Kirjoittaja Aihe: Sarjakuvan viehätyksestä  (Luettu 25936 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

O.K.

  • Jäsen
  • Viestejä: 528
Sarjakuvan viehätyksestä
« : 10.03.2004 klo 23:15:04 »
Tarina ja käden taidot -säikeessä oli puhetta siitä, mikä tekee sarjakuvasta hyvän.
http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?board=3;action=display;threadid=901
Eli keskustelussa otettiin kantaa sarjakuvateosten vetovoimaan, mikä on se tekijä joka houkuttaa toistuvasti tarttumaan johonkin tiettyyn sarjaan.

Mikä sitten tekee sarjakuvasta yleensä niin monia viehättävän asian? Mikä saa ihmiset ylipäätänsä tekemään sarjakuvia? mikä sarjakuvassa vetää lukijoita puoleensa? Mikä on saanut ihmiset kehittämään sarjakuvan niin pitkälle? Sarjakuva kiinnittää suorastaan taianomaisesti huomion itseensä - sisällöstä viis. Jokin sarjakuvan muodossa on ihmismieltä kiihottavaa...

Sarjakuva jaksaa toistuvasti hämmästyttää – ainakin minua – monitasoisuudellaan. Se on vakavasti otettava taiteenala, vahva viestintämuoto ja myös puhdasta viihdettä. Mutta sarjakuva on myös kieli. Sarjakuvan merkkikieli on varmasti maailman levinneimpiä ja ymmärretyimpiä kieliä. Moni ymmärtää englantia, vielä useampi kiinaa, mutta sarjakuvaa ymmärtävät miltei kaikki pallomme asukkaat. Ainakin sen yksinkertaisia merkkejä kuten ruutuja ja kuplia. Samalla "sarjakuvakielen" sisällä on elävä "murrekulttuuri", joka jatkuvasti muuttuu ja kehittyy voimalla johon kirjoitettu kieli ei koskaan pysty.

Perinteiset tunnetut "murteet", eurooppalainen, japanilainen ja amerikkalainen, ottavat toisistaan piirteitä ja mukautuvat globaaliin kulttuuriin kuitenkaan muuttumatta tasaisen harmaaksi massaksi (toivottavasti...). Pienempien maiden ja sarjakuvapiirien omalaatuiset piirteet värittävät valtavirtaa, ja alakulttuurista valtavirraksi ja takaisin -kierre myllää sarjakuvan tuulia kuin coriolisvoima.

Usein sarjakuva rinnastetaan luolamaalauksiin. Kivi mainitsi toisaalla, että "sitähän sarjakuvat juuri ovat; alkukielisiä tarinoita" viitaten juuri tuohon muinaiseen kerrontakeinoon. Kuitenkin sarjakuva "unohdettiin" tuhansiksi vuosiksi. Toki matkan varrella oli nuolenpäät, hieroglyfit ynnä muut, mutta Euroopassa abstrakti kirjoitettu kieli on myllännyt jo kovin kauan. Kirjoitettu kieli oli järkevä jatkumo puhutulle kielelle: naapurisavimajan Sumeri-Pate lohkaisi hyvän vitsin Urukin kaupungin kovapäisestä johtajasta ja huonomuistisena vitsin kuulija halusi raapustaa tekstin ylös (kohtalokkain seurauksin...). Kirjoitettu teksti tuntuu luontevalta.

Samoin tuntuu maalaustaide: Pistetään kankaalle, mitä nähdään. Tietysti mukana on paljon symboliikkaa ja taiteilijan vapautta, mutta kyseessä on kuitenkin tallennettu kuva elävästä tai kuvitellusta maailmasta. Tätä pohdintaa jatkaen valokuvaus on vielä "järkevämpää" näkymän tallennusta - taas luontevaa. Maailma toimii kuitenkin aikaulottuvuudessa, joten hyvin luontevaa on tallentaa myös liikkuvaa kuvaa - ilmaista asioita sekä tilassa että ajassa.

Mutta mikä ihme laittoi luomaan SARJAKUVAN yhtäkkiä satakunta vuotta sitten, kulttuurissa jossa kieli ja kuva olivat eriytyneet kauas toisistaan? Mikä laittoi ihmisten päähän että peräkkäin asettamalla yksittäiset kuvat alkavat kertoa tarinaa?! Mikä nyrjäyttää ihmiset ajattelemaan, että kahden ruudun välillä voi kulua aikaa enemmän kuin kuvien katsomiseen kuluu? Kuka on nähnyt ihmisten päiden yläpuolella KUPLIA heidän puhuessaan?! Kuinka 'POKS' voi olla ÄÄNI kun se on tekstiä?

Tuntemamme sarjakuva on jotain aivan muuta kuin luolamaalaukset.

