"Sivistynyt" taide siis aina meinaa sellaista mistä nauttiakseen tulee perehtyä?Kuva ei mielestäni itsessään ole "sivistynyt" tai sivistymätön, mikäli näin haluaa sanoa, mutta kuvan kontekstia voi kyllä tarkastella. Miksi, miten, missä ja mihin kuva on luotu jne. Toisille syvällisempi tarkastelu, perehtyminen ja ymmärtäminen on osa nautintoa - ihan ilmaisumuodosta riippumatta.
Entä jos "eliitti" ei olekaan sivistynyttä?
Mitä jos eliitti ei osaakaan lukea uuden median kuvia kuten sarjakuvaa ja tietokonepelejä ja animea vaan ymmärtää ne väärin, tai mitä jos se ei ymmärrä ollenkaan miten "rahvas" verkostoituu ja käyttää verkkoja vaan pitää tällaista käytöstä uhkana, jota pitää rajoittaa uusia, rajoittavia lakeja säätämällä? Eihän kukaan kuvia pelkää?
Kuvan ja sanan johdattamista yhteen on uusi graafinen kulttuuri tehnyt hyvin paljon, ihan siksi että se on nopeaa ja saa viestin perille - kuva herättää mielenkiinnon ja luo mielikuvan, teksti välittää konkreettisen sanoman. Jokin siitä yhteistoiminnallisuudesta voisi viitata siihen ettei sarjakuva ole se kuoleva viihdemuoto miksi sitä monasti ollaan voivoteltu. Minusta sarjakuva olisi mitä luontevin kultuurinmuoto audiovisuaalisen median ohella.Tämähän on äitynyt oikeaksi vakavaksi keskusteluksi!? Sarjakuva on luonteva muoto joo, kukaan vaan ei oikein osaa edes määritellä mitä sarjakuva on (taiteesta puhumattakaan)
Kiasman flirttailu "ajanhermolla" olevien kulttuurimuotojen kanssa on minusta lähinnä säälittävää, joidenkin teknoflyerien esittely, ja mitä lienee rullalautailutapahtumia siellä on sponsoroitu... "katutaidetta" olisi ihan kiva joskus päästä todistamaan, epämääräiset suttutekstit sitä eivät ole, eikä edes taikkilaisten tarrat.
Kaikki mitä ei pakota ajattelemaan ja siten etääntymään itse kokemuksesta tulkintaan, kaikki mikä ei ole kompleksista ja monisyistä, on populaarikulttuuria ja siten paheksuttavaa!
Mutta ytimekkäästi: taideteoksen pitää sijaita jossain ja se pitää olla ikuistettu edes siten, että se voidaan tarpeen vaatiessa toistaa (Shustermania raa'asti lainatakseni). Tämän takia mm. performanssitaidetta halutaan kuvata videolle, jotta niitä videoita voidaan sitten katsella museoissa (kuten Roi Vaaran taidetta)! Länsimainen kulttuuri ei hyväksy taiteen hetkellisyyttä (taide-eliitti ei esim. näe hiphop-battlea taiteena), mutta populaaritaide ja sen oma ironia alkavat päästä pannasta vähitellen (kuten kullankimalteinen Michael Jackson -patsas!).
Vartioidaanko moraalia kieltämällä kuvat, mutta sallitaan saman aiheinen teksti?
Surettaa tän hetkinen tilanne Helsingissä, kun katutaide nähdään vain rikosoikeudellisena ilmiönä... Mutta sehän ei ole pysyvä tila. Ei voi olla. Ainaski me ja nuoremmat ollaan asiasta eri mieltä varmaankin...
Kokemus edellyttää tulkintaa. Vasta tulkinnan tiedostaminen ja muiden tulkintamahdollisuuksien (tai edes mahdollisuuksien mahdollisuuksien) ymmärtäminen etäännyttää.
Kuitenkin taide on olemassa taiteena vain siitä luotujen tulkintojen kautta. Muutenhan sarjakuvatkin ovat vain mustetta paperilla. Ja kun tulkinnat vaihtelevat ihmisestä ja elämäntilanteesta toiseen, niin voidaanko taideteosta koskaan toistaa täysin samanlaisena? Eikö nimenomaan hetkellisyys ole taiteen ydin ja siten pitäisi olla se suosittava asia pysyvien monumenttien sijaan?
