kuvata mitä hahmojen päässä tapahtuu, koska silloin lukija samastetaan jumalaan.
Joo, aika samoilla linjoilla. Paitsi film-noirista tai sen hengestä ollessa kyse. Eli esimerkiksi juuri Millerin Batman. Tuntuisi hölmöltä, jos tuo kerronta, joka on oikeastaan osin päähenkilön ajatusta, kerrottaisiin ajatuskuplina, kun film-noir elokuvissakin päähenkilön ääni tulee "ulkopuolelta".
John Romita JR.:n piirroksissa oli J.M.S.:n aikoina paljon pitkiä ajatuslaatikoita, ja ne olivat sisällöltään ok, mutta ollessaan niin pitkiä, rasittivat keskittymiskykyä liikaa.
Mielestäni kertojalaatikoita pitää olla. Luin vihdoin ja viimein Vampire hunter D:n, ja siitä ei meinannut saada mitään tolkkua, kaikki eteni liian nopeasti jne. Mutta jos tuossa olisi ollut vähintään yksi kertojalaatikko per sivu, olisi homma ollut edes huonoudessaan kiinnostava.
-
Tuossa kun mietin yhtä hieman hankalaa kohtaa sarjakuvassani, keksin, että kohtauksien alleviivaamisen sijaan lukijalle voi paljastaa jotain tärkeää, mutta joka ei välttämättä liity ollenkaan kyseiseen kohtaukseen.
Mielestäni se toimii, jos vaikka tekstilaatikoissa näytetään jonkin kirjeen sisältö, jossa vaikka esimerkiksi on kirjoitettu paremmasta toivosta, kun taas kuvissa näytetään, että päähenkilöllä menee todella huonosti. Toimii se paremmin kuin että tekstilaatikoissa kerrottaisiin suoraan miten huonosti hänellä nyt meneekään. Kun teksti ja kuva ovat ristiriidassa, se korostaa kummankin sisältöä ja tekee niistä mielenkiintoisempia.
-
Edellä on ollut sangen ansiokkaita esimerkkejä, joissa kuvan ja kerronnan välille ladataan jännite. En keksi, miksi kerrontaa ei voisi kuljettaa laatikoissa irrallaan dialogista ja kuvasta. Tarinan voi pilata monella tapaa, eikä kertojan käyttäminen ole tässä suhteessa mitenkään erityisen tuhoisa. Tarpeeton "psykologisointi" ontuu millä tahansa tekniikalla.
American Beautyn alussa rakennetaan toimiva jännite kertojan kautta. Minusta se toimii hyvin: ei mitään draamallista käännettä vaan kortit pöytään heti alussa ja sitten vääjäämätön liukuminen kohti loppua. Elokuva olisi aika pliisu ilman tätä kommenttia heti alussa. Minusta vastaavassa tilanteessa sarjakuvassa olisi luontevaa käyttää kuvasta irrallista tekstiboksia, jossa kertoja puhuu. (V.O. = voice over).
EXT. ROBIN HOOD TRAIL - EARLY MORNING
We're FLYING above suburban America, DESCENDING SLOWLY toward a tree-lined street.
LESTER (V.O.)
My name is Lester Burnham. This is my neighborhood. This is my street. This... is my life. I'm forty-two years old. In less than a year, I'll be dead.
-
Perusohje on: älä selitä, näytä.
-
Perusohje on: älä selitä, näytä.
Kuten sanonta kuuluukin, yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa :)
-
Sorry, mutta tuon luettuani oli pakko:
(http://koti.mbnet.fi/mmyllyma/herja.gif)
-
Sorry, mutta tuon luettuani oli pakko:
(http://koti.mbnet.fi/mmyllyma/herja.gif)
Joo, kai tuo seloste ja tuhoton määrä puhekuplia on tuossa avuksi...
-
Kuten sanonta kuuluukin, yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa :)
Ehkä juuri siksi mielestäni tekstittömät, vähänkin strippiä pidemmät sarjakuvat ovat hyvin raskassoutuisia ja hitaita lukea.
-
Oma korteni keskusteluun:
Sarjakuvahan on siitäkin upea taiteen laji että tekijällä on niin monta työkalua jolla voi vaikuttaa teoksen tunnelmaan. Tekstin runsaus tai niukkuus suhteessa kuvalliseen antiin on yksi näistä. Minusta kyse on eri tyyleistä tehdä sarjakuvaa, eikä ole viisasta nostaa toista kategorisesti toisen yläpuolelle. Kumpikin voi tilanteesta tai teoksen yleisestä luonteesta riippuen olla upeasti toimiva valinta.
-
Tekstin runsaus tai niukkuus suhteessa kuvalliseen antiin on yksi näistä. Minusta kyse on eri tyyleistä tehdä sarjakuvaa, eikä ole viisasta nostaa toista kategorisesti toisen yläpuolelle.