Mutta kuitenkin hyvin samanlaista... Luontevaa?

Siinä kai osa viehätyksestä... pienen pieni osa, eli jatkaa saa!
(eikä ole pakko yhtä pitkästi...)

Axuz

  • Jäsen
  • Viestejä: 413
  • Kvaak!
Re:Sarjakuvan viehätyksestä
« Vastaus #1 : 11.03.2004 klo 01:12:49 »
Aijai jai JAI!!! Heittipä O.K. äärimmäisen mielenkiintoisen ja hemmetin haastavan aiheen kehiin. Tällaiseen vastaamiseen pitää kyllä kuitenkin varata hieman aikaa sekä naputtaa konetta että hieroa älynnystyröitä, joten mietin tätä nukkuneena ja levänneenä uudestaan oikein ajan kanssa hieman myöhemmin. Lähiaikoina kuitenkin...

Tämä on kuitenkin sellainen aihe, että jos muutamat jo aavistettavissa olevat tahot täällä kvaakissa innostuvat tähän vastaamaan, tästä voi tulla todella pitkä säie. Suoranaista analyyttistä peitsenvääntöä, johon kyllä mielelläni lähden mukaan. Mikäs sen herkullisempaa...  ;D

On jo nyt kuitenkin kehuttava O.K.:n hyvää omaa pohjustusta ja esipuhetta nyt aloitetulle aiheelle. Itse aloittamiin aiheisiin pitäisikin suhtautua juuri tällaisella vakavuudella, että antaa selkeän käsityksen siitä, millaisia asioita nyt ainakin toivottaisiin käsiteltävän tässä nimenomaisessa säikeessä. Aika tarkat "ohjeet" olen pyrkinyt itsekin antamaan itse aloittamissani aiheissa silloin, kun kyseessä on hieman "syvällisemmin" käsiteltävä aihe...

Tästä on hyvä jatkaa...  ;)

jokela

  • sörsselsson
  • Jäsen
  • Viestejä: 777
  • .. I'm a devil in disguise ..
Re:Sarjakuvan viehätyksestä
« Vastaus #2 : 11.03.2004 klo 01:36:54 »
Wautsi !! Jopas oli tekstiä.

No, tarviipa tuota miettiä mutta tähän jo pari kannanottoa miksi 'sarjakuva' voi olla kuvataidetta parempaa.

Kuvataide voi olla staattista -- sarjakuva lisää kuviin ajallisen ulottuvuuden ja rytmiikan (tapahtumaketjun) jota pelkästään yxi kuva uupuu.
Teksti & kuva - synteesi antaa kolmannen ulottuvuuden pelkkään kuvaan nähden.
1 + 1 = 3

Heh, ja jos syvällisimmin haluaa. Voisi toi sarjakuva olla yx niitä C.G. Jungin eräänlaisia arketyyppejä. Hän vaan ei kaiketi koskaan lukenut, oli muita kiireitä ...

  -- j --
He may look like an idiot and talk like an idiot but don't let that fool you. He really is an idiot.

[kivi]

  • Jäsen
  • Viestejä: 1 529
  • Akvaarious.
Re:Sarjakuvan viehätyksestä
« Vastaus #3 : 11.03.2004 klo 12:27:28 »
Mutta sarjakuva on myös kieli. Sarjakuvan merkkikieli on varmasti maailman levinneimpiä ja ymmärretyimpiä kieliä. Moni ymmärtää englantia, vielä useampi kiinaa, mutta sarjakuvaa ymmärtävät miltei kaikki pallomme asukkaat. Ainakin sen yksinkertaisia merkkejä kuten ruutuja ja kuplia. Samalla "sarjakuvakielen" sisällä on elävä "murrekulttuuri", joka jatkuvasti muuttuu ja kehittyy voimalla johon kirjoitettu kieli ei koskaan pysty.

Jep. Nyt ollaan mulle rakkaassa teoriassa:

Sarjakuva on ikonipohjainen merkkijärjestelmä, jonka ikonit koostuvat useista eri informaatiomuodoista, ja jonka pienin yksikkö on ruutu.

Sarjakuvan merkkikielen osaaminen ei ole mitenkään automaattista, mutta sarjakuva on rakenteena itseopettava, joten sarjakuvan lukemisen voi aloittaa puhtaalta pöydältä (sen mukaan kuin ikonin osia tuntee, esim osaa lukea puhekuplat) ja ajan myötä kerronnan säännöt tulevat tutuiksi.