Jokainen tulkitsee miten tulkitsee,
Halusinpahan herättää keskustelua länsimaisen taidenäkemyksen järjettömyydestä..
Minusta tutkijat huitelee aivan omia polkujaan kun vertaa ruohonjuuritason tuskassa kieriskeleviin taiteilijoihin.
Postmodernin ajan taiteeseen nuo väittämt tulkinnoista tai teosten oletetuista ominaisuuksista eivät minusta oikein päde. Nykymeininki on taiteentutkimuksessa niin joviaalia että se sulattaa jos jos jonkilaiset tulkinnat teoksista (jopa taiteilijan itsensä esittämän tulkinnan) ja korostaa juuri tulkinnan henkilökkohtaisuutta. Jokainen saa rakennella omat taide-elämyksensä vapasti - ja jos ei jostain duunista satu tykkäämään, niin sekin on ihan kiva asia.
Näkemykseni mukaan sarjakuva astui postmoderniin aikaan vasta vuosituhannen vaihteessa eli noin 20 vuotta kaunotaiteiden jälkeen. Nyt sarjakuvassakin on vallalla samanlainen jako korkeaan ja matalaan kuin vaikkapa kirjallisuudessa.
Jenkkisarjiksissa riittää usein, että lukee vain puhekuplat. Tekstilaatikoissa ei ole juonen seuraamisen kannalta välttämätöntä informaatiota.
Eurooppalaisissa varsinkin vanhemmissa seikkailusarjakuvissa, kuten Alix, tekstilaatikoissa on osa tarinaa.
a-ha? Oletan ettet ole kovin paljoa viimeiseen....10-20 vuoteen jenkkisarjakuvaa lukenut yleistysestä päätellen.
a-ha? Oletan ettet ole kovin paljoa viimeiseen....10-20 vuoteen jenkkisarjakuvaa lukenut yleistysestä päätellen.Eh, jokainen, mikä mulla on käteen osunut, on aika hyvin onnistunut pysymään kärryillä tekstiä lukemalla. Olivat ne sitten kerrontalaatikoissa tai yhä useammin dialogina. En nyt väheksy, eivätkö ne ole visuaalisesti näyttäviä, mutta vaikea innostua visuaalisuudesta, kun siihen tahdotaan luottaa niin vähän. Edelleenkin.
Yksityiskohtia myöten kaikessa palvottiin 60-luvun americanaa: mainostaulut, logot, esineet, autot, arkkitehtuuri. Esquire-lehteä luettiin sarjakuvassa pariinkin otteeseen, sieltä on ilmeisesti inspistä haettu.Jep! Ja tätä efektiä vielä täydentää Cooken piirrostyyli jota vielä näissä Parkereissa on viilattu hieman enempi tuon ajan kuvitusta vastaavaksi. Kirsikkana kaukussa oli lisävärin käyttö jo on niin tuota aikaa!
Eh, jokainen, mikä mulla on käteen osunut, on aika hyvin onnistunut pysymään kärryillä tekstiä lukemalla. Olivat ne sitten kerrontalaatikoissa tai yhä useammin dialogina. En nyt väheksy, eivätkö ne ole visuaalisesti näyttäviä, mutta vaikea innostua visuaalisuudesta, kun siihen tahdotaan luottaa niin vähän. Edelleenkin.
koska kuvalla pitää selittää enemmän, kun selitystekstejä ei ole.Mahdatko tarkoittaa ihan noin kuin kirjoitat? Eiköhän se ole valinta. Eli kuvalla halutaan kertoa ja (teksti)selitykset halutaan jättää pois.
... jos ajatuskuplat (ja ajatukset tekstilootassa) karsitaan pois, häviää samalla osa myös sarjakuvan kerronnan voimasta.
Sitä vaan jäin miettimään, että jos ajatuskuplat (ja ajatukset tekstilootassa) karsitaan pois, häviää samalla osa myös sarjakuvan kerronnan voimasta. Menee helposti se kuuluisa lapsi pesuveden mukana, jos oikein koettaa virtaviivaistaa ilmaisuaan. :) Eihän sitä sisimpiä tuntoja joka tarinassa tarvitse esittää, mutta mahdollisuus siihen (vaikka samanaikaisesti puheen kanssa), on juuri yksi sarjakuvan vahvuuksista verrattuna mihin tahansa muuhun mediaan.