Niin, no kunhan tietysti sarjakuva on edelleen sarjakuva, kuvasarja, eikä sarjateksti, tekstisarja.
Eli kuva on hyvä olla vaikka siellä kaiken alla, jos ei muuten.
Tosin mikä minä olen puhumaan, kun olen niitä ihmisiä, joka katsoo 99% elokuvista yms. äänettöminä, koska äänet ovat joko ärsyttävät tai muuten vaan kauheat. Kuuntelen soundtrackin erikseen jo etukäteen.
Mitenkö tämä liittyy tähän? No, melko sama asiahan tämä on:
Kummatkinhan ovat tehosteita. Sarjakuvassa teksti on tehoste, elokuvissa yms. ääni.
-
Kerojan käyttö on perusteltua ainakin silloin, jos tekijä haluaa mennä rivakasti eteenpäin. Jokin tapahtumaketju, jonka kertomiseen voisi mennä hyvinkin monta ruutua, voidaan kuitata muutamalla rivillä tekstiä.
Tuo on hyväksyttävä. Samoin minusta on ok jos joku kertoo tarinaa siitä mitä tapahtui.
Kliseinen esimerkki ruudusta yksi:"Minut teloitetaan huomenna murhasta jota en tehnyt. Se on minulle oikein."
Mutta jos tämä kaveri kommentoi jokaista ruutua tästä eteenpäin hommassa ei ole ideaa. Olen samaa mieltä siitä että nimenomaan noir-juttuihin tällainen sopii, muuten kuvien ja dialogin pitäisi riittää.
-
Luin äskettäin Joe Kubertin Tor-sarjakuvan. (Lähes?)Jokaisessa ruudussa on kertoja. Ei se minua haitannut. Mutta myännän että Tor on poikkeus. Ja Kubert on mestari.
EDIT:
Tulee mieleen joidenkin Blueberry-albumien alut, joissa kertoja kertaa mitä on tapahtunut aiemmin ja luo myös mukavasti tunnelmaa tulevalle. Toimii.
-
Ehkä juuri siksi mielestäni tekstittömät, vähänkin strippiä pidemmät sarjakuvat ovat hyvin raskassoutuisia ja hitaita lukea.
Saattaisit pitää Winshlussin Pinocchiosta.
-
Mä käytän noita kertoja-laatikoita. Esimerkkinä montaasi (elokuvamaailman termi, en tiedä soveltuuko sarjakuviin yhtä hyvin - sellainen "kuvilla/leikkauksilla kerrottu tarinanpätkä") jossa kerrotaan jotain historiaa. Toimii hyvin mm. VTM - Toreador (http://www.mycomicshop.com/search?q=Vampire%20the%20Masquerade%3A%20Toreador&qloc=N&TID=388191) -sarjiksessa jossa henkilö kertoo vampyyrien historiasta: alkaa niin että hahmo selittää (kuvassa siis vaan hahmo ja puhekupla) ja seuraavat kuvat ovatkin 1400-luvulta jne. jossa tuon hahmon puhe jatkuu kertoja-laatikossa.
Tällä hetkellä työn alla olevassa sarjakuvassani käytän samaa konstia, ja lisäksi olen suunnitellut käyttäväni Burn Notice (http://www.usanetwork.com/series/burnnotice/) -sarjassa käytettävää First Person Narrative -kerrontaa jossa hahmo itse toimii reaaliaikaisena kertojana (tätä kirjoittaessa tuolla sivulla on preview-klippi seuraavasta jaksosta jossa tuo kerrontatapa tulee hyvin esille). Tästä en ole varma onko ajatuskupla vai kertoja-laatikko parempi vaihtoehto, mietin kyllä käyttäväni niitä kerronta-laatikoita.
Eikös mm. Witchblade -sarjiksissa oo joskus samantapainen first person narrative niissä laatikoissa, näin ainakin muistelisin. Ja siinä Batman-ensimmäinen vuosi.
Tosin liikaa sitä tekstiä ei saa olla per laatikko, muuten tulee sellainen ettei sitä jaksa lukea. Pari lausetta / laatikko yhteen kuvaan. Jos kuva on iso niin sitä kohden voi olla pari laatikkoakin.
-
Kertojalaatikoilla on tosiaan paikkansa joissain sarjakuvissa.
Batmaneistä myös The Dark Knight Returns, myöskin Milleriltä, käyttää niitä onnistuneesti.
Molemmat näistä Batmaneistahan ovat synkkää yksinpuhelua. Tällaisessa kertojalaatikot toimivat todella hyvin. Täytyy esimerkiksi vielä nostaa Sin City, sekin Milleriltä.