Sarjakuvan lukeminen on myös olennaisen tärkeää, koska missään muussa kerronnan muodossa näitä symboleja ei käydä yhtä hitaasti, "omaan tahtiin" läpi. Samansukuista merkkikieltä käytetään kuitenkin kaikessa mediassa (eritoten mainonnassa) enenevässä määrin, koska:

Koska symboli, jota ei osata tietoisesti lukea ja arvottaa, muuttuu subliminaaliseksi, alitajunnalliseksi viestiksi. Eräänlaiseksi hypnoottiseksi käskyksi.

Ihminen, joka ei ymmärrä mainoksen koneiston toimintaa, on alttiimpi mainokselle kuin henkilö joka sujuvasti lukee mainoksen viestit sellaisena kuin ne todellisuudessa ovat, "face value". Sarjakuvan kuva-analyysissä sujuva henkilö on immuuni tavallisimmille mainoksille:-)

Medialukutaitoa edellytetään muuallakin kuin mainoksissa. Esim elokuvien leikkaus on usein niin nopeaa, että jos katsojalla ei ole kykyä tiivistää näkemäänsä ikoneiksi, tarina saattaa mennä ohi aukeamatta. Sarjakuva on paras formaatti harjoitella medialukutaitoa.

Tämän verran nyt. Jatkakaa.

tolppis

  • Jäsen
  • Viestejä: 4 321
  • Viinissä totuus
Re:Sarjakuvan viehätyksestä
« Vastaus #4 : 11.03.2004 klo 15:55:30 »
Huh.

Enpä ole koskaan noin ajatellutkaan että MIKSI juuri sarjakuvat ovat olleet itselleni niin kiehtovia - ja toisaalta voi ajatella toisin päin; MIKSI jotkut ihmiset eivät kertakaikkiaan pysty ymmärtämään sarjakuvia, niiden lukemista, lukijoita. Vaikka kuinka paljon kehuttaisiin sarjakuvan moninaisuutta taiteen muotona ja kerronnan välineenä niin tosiasiahan kuitenkin on se että suurin osa maailman ihmisistä ei ymmärrä sarjakuvaa ja sen voimaa eikä lue sarjakuvia.

Kun selitän kavereilleni, jotka eivät lue sarjakuvia (muutamaa hassua poikkeusta lukuunottamatta) jotain tiettyä kohtaa juuri hankkimassani opuksessa ja sen kohdan nerokkuutta ja yritän myös aina sanoa että selailemalla et tämän jutun juonta ja taituruutta saa selville vaan tekstit kuuluvat olennaisena osana kokonaisuuteen joka ei hahmotu pikaisen selauksen perusteella, kommenttina saan yleensä kuulla: mieluummin luen tarinan pelkkänä tekstinä (eli siis kirjana).

Ja toinen kaverini oli sitä mieltä että sarjakuvissa vain irvistellään. Eh?

Mikä juuri minut henkilökohtaisesti on saanut innostumaan juuri sarjakuvista? Luen toki kirjojakin ja katson elokuvia ja kuuntelen musiikkia mutta suurimman tyydytyksen saan kuitenkin luettuani hyvän ja "ravitsevan" sarjakuvateoksen.

Ehkäpä olen nk. visuaalinen ihminen...eli hahmotan maailman hyvin kuvallisena. Yleensä ottaen tilanteet ja tapahtumatkin jäävät paremmin mieleeni eräänlaisina kuvina kuin varsinaisina tapahtumina. Jestas...onpas tätä vaikea selittää. Haenkohan samaa asiaa kuin "kivi" mutta eri tavalla? Suoraan sanoen kiven ed. teksti meni hieman liian vaikeaselkoiseksi minulle, ehkä johtuen sen jotenkin "tietoteknisestä"(?) luonteesta. En osaa ajatella asioita noin...hmmm...löydä taas oikeaa sanaa...no, kuitenkin.

Ehkä sarjakuva on siitä syystä mielenkiintoisempi kuin elokuva tai kirja että se on eräänlainen ristisiitos noista kahdesta (vaikka tietysti sarjakuva on ikiaikaisempi keksintö kuin elokuva). Elokuvassa tapahtumat kulkevat nopeasti ja mihinkään ei juuri ehditä paneutua ja henkilöhahmojen puheet menevät nekin niin nopeasti että ei välttämättä saa kaikkea informaatiota ja sivujuonteita ja merkityksiä etenkään ensimmäisellä katsomiskerralla erotetuksi. Ja kirjassa taas saatetaan käyttää useampia sivuja varsin yksinkertaisten asioiden esittämiseen (ympäristön kuvailu, päähenkilön mielenliikkeet) josta taas kirjan tempo kärsii. Sarjakuvassa sen sijaan pystytään esittämään asiat paremmin käsiteltävään muotoon koska tekstin tukena käytetään kuvia ja ruutuihin jaettuna yhdellä sivulla voidaan tuoda esiin useampaa asiaa (ympäristö, hahmon luonne, "puheen" merkitykset) joihin palaaminen on luontevampaa ja vaistomaisempaa kuin elokuvassa tai kirjassa. Hmmmm...