Amerikan vampyyrin esipuheessa Stephen King kirjoitti (saaneensa kuulla pojaltaan), että ajatuskuplat ovat sarjakuvakässäreistä täysin "out".No jos Itse Stephen King TM on saanut pojaltaan Joe Hilliltä moista sisäpiirin infoa niin passe nuo todellakin ovat.
Ei kun käyttökieltoa vielä kehiin.
Käytännössä ollaan aika lähellä. Ao. jutun mukaan Vertigon kustannustoimittaja vähän niin kuin kielsi ajatuskuplat Kingiltä (http://www.thedailybeast.com/articles/2010/03/14/stephen-king-on-his-comics-debut.html#).Hyvä taktinen veto kustannustoimittajalta, jos Kingin olisi annettu käyttää vielä ajatuskupliakin, niin ei sinne väliin olisi enää mahtunut kuvia.
Mahdatko tarkoittaa ihan noin kuin kirjoitat? Eiköhän se ole valinta. Eli kuvalla halutaan kertoa ja (teksti)selitykset halutaan jättää pois.Iskepäs sitten pöytään tapauksia, jossa kertova teksti ei ole selittämistä? Tuon lauseen kirjoittaminenkin sisältää jo dilemman. :B
Sitä vaan jäin miettimään, että jos ajatuskuplat (ja ajatukset tekstilootassa) karsitaan pois, häviää samalla osa myös sarjakuvan kerronnan voimasta. Menee helposti se kuuluisa lapsi pesuveden mukana, jos oikein koettaa virtaviivaistaa ilmaisuaan. :) Eihän sitä sisimpiä tuntoja joka tarinassa tarvitse esittää, mutta mahdollisuus siihen (vaikka samanaikaisesti puheen kanssa), on juuri yksi sarjakuvan vahvuuksista verrattuna mihin tahansa muuhun mediaan.
Hyvä taktinen veto kustannustoimittajalta, jos Kingin olisi annettu käyttää vielä ajatuskupliakin, niin ei sinne väliin olisi enää mahtunut kuvia.Kingiä ei kuitenkaan kielletty esittämästä hahmojen ajatuksia tekstimuodossa. Ainakin tuossa lainauksessa puhutaan vain ajatuskuplista, sen sijaan ajatuksia sai esittää tekstilaatikoissa.
Itse kohtasin tähän kysymykseen joku aika sitten, kun luin vanhaa MARVEL-lehteä. Siinä lähes peräkkäin oli ensin tilanne, missä hahmo puhui itsekseen ajatuksensa julki ja sen jälkeen ajatteli sellaista, minkä olisi ihan hyvin voinut puhua ääneen. Jonkin aikaa sitä mietin, enkä löytänyt tälle käytännölle mitään järkevää syytä. Ellei sitten käännös jotekin muuttanut kyseisten kuplien sävyä.
Tuo Furinin mainitsema juttu on kyllä totta, ajatuskuplien tai tekstilaatikoiden pitäisi olla mieluiten sen hahmon yksinoikeus jonka näkökulmasta tapahtumia katsellaan, hahmo tosin voi vaihtua eri kohtauksissa, ja kyllähän sitä myös tuolla tavalla käytetään (Peter Parker ja Mary Jane riitelevät, seurataan Peterin ajatuksia ja MJ vaikuttaa tunteettomalta nartulta, sitten kuvataan kuinka MJ poistuu paikalta ja vasta tässä vaiheessa hänen ajatuksensa tuodaan esiin)
Useampi henkilö tuottamassa ajatuskuplia yhtä aikaa samassa ruudussa tuo aika kaoottisen fiiliksen, tosin kyllä sitäkin voi käyttää jos halutaan tuoda esille näennäisen rauhallisessa tilanteessa vallitsevia jännitteitä ja ristiriitoja.
Ehkä ajatuskuplissa ja tekstilaatikoissa häiritsee, että sarjakuvassa ei oikein luontevasti voi jättää ilmoittamatta, kuka ajattelee.Kyllä mun mielestä tekstilaatikoilla voi sen ajattelijan jättää hyvinkin luontevasti ilmoittamatta samaan tapaan kuin kirjallisuudessa. Ehkä kyse on ennemminkin vaan siitä, että sarjakuvissa usein vedetään se raja tekstiosuudessa niin selväksi, että epäselvyyttä ei jää.
Kyllä mun mielestä tekstilaatikoilla voi sen ajattelijan jättää hyvinkin luontevasti ilmoittamatta samaan tapaan kuin kirjallisuudessa. Ehkä kyse on ennemminkin vaan siitä, että sarjakuvissa usein vedetään se raja tekstiosuudessa niin selväksi, että epäselvyyttä ei jää.
Iskepäs sitten pöytään tapauksia, jossa kertova teksti ei ole selittämistä? Tuon lauseen kirjoittaminenkin sisältää jo dilemman. :BTässä tarkoitan selittämisellä toiseen kertaan kertomisen. Inhoan itsekin sitä niin paljon että en esimerkiksi pysty lukeman Mannisen Uniaika sarjakuvia, jossa selittäminen ja turhan jauhaminen on suurin piirtein ainoa ns. tyylikeino.
Jotenkin itseäni ovat ajatuskuplat viimeaikoina alkaneet tökkiä ns. seikkailutarinoissa (en nyt parempaakaan termiä keksi). Mielestäni ne luovat tarinaan epäuskottavan fiiliksen ja poistavat lukijalta vapautta tulkita hahmojen motiiveja.Mutta jos vaihtoehtona on se että hahmot hölisevät ääneen kaikkea (tyhmää) mitä niiden pään sisällä liikkuu (puhuvat itsekseen, mitä monikaan ei luonnossa tee), niin kyllä ainakin minä valitsen mieluummin ne ajatuskuplat. Minulle itsekseen puheleminen on vielä handsfreen käytön yleisyydestäkin huolimatta höppänän ihmisen merkki. :)
Tuolle konventiolle ovat jotkut irvailleetkin, kun Hämis tai joku käy ensin pitkiä sisäisiä monologeja ajatuksissaan ja sitten sanoo dramaattisesti ne viimeiset sanat ääneen.Tässä voi kyllä olla (varsinkin vanhemmissa esityksissä) taustalla myös se tapa jolla sarjat tehtiin. Ensin juoni. Sitten lay-out ja kuvat ja vasta lopuksi teksti ja dialogi. Kuvat ja tekstit oli eri ihmisen tuottamaa. Niinpä kirjoittaja laittoi sinne paljon "omiaan", jotta voisi tuntea itsensä tarpeelliseksi tai tärkeäksi.
Ehkä ajatuskuplissa ja tekstilaatikoissa häiritsee, että sarjakuvassa ei oikein luontevasti voi jättää ilmoittamatta, kuka ajattelee.Päin vastoin. Luontevasti voi joko ilmoittaa tai jättää ilmoittamatta, molemmissa.
Tässä tarkoitan selittämisellä toiseen kertaan kertomisen. Inhoan itsekin sitä niin paljon että en esimerkiksi pysty lukeman Mannisen Uniaika sarjakuvia, jossa selittäminen ja turhan jauhaminen on suurin piirtein ainoa ns. tyylikeino.Onhan se halpa, nopea, helppo ja tuskaton tapa rytmittää, mutta millä ilveellä sitä voisi kutsua hyväksi kerronnaksi? Esmes kuten kirjallisuudessa kuvataan jotain tilannetta joksikin ja sitten tokaistaan lopuksi:"Hei, se oli sitten tuo asia kyseessä, jos et jo tajunnut, typerys". Enkä mä missään nimessä kutsu mangaa sen paremmaksi eeppisine läjine tekstejä "Olipa kerran..."-verokkeineen. Se on vain surullinen todiste siitä, ettei viititä luottaa lukijaan senkään vertaa, että se saattais ihan itse nitoa puuttuvat palaset itsekseen kasaan, jos antaa tarpeeksi ärsykkeitä.
Mutta käytännän esimerkki voisi olla vaikkapa mies juomassa kahvia pöydän ääressä (ulos ei näy). Tekstilaatikossa voisi sitten lukea vaikkapa: "Seuraavana aamuna." tai "Samana iltana." Asia voitaisiin esittää kuvallisesti mutta teksti on huomattavasti taloudellisempaa. Se on kertojan valinta kumpaa haluaa käyttää ja miten sarjakuvansa tämän kohtauksen rytmittää.
EDIT: Muistan nähneeni myös huikeita juttuja joissa kuvalla ja tekstilaatikoilla luodaan montaasia. Eli pintatasolla ne kertovat täysin eria asioista mutta tavallaan samoista, muodostaen kuitenkin yhdessä uuden kokonaisuuden tai tarinan.