Ville

  • Jäsen
  • Viestejä: 293
Re:Sarjakuvan viehätyksestä
« Vastaus #5 : 11.03.2004 klo 18:33:36 »
En osaa kunnolla selittää, ja ehkä sille ei ole varsinaista syytä, mutta on silti hauska katsoa ilmeitä, jotka luovat elävyyttä, ja sarjakuvissa voi olla sellaisia merkkejä (kuten pelkät huutomerkit, kysymysmerkit tai kiroilu merkit) jotka esim. kirjoissa näyttävät tyhmiltä. Sarjakuvissa ne huvittavat. :)
Mitäsh minä shanoin... Vettähän she vain on...

O.K.

  • Jäsen
  • Viestejä: 528
Re:Sarjakuvan viehätyksestä
« Vastaus #6 : 11.03.2004 klo 19:34:18 »
Mielenkiintoisia ajatuksia, so far.
Jatketaanhan...

Vaikka kuinka paljon kehuttaisiin sarjakuvan moninaisuutta taiteen muotona ja kerronnan välineenä niin tosiasiahan kuitenkin on se että suurin osa maailman ihmisistä ei ymmärrä sarjakuvaa ja sen voimaa eikä lue sarjakuvia.
Sarjakuvaahan voidaan ymmärtää ja "ymmärtää". Kirjoitettua tekstiä osataan lukea, mutta on eri asia mihin taitoa käytetään. Kaunokirjallisuutta luetaan paljon, koska se on kulttuurissamme hyväksyttyä ja jopa suositeltua. Toiset tyytyvät vaatimattomampiin teksteihin, toiset jaksavat perehtyä monimutkaisiin ja haastaviin teoksiin (että pääsisivät brassailemaan...=) Mitenkään itsestäänselvähän ei kaunokirjallisuudenkaan asema ole. Muuan suomalainen ajattelija mukaili aikanaan Platonin ajatuksia ja sanoi, että kaunokirjallisuuden lukemiseen käytetty aika on hukkaan heitettyä. Platonhan oli vaatinut suorastaan taiteen kieltämistä! Tuo ajattelusuuntaus ei onneksi koskaan saanut tuulta alleen vaan fiktiollakin saa mielensä turruttaa.

Monet tuntuvat sen sijaan näkevän sarjakuviin käytetyn ajan hukkaan heitetyksi. Tämä johtuu kuitenkin enemmän kulttuurista kuin siitä, ettei sarjakuvia osattaisi lukea. Sarjakuvia on helppo lukea, jos niitä lähestytään kuten kirjallisuutta: ei napata hyllystä ensimmäiseksi sitä Dostojevskia vaan lähdetään Aapisesta. Sarjakuvien kohdalla tartuntakynnys on vain niin paljon korkeampi. Kulttuuri ei kannusta lukemaan sarjakuvia, osoittaapa se aika ajoin käsittämätöntä vihamielisyyttäkin taide/viestintämuotoa kohtaan. (On typerää, että väline tuomitaan ylipäätään marginaalisen sisällön perusteella.)

Sarjakuva todellakin viehättää meitä visuaalisia ihmisiä. Osaa lukijoista ja tekijöitä yhdistää visuaalinen lähestymistapa. Mutta kuten kirjallisuus ei ole vain kielellisesti lahjakkaiden etuoikeus, ei sarjakuvankaan lukijakuntaa voi lähteä rajaamaan. Sarjakuvaa pitäisi rohkaista lukemaan myös ne, jotka eivät sen pariin luontaisesti hakeudu. Olen omakohtaisesti huomannut, että ihmiset pelkäävät sarjakuvaa, koska eivät koe olevansa visuaalisia! Ja nämä samat ihmiset katsovat metritolkulla elokuvia?!

Kuinka suuri osa elokuvankatsojista todella ymmärtää näkemänsä?
Kivi sanoo
Lainaus
- -symboli, jota ei osata tietoisesti lukea ja arvottaa, muuttuu subliminaaliseksi, alitajunnalliseksi viestiksi. Eräänlaiseksi hypnoottiseksi käskyksi.
Elokuvan montaasi on osaltaan tätä. Vaikka viesti ymmärrettäisiinkin, tapa jolla viesti on muotoiltu jää epäselväksi. Normaalikatsojalla ei ole mahdollisuutta käsitellä keinoja, joilla elävän kuvan sisältö on järjestetty ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Tässä piilee osa elokuvan viehättävyydestä, mutta se samalla alistaa tavallisen katsojan passiiviseksi vastaanottajaksi.