Ymmärrän hyvin että uusissa jenkkisarjiksissa pyritään luopumaan kuplista sillä ne eivät ole kovin elokuvallisia. Ja kuten tiedämme elokuvat ovat helvetin jees, siinä missä sarjakuvat ovat plääh (tai ainakin lapsille). Sinänsä tämä on terve kehityssuunta, sillä liiallinen selitys (varsinkin laatikoissa) oli pitkään leimallista amerikkalaisille sarjakuville.
Kannattaa huomata että tekstilaatikot ovat ilmaisullisesti sarjakuvan kumarrusta kirjallisuuden suuntaan ja kuvilla kertominen taas vie ilmaisua elokuvallisemmaksi. Se ei ole enempää eikä vähempää kuin makuasia ja muotia, että kuinka tehdään.
Muuten, ne jotka ovat lukenee mangaa ovat kenties kiinnittäneet huomiota siihen että siellä ei pahemmin ole käytelty selityslaatikoita. Toisaalta mangassa on käytössä ajatuskuplan ohella merkintä josta olen käyttänyt nimitystä kaiutuskupla. Se näyttää länsimaiselta telepatiakuplalta ja siinä saatetaan esittää (tekstinä) jokin, jonkun repla hahmon menneisyydestä taikka häntä muuten vaivaava ajatus.
Vastaan kuvin
Onhan se halpa, nopea, helppo ja tuskaton tapa rytmittää, mutta millä ilveellä sitä voisi kutsua hyväksi kerronnaksi?Se on osa sarjakuvan "leikkaamista". Voi olla nopeita leikkauksia tai hitaita. Nopeita kohtauksia tai hitaita. Sillä missä muodossa (kuinka vähällä) kerrotaan voidaan vaikuttaa lukemisnopeuteen eli ruutujen välisen ajan kontrolloiminen ei ole sarjakuvan ainoa keino tässä.
Montaasimainen kerronta ehkä hieman oma asiansa, kun käsittääkseni se on sen verran valtoimenaan vellova tapa, ettei sille ole kehittynyt kiinteitä konventioita kertomisen osalta. Saa toki sivistää, jos ihan päin honkia olen kuvitellut asiat.Päin honkia olet kuvitellut. Nimen omaan, tolkun sarjakuvassa on ihan normaalia että tekstilaatikko EI selitä kuvaa. Se miten pitkälle tekijä erottaa tekstin ja kuvan kerronnan toisistaan on jälleen yksi taiteellinen valinta.
Tietenkin, onhan se hienoa, että sarjakuva tekee niinkin jalon tempun, että pitää hampain ja kynsin kiinni kirjallisuudesta. Ongelma kun on tuntunut olevan se, että sarjakuva pitää käsittää sellaisena taiteenlajina, jolla on jollain tapaa jotain samaa kirjallisuuden kanssa.Mikä nyt närästää? Tietenkin sarjakuvan kerronnalla on yhteys kirjallisuuteen ja esittäviin- sekä kuvataiteisiin. Tämä yhteys luo mahdollisuuden käyttää em. medioiden keinoja joustavasti.
Se, että tarina ei toimi ilman kuvaa tai tekstiä, olivat ne tekstit tarinassa millaisessa formaatissa tahansa, on mielestäni tarpeeksi hyvä osoite, että oikeilla jäljillä ollaan. Eikä tällaista saavuteta ajattelemalla, miten paljon lainalaisuuksia tällä nyt on kuvataiteen, elokuvan tai kirjallisuuden kanssa.Aivan ja sarjakuvan tekijällä tulee olla vapaus valita mitä keinoja hän käyttää, ilman että joku typerys alkaa nillittää jotain että meidän julkaisussa nyt ei vaan käytetä ajatuskuplia tai äänitehosteita kun se ei ole ollut tapana. Tai saahan sitä pyytää. Kenen leipää syöt sen lauluja laulat, tietäväthän tämän mm. korkkaripiirtäjät. :)
Se on osa sarjakuvan "leikkaamista". Voi olla nopeita leikkauksia tai hitaita. Nopeita kohtauksia tai hitaita. Sillä missä muodossa (kuinka vähällä) kerrotaan voidaan vaikuttaa lukemisnopeuteen eli ruutujen välisen ajan kontrolloiminen ei ole sarjakuvan ainoa keino tässä.Kyllä mä sen ymmärrän, että se on keino, mutta kuvakerronnan muotona laiskaa, helppoa, tylsää, ja no tiedätkin. Se, että se toimii keinona rytmittää tarinaa on ihan ok, mutta se, että sitä käytetään kuvakerrontana usemmankin paneelin verran, siinä vaiheessa tekijä voisi vain mennä katsomaan peliin ja kysyä, mitä hittoa on tekemässä. Mun mielestä Korkkarien suosiessa tällaista, se on kuitenkin vain äärimmäisen hyvä esimerkki, ettei siihen visuaaliseen viestiin luoteta, VAIKKA se kantaisikin. Mikä yksistään kertoo sen, miten surullista ja hirveää mokomat ovat.
Päin honkia olet kuvitellut. Nimen omaan, tolkun sarjakuvassa on ihan normaalia että tekstilaatikko EI selitä kuvaa. Se miten pitkälle tekijä erottaa tekstin ja kuvan kerronnan toisistaan on jälleen yksi taiteellinen valinta.
Mikä nyt närästää? Tietenkin sarjakuvan kerronnalla on yhteys kirjallisuuteen ja esittäviin- sekä kuvataiteisiin. Tämä yhteys luo mahdollisuuden käyttää em. medioiden keinoja joustavasti.
Aivan ja sarjakuvan tekijällä tulee olla vapaus valita mitä keinoja hän käyttää, ilman että joku typerys alkaa nillittää jotain että meidän julkaisussa nyt ei vaan käytetä ajatuskuplia tai äänitehosteita kun se ei ole ollut tapana. Tai saahan sitä pyytää. Kenen leipää syöt sen lauluja laulat, tietäväthän tämän mm. korkkaripiirtäjät. :)
Kiitos esimerkeistä Timo ja JanneT. Varsinkin Timon esimerkistä kannattaa huomioida että se on vain karkea esimerkki asian havainnollistamiseksi. "Oikea" sarjakuva tekee tuon tietenkin paljon viksunmmin.
Tulee mieleen Navaho (Zoom, kuukauden seikkailu): Kohtalokas kaivos, seikkailun kaksi viimeistä kuvaa. Viimeisessä ruudussa on aivan sairaan nerokas selittävä tekstilaatikko.
Tänään sarjispäivistä tehdessä mietin ajatuksella, olisinko voinut tehdä samat jutut täysin ilman minkäänlaisia tekstilaatikoita tai ajatuskuplia. Päädyin siihen tulokseen että jos olisin jättänyt ne pois, olisin samalla joutunut jättämään pois suuren osan informaatiosta.
Juu, mutta jos ajattelee itsekseen jotain mitä ei koskaan sano ääneen, se on vaikea tuoda esiin millään muulla tavalla kuin ajatuskuplalla tai tekstillä.
Tai sitten kuten jossain Owlyssä (taisi olla?); sarjakuvaa kuplassa.
Toisaaltaan visuaalisesti toteuttaessa kans joutuu miettimään, paljonko lukijan pitää tietää. Kerronta, oli se missä muodossa tahansa, pelaa juuri sillä, mitä lukija/katsoja/kuuntelija ei tiedä. Liian usein kyllä pedataan siihen, että varmasti tuli selville asia.
Tai käyttämään sarjakuvan kieltä alun alkaen eri tavalla, kuten Timo kuvallisesti selitti.Vihtoehto "c" on mielestäni tosi kökkö. Ajatuskupla on paljon iskevämpi (ja hauskempi).
(http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?action=dlattach;topic=4783.0;attach=20874)
Tismalleen.
Mutta kyllä minäkin puollan sitä ettei kannata laittaa liikoja selitystekstejä,
Minusta se että Tintti höisee ääneen Miloulle (eläimelle!) kaiken maailman juttuja on aika hölmön oloista.
Sekä siitä, paljonko on tilaa esittää kyseinen asia/ajatus/kohtaus.
Kyse taitaa olla valinnasta, katsotaanko hahmoa ulkopuolisen silmin, vai eletäänkö hahmon pään sisällä.
Milou kai toimii Tintin parina siksi, ettei tämän tarvitse joka tilanteessa hälistä yksin, ääneen tai ajatuksissaan.Aivan! Mutta eipä eläimelle höpisijä ole paljon kummempi kuin yksikseen höpisijä.