Sarjakuva on tässä suhteessa äärimmäisen demokraattinen. Se ottaa lukijan mukaan montaasin rakentamiseen. Sarjakuva tarjoaa aineiston, jonka lukija saa rytmittää oman halunsa ja taitonsa mukaan. Juuri tätä käsittääkseni Kivikin tarkoittaa:
Lainaus
Sarjakuvan lukeminen on myös olennaisen tärkeää, koska missään muussa kerronnan muodossa näitä symboleja ei käydä yhtä hitaasti, "omaan tahtiin" läpi.
- -
Sarjakuva on paras formaatti harjoitella medialukutaitoa.
Jälkimmäinen kommentti on myös hyvin merkitsevä. Sarjakuvan lukeminen on hyvin opettavaista monimediaviestinnän valtaamassa yhteiskunnassa. Mutta samalla se, että sarjakuvan lukeminen vaatii lukijaltaan aktiivista osallistumista teoksen "valmistumisprosessiin", nostaa lukukynnystä. Sarjakuvia on hyvin vaikeaa tyytyä vain vastaanottamaan.

Mutta samalla tavalla olemme oppineet ymmärtämään kaunokirjallisuuden rakenteita, kukin oman tasoisesti, mutta kuitenkin. Myös taideteosten tulkinta vaatii katsojaltaan prosessointia, mutta kuten joka paikassa toitotetaan: ihmisten kuvanlukutaito on romahtanut.

Yhteenvetona tähän pätkään: Sarjakuvanlukuprosessissa minua viehättää se, että joudun osallistumaan aktiivisesti tarinan kuljettamiseen!
Lisäksi pääsen loistamaan tavallista korkeammalla kuvanlukutaidolla.

Timo Ronkainen

  • professionaali amatööri, sarjakuvaneuvos
  • Toimittaja
  • *
  • Viestejä: 19 305
  • "Ja rangaistus on greippi!"
Re:Sarjakuvan viehätyksestä
« Vastaus #7 : 11.03.2004 klo 19:48:47 »
Mutta mikä ihme laittoi luomaan SARJAKUVAN yhtäkkiä satakunta vuotta sitten, kulttuurissa jossa kieli ja kuva olivat eriytyneet kauas toisistaan? Mikä laittoi ihmisten päähän että peräkkäin asettamalla yksittäiset kuvat alkavat kertoa tarinaa?! Mikä nyrjäyttää ihmiset ajattelemaan, että kahden ruudun välillä voi kulua aikaa enemmän kuin kuvien katsomiseen kuluu? Kuka on nähnyt ihmisten päiden yläpuolella KUPLIA heidän puhuessaan?! Kuinka 'POKS' voi olla ÄÄNI kun se on tekstiä?

Huh huh, paljon asiaa ja mulla niin vähän aikaa vastata ennen kuin pitää taas palata vanhan työpöytäni ääreen. Mutta joo, eipä sarjakuva mitenkään yht'äkkiä sata vuotta sitten syntynyt. Sarjakuvaa tehtiin jo keskiajalla, vähän eri tekniikalla, mutta kuitenkin.
Keskiajalla tehtiin pyhimysten ja sellaisten elämäkertoja ja moraalisia tarinoita kuvatarinoina, tekstit ruudun alla mutta selkeä narratiivinen ote jo mukana. Puupiirroksina levitettyjä yhdestä muutamaan sivun sarjakuvia. Väite siitä että sarjakuva ollakseen sarjakuva tarvitsisi puhekuplia on yhtä huono kuin elokuvan pitäisi sisältää ääniraita ollakseen elokuvaa.
Olen nähnyt myös (Uudessa Valamossa) maalauksia jotka on jaettu ruutuihin sarjakuvasivun tapaan, kuvissa kulkee, verkkaisesti mutta kuitenkin, tarina.
Katsokaa näitä esimerkkejä:
http://www.comic.de/platinum/bertram.html

http://www.comic.de/platinum/plot.html
The England late 17. Century lived in hysteria before a coup d'etat by the catholic church. Such one - the citizens sent by protestanten pretended - "Popish Plot" had the two-piece political handbill of Francis Barlow to the topic, which might be published approximately 1682. While the lower part of the sheets contained text, the author summarized over it the action in form of a picture counting. The special by this example is the use of speech balloons - more than three hundred years before "Yellow Kid". For increasing please on the pictures click! (pikainen altavistan Babel Fish -käännös saksasta).