Takaumat ovat nekin vaikeampia tehdä ilman tekstilaatikoita tyyliin "kaksi vuotta aikaisemmin". Tappajan viimeisessä onnistuttiin aika hyvin. Kerrontaa avitettiin myös värikoodilla, erilaisella värityksellä, jotta lukija tajusi eri aikatasot.Mangusteille tuo nyt on tuttua huttua, aika monessa mangassa kun käytetään mustaa taustaa kertomaan, että nyt ei olla nykyajassa/paikassa. Tälleen ollaan kerrottu niin takautumia, unimaisemia kuin myös ihan kirjaimellisesti "Mitä minä nyt haluan oikeasti tehdä". Harvemmin vuosilla, kuukausilla tai viikoilla on väliä, jos lukija osaa kontekstista asettaa tapahtumat lineaariselle linjalle. En olen kyllä törmännyt sellaiseen sarjakuvaan tai mangaan, jossa oisi vaikea sanoa, milloin mikäkin tapahtuma tapahtui. Paitsi nää selittelysarjakuvat, nekin pääasiassa sen takia, etten mä jaksa lukea jokaista riviä. :B
Ja mulle tuli tossa vielä mieleen yksi juttu: hahmon ajatusten näyttäminen tekstinä tai ajatuskuplana on tärkeää silloinkin, jos juttu on hahmon näkökulmasta ja juonen kannalta on tärkeää että hän vaikka tulkitsee jonkun asian väärin, ja lukija saa myöhemmin tietää että totuus olikin jotain ihan muuta. Jos hahmo ei voi sanoa sitä kellekään ääneen, se on pakko tuoda esiin jollain tavalla.Tämähän on usein toteutettu niin, että lukijakin ymmärtää saman väärin ja se on paljon palkitsevampi lukijallekin; lukijakaan ole välttämättä ymmärtänyt sanomaa, jolloin pystyy samaistumaan väärinymmärrettyyn hahmoon kuin katsoisi sietämättömänä trainwreckiä. Toisaaltaan trainwreckiä ei olla niin kiitettävästi käytetty sarjakuvassa, mitä jossain komediassa telsun puolella.
Tämähän on usein toteutettu niin, että lukijakin ymmärtää saman väärin ja se on paljon palkitsevampi lukijallekin;Ei voi yleistää noin karkeasti.
Ei voi yleistää noin karkeasti.Niin no, kun katsoo jotain kuvapäiviksiä, jotka ovat lyhyitä kertomuksia, siinä jää tosi vähän tilaa tarkoituksellisesti harhaanjohtamisella. Toisaaltaan pitkää lukiessa niitä harhaanjohtamisen täkyjä kyllä löytyy aina sen verran paljon, että se kulman takaa tuleva ratkaisu ei olekaan niin yllättävä. Siinä suhteessa epävarmuuden ilmapiirin luominen on hienotunteisempaa, ja kyllä se osuu lukijaan paremmin, koska se, jos mikä nostattaa jännitystä. Se on ihan sama, mitä tekijä haluaa kertoa, tai näyttää, se ratkaisee, miten lukijat sen ymmärtävät.
Joskus on tarkoituksenmukaista että lukijaa johdetaan harhaan, joskus taas lukijan on syytä olla kärryillä. Riippuu ihan siitä mitä sarjakuvantekijä haluaa sarjakuvallaan kertoa ja minkälaisia tunteita lukijassa herättää.
Tai käyttämään sarjakuvan kieltä alun alkaen eri tavalla, kuten Timo kuvallisesti selitti.
(http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?action=dlattach;topic=4783.0;attach=20874)
erilainen juoni -> eri tunnelma = erilainen tekninen ratkaisu.
Tossa Timon vaihtoehto c:ssä on kyl semmonen juttu, että asia olisi vaikea esittää noin jos sarjakuvaan haluaa hienovaraisemman (tai realistisemman) esitystavan. Moni pahaa kahvia maistanut ei irvistele näkyvästi
Vaihtoehto 4 on sinällään toimiva, mutta tarjoilijan on hankala olla noin tyytyväinen jos asiakkaan naama on norsun...lla.
Tossa Timon vaihtoehto c:ssä on kyl semmonen juttu, että asia olisi vaikea esittää noin jos sarjakuvaan haluaa hienovaraisemman (tai realistisemman) esitystavan. Moni pahaa kahvia maistanut ei irvistele näkyvästi vaan saattaa ensimmäisen hörpyn jälkeen pysähtyä hetkeksi kun paha maku iskee tajuntaan. Kaikissa tilanteissa ei myöskään ole varaa luopua pokerinaamasta, vaikka ajatukset olisivat jotain ihan muuta.