Edelläolevat esimerkit sivustosta:
http://www.comic.de/studierstube/fruehecomics.html

Sitten muistamme Rodolphe Töppferin kokeilut sarjakuvan saralla 1830-luvulla:
http://www.pressibus.org/bd/debuts/index.html
Herra Töppfer jopa määritteli sarjakuvan vuonna 1837 julkaistussa artikkelissaan:
"Ilman tekstejä piirrosten merkitys jäisi hämäräksi ja ilman piirroksia tekstit olisivat käsittämättömiä. Niistä muodostuu eräänlainen romaani, joka ei kuitenkaan muistuta sen paremmin romaania kuin mitään muutakaan." (Sarjainfo 92 3/1996)
Voikos sitä tuon paremmin sanoa?

Yellow Kid ja kumppanit v. 1897 olivat pitkän kehityksen huipentuma jota edelsivät monet vaiheet. Englannissa, Ranskassa, Saksassa, Sveitsissä oli tehty sarjakuvia jo kauan ennen tuota.

Puhekuplan keksi kaiketi joku joka mietti miten voisi tarinan luettavuutta parantaa, miten jutun saisi jouhevammin kerrottua. 'Keksin, laitanpa puheen tuommoiseen kuplaan!' Mallia otettiin kaiketi vanhoista kuparipiirroksista ja pyhistä kuvista, joissa henkilöiden puhe oli jo pitkään laitettu eräänlaiseen lausenauhaan, fylakteriin (kreikkaa, otaksun - vai kuinka, Hazart?).

Joka tapauksessa hieno keksintö tulvahti ilmoille massapainokoneen siivittämänä ja markkinavoimien nosteessa. Tuohon aikaan se toimi vain Ameriikassa. Kuvitekaa viimeistä edellisen vuosisadan vaihteen USA, talous on noussut kohisten, radiota ei vielä ollut, TV:stä ei tietoakaan, sanomalehdet ainoa ja nopein massatiedonvälityskanava. Levikkikilpailu on kova, keksitään julkaista sarjakuvia väreissä viikonloppuisin. Komeat kokosivun kivipainetut nelivärisarjat. Pikku Nemoa, Kissalan Poikia, Happy Hooligania ja semmoisia. Semmoinen on tuntunut tuohon aikaan varmaan huisin hienolta. Sanomalehti oli sen ajan TV. Sarjakuvat tulivat jäädäkseen.

Timo

O.K.

  • Jäsen
  • Viestejä: 528
Re:Sarjakuvan viehätyksestä
« Vastaus #8 : 11.03.2004 klo 20:04:19 »
Kiitoksia erinomaisesta historiatuokiosta, Timo. :D

Kuvatarinat ja Töppfer ovat toki minullekin tuttuja, sen verran ahneesti tuli jo yläasteaikoina sarjakuvan historiaa ja kaikkea muuta tutkittua...

Tarkoituksena olikin kärjistää ja luoda ristiriitainen kuva sarjakuvan omalaatuisesta luonteesta verrattuna sen "luontevuuteen" viestintäkeinona. Minua kiinnostaa se, miten sarjakuvan kieli on syntynyt niin luonnostaan, vaikka sen käyttämät ikonit ovatkin pinnallisesti tarkasteltuna niin abstrakteja ja omalaatuisia. Siinä on mielestäni kiehtova ristiriita.

Joku takarivissä selvästi huutelee, että abstraktejahan ne kirjaimetkin ovat! Mutta kirjaimilla on vastineet puhutussa kielessä, äänteet. Ruuduilla ja esimerkiksi puhekuplilla ei ole tosielämässä varsinaisia vastineita.

[kivi]

  • Jäsen
  • Viestejä: 1 529
  • Akvaarious.
Re:Sarjakuvan viehätyksestä
« Vastaus #9 : 11.03.2004 klo 21:01:00 »
vaikka sen käyttämät ikonit ovatkin pinnallisesti tarkasteltuna niin abstrakteja ja omalaatuisia. Siinä on mielestäni kiehtova ristiriita.

Erityisesti tämä korostuu Mangan kielessä, jossa (kiitos japanilaisten pitkän perinteen piktogrammien käyttämisessä - ja kyllä, tiedän että hirakana ja katakana ovat tavallisia aakkostoja, eivät piktogrammeja) kuvan ikonisisältö otetaan paljon enemmän itsestäänselvyytenä.

Ajatellaanpa vaikka hikoilevia hahmoja, hahmoja joiden nenästä tulvahtaa verta (kiihko) ...tai vaikka värillisen mangan vihreä- ja violettitukkaisia ihmisiä. Kaikki tietävät, että se tukka on oikeasti musta, silti on ihan sallittua värittää se jotta lukija tunnistaisi hahmon helpommin. Tai hahmoja jotka ensin ovat liki realistisia, ja yhtäkkiä muuttuvatkin "naurun ikoneiksi".

Japanilainen sarjakuva on medialukutaidollisesti meitä edellä, koska sarjakuvan lukunopeus on Japanissa niin valtava. Ja sama toisinpäin.

Ja muuten, tuosta sarjakuvan universaalista ymmärrettävyydestä... Will Eisner kertoi aikoinaan tarinan, kuinka hän oli ollut Intiassa jossain syrjäseuduilla piirtämässä sarjakuvamuotoista vuoroviljelyopasta tms.
No, hän oli tarkkaan miettinyt lähikuvat ja kerronnan, ja ottanut selvää miten henkilöt puhuttelivat toisiaan jne, mutta kun hän näytti paikallisille valmiita sivuja, nämä olivat selvästi kauhuissaan.
"Miksi nämä ihmiset on leikattu kahtia? Miksi tältä on leikattu jalat?"
Paikalliseen kuvakieleen kuului olennaisesti, että ihminen esitettiin aina kokonaisena. Se lähikuvista ja tiukoista rajauksista...
« Viimeksi muokattu: 11.03.2004 klo 21:02:53 kirjoittanut [kivi] »

O.K.

  • Jäsen
  • Viestejä: 528
Re:Sarjakuvan viehätyksestä
« Vastaus #10 : 11.03.2004 klo 21:18:22 »
Will Eisner kertoi aikoinaan tarinan, kuinka hän oli ollut Intiassa jossain syrjäseuduilla piirtämässä sarjakuvamuotoista vuoroviljelyopasta tms.
No, hän oli tarkkaan miettinyt lähikuvat ja kerronnan, ja ottanut selvää miten henkilöt puhuttelivat toisiaan jne, mutta kun hän näytti paikallisille valmiita sivuja, nämä olivat selvästi kauhuissaan.
"Miksi nämä ihmiset on leikattu kahtia? Miksi tältä on leikattu jalat?"

Tuliko ilmi, ymmärrettiinkö kulttuurissa sarjakuvan -öö- sarjallisuus?  Ymmärsivätkö ihmiset sen kuitenkin jatkumon esittämiseksi?

Kuvan tekemiseen on liittynyt tietenkin aivan viime vuosikymmenille voimakkaita kulttuurillisia eroja, mutta globalisaatio näyttää kyntensä nähtävästi tässäkin suhteessa...

Jarmo

  • tyhmä nilkki
  • Jäsen
  • Viestejä: 1 164
  • Varokaa metaforista deformaatiota.
Re:Sarjakuvan viehätyksestä
« Vastaus #11 : 11.03.2004 klo 22:54:18 »
Jos sitten vaikka olisi eriävällä kannalla.

Sarjakuvan viehätys piilee siinä, että sarjakuvat ovat niin helppoja! Ihan pienestä pitäen olemme viehättyneet nimenomaan kirjoista joissa on paljon kivoja kuvia.

Juuri tästä helppoudesta johtuu, että TV ja elokuvat ovat vielä paljon paljon suositumpia. Henkistä velttoutta tavallaan.

Hiljalleen, kun ihanat vaaleanpunaiset pörröpupujussit eivät enää kiinnosta, siirrytään akuankkaan ja vastaaviin. Jotkut vielä hankalammin tulkittaviin teoksiin.

Toisena ääripäänä on sitten kirjat, joiden tulkinta ja lukeminen vaatii vielä enemmän.

Tietysti VOI olla sarjakuvia, jotka ovat taiteellisia, moniselitteisiä ja lujaa keskittymistä vaativia. Voi myös olla helppolukuisia kirjoja ja vaikeaselkoisia ja vaativia elokuvia. Ei kyseessä ole mikään absoluuttisen suora viiva tai ero. Toki sarjakuva antaa mahdollisuudet ainutlaatuiseen ja hienoon kerrontaan, eikä arvossaan häviä millekään muulle taiteen lajille.

Kuitenkin, sarjakuva on helppo. Helppo lukea, helppo ymmärtää ja helppo kuljettaa mukana. Ei siinä sen suurempaa mystiikkaa tarvita.

Timo Ronkainen

  • professionaali amatööri, sarjakuvaneuvos
  • Toimittaja
  • *
  • Viestejä: 19 305
  • "Ja rangaistus on greippi!"
Re:Sarjakuvan viehätyksestä
« Vastaus #12 : 11.03.2004 klo 23:46:46 »
>>Sarjakuvan viehätys piilee siinä, että sarjakuvat ovat niin helppoja!>>

No, helppoa ja helppoa. Me olemme tottuneet sarjakuvaan jo pienestä pitäen ja sen sisältämiin tiettyihin konventioihin. Kiven esittämä juttu Eisnerin kokemuksista Intiassa on hyvä esimerkki kulttuurisidonnaisista eroista "helppoudessa".
Helppo lukijalle = vaikea tekijälle ja päinvastoin.

Timo

O.K.

  • Jäsen
  • Viestejä: 528
Re:Sarjakuvan viehätyksestä
« Vastaus #13 : 12.03.2004 klo 01:01:24 »
Sarjakuvan monitasoisuutta lisääkin se, että vaikeita sarjoja voi periaatteessa lukea melko vaatimattomalla lähestymistavalla ja helppoja sarjoja voi halutessaan pähkäillä analyyttisemmalla asenteella.

--
Sarjakuvista puhuttaessa huomaa itsekin jatkuvasti vertaavansa taidemuotoa elokuviin ja kirjoihin. Monien sarjakuvaharrastajien tarpeetonta alemmuudentuntoa osoittaa sarjakuvien asettaminen kirjallisuuden alapuolelle "vähempiarvoisena kirjallisuutena". Elokuviin sitten uskalletaan verrata hieman rohkeammin, ovathan sarjakuva ja elokuva tavallaan saman aikakauden tuotoksia. Elokuva ja sarjakuva eivät silti ole veljeksiä, niillä on verraten vähän yhteistä. Molemmissa käytetään rinnasteisuussuhdetta uusien käsitteiden luomiseen, tarinan kuljettamiseen. Sarjakuva on saanut elokuvamontaasin piirteitä, mutta uskon että vaikutteita on siirtynyt toisinkin päin.

Minä haluaisin lähteä siitä, että sarjakuvaa ei tarvitse "hävetä". Ainainen vertaaminen muihin taiteisiin antaa vain kuvan vakuuttelun tarpeesta. Sarjakuvahan on itsenäinen taidemuoto, joka tietenkin ammentaa ominaisuuksia muista taiteista. Muidenkin taiteiden välillä vaikutteet vaihtuvat tiuhaan! Teatteri, kirjallisuus, valokuvaus, elokuva, maalaustaide jne. jne. ovat koko ajan ristisiitoksessa, mutta se ei vähennä niiden arvoa.

Se että sarjakuvat mielletään tällä hetkellä enimmäkseen lasten viihteeksi on vain kulttuurin oikku, pikku lommo sarjakuvan historiassa, joka tulee vielä oikenemaan. Sarjakuvathan eivät alunperinkään olleet lapsille suunnattuja. Siinä taas yksi asia, mikä tekee sarjakuvasta kiehtovan: sen väheksytty asema ja hyödyntämätön potentiaali! Haasteita kaipaaville - good old sarjakuva! ;)

Puhh, ei pitäisi kirjoittaa pitkin öitä...

Hege

  • väsähtänyt
  • Jäsen
  • Viestejä: 941
Re:Sarjakuvan viehätyksestä
« Vastaus #14 : 12.03.2004 klo 13:57:48 »
Erityisesti tämä korostuu Mangan kielessä, jossa (kiitos japanilaisten pitkän perinteen piktogrammien käyttämisessä - ja kyllä, tiedän että hirakana ja katakana ovat tavallisia aakkostoja, eivät piktogrammeja) kuvan ikonisisältö otetaan paljon enemmän itsestäänselvyytenä.

Eikö tämän kehityksen lopputuloksena ole kirjain? Jos ajatellaan kirjoitustaidon lähtökohtia eli hieroglyfejä, joita sitten on pelkistetty ja ikonoitu ja muokattu kerronnan sääntöjä ja saatu aikaiseksi aakkoset. Syntyvätkö sarjakuvan aakkoset seuraavien vuosisatojen aikana?

Sarjakuvan kerrontatapaa ja sen ymmärtämistä en pidä monimutkaisena. Kahden kuvan välisten tapahtumien ymmärtämisen oppiminen tapahtuu jo ennen kuvia. Minkä tahansa suunnitelmallisen tapahtuman toteuttaminen vaatii tätä kykyä. Sinulla on tontti ja talon piirrustukset: näet talon tontilla, ymmärrät välivaiheet. Sarjakuvassa lukijalla on tekijän antamat alku- ja lopputilanteet. Vain henkilöt. joilla ei ole mielikuvitusta voivat olla ymmärtämättä sarjakuvia, koska heille ei synny kuvien välistä yhteyttä.

Sarjakuvien arvostamiskysymys on täysin sisällöllinen ja mainonnallinen. Yritän siis sanoa että mainonnan puutteen takia eivät lukijat tiedä sisällöstä mitään lapsuudesta jääneiden mielikuvien lisäksi.
Koska olen aikuinen, tulisi minun harrastaa aikuisten asioita. Sarjakuvien lukeminen koetaan lasten asiaksi samasta syystä kuin et enää aikuisena lue Viisikkoja.
Eli ennakkoluuloja ja ympäristön paineita.
But pride -  where there is a real superiority of mind, pride will be always under good regulation.