Tietynlaisessa sarjakuvassa vaihtoehto c on toki ihan käypä sellaisenaan. Tai sitten keskimmäisessä kuvassa hahmo voi tuijottaa kuppiinsa ja todeta sitten "olipas... tuota.. HYVÄÄ kahvia." Paitsi jos hahmo on luonteva valehtelija, jolloin hän saattaa kuulostaa kahvia kehuessaan täysin vilpittömältä, vaikka ajattelisi jotain ihan muuta... ja pitäisi sen pokerinaaman juodessaan.
Olipa kerran Ranskassa 1:ssäkään ei ole ensimmäistäkään ajatuskuplaa tai tekstilaatikkoa.
Minusta se että Tintti höisee ääneen Miloulle (eläimelle!) kaiken maailman juttuja on aika hölmön oloista.Olen sinänsä samaa mieltä siitäkin huolimatta, että olen tavannut itsenikin hölisemästä eläimelle kaiken maailman juttuja.
Siis jos ajattelee että sarjakuva on jotenkin niin kuin totta.
Tossa Timon vaihtoehto c:ssä on kyl semmonen juttu, että asia olisi vaikea esittää noin jos sarjakuvaan haluaa hienovaraisemman (tai realistisemman) esitystavan.Aivan. Ihminen ei työnnä kieltä ulos (ainakaan heti) kun hän maistaa pahaa. Pikemminkin ilme "PAHAA" muistuttaa hymyilemistä. Tässä mielessä Timon piirtämä esimerkki kuvaa hyvin sitä miten sarjakuva (tai animaatio) esittää ajatuksen tai idean pikemminkin kuin todellisuutta 1:1.
Testi. Kuinka montaa eri tekstityyppiä kuva sietää. Vastaus odotettu: ei montaa. Tila loppuu sitä ennen.Tässä vaiheessa on syytä tarkentaa hieman käsitteitä. Tarkoitat kai kuinka monen tason tekstiä? (Tekstityyppi viittaa kirjoituksen ulkoasuun, joka sekin tosin vaihtelee usein tekstin tason mukaan.)
Sarjakuvaruuduissa on tekstiä monessa merkityksessä.
Ainoa mahdollisuus esitttää vuoropuhelu on muuntaa se puhekuplien sisään sijoitetuksi kirjoitukseksi. Äänitehosteet on myös pakko esittää tekstinä. Lisäksi ruudussa voi tietysti olla tekstejä joilla ei ole mitään tekemistä äänen kanssa:
-Selostusteksti. Tapahtumia voidaan kuvailla tavallisen kaunokirjallisuuden tapaan ja nämä selostustekstit sijoitetaan sarjakuvassa yleensä tekstilaatikoihin.
-Yksityiskohtatekstit sijoitetan osaksi piirrettyä maailmaa (tausta, esineet, vaatetus). Sarjakuvaruutuun piirretty tienviitta kertoo lukijalle mihin paikkaan ollaan menossa. Katsomalla sarjakuvahahmon omistamien kirjojen ja levyjen kansia lukija voit tehdä johtopäätöksiä niiden omistajan mausta...
-Piirtäjän ja sarjakuvasyndikaattien merkinnät. Nimikirjoitukset, sivunumerot, päiväykset, copyright-merkinnät, yms. ovat kaikille tuttuja varsinkin strippisarjoista.
Tämähän on usein toteutettu niin, että lukijakin ymmärtää saman väärin ja se on paljon palkitsevampi lukijallekin;
Ei voi yleistää noin karkeasti.Aivan. Usein käytetty, tunteita herättävä tehokeino on nimen omaan se että katsoja/lukija tietää enemmän tai paremmin kuin hahmo jota hän seuraa.
Joskus on tarkoituksenmukaista että lukijaa johdetaan harhaan, joskus taas lukijan on syytä olla kärryillä. Riippuu ihan siitä mitä sarjakuvantekijä haluaa sarjakuvallaan kertoa ja minkälaisia tunteita lukijassa herättää.
Kuva-ajatuskuplista kiinnostuneitten kannattaa etsiä käsiinsä vanhoja Sarjis-lehtiä ja niistä loistavat Tarmo Koiviston täysin sanattomat konttorisarjat, joissa kaikki kerronta on kuvaa. Sekä ajatuskuplissa, että "reaali"maailmassa. Hienoja ja ajateltuja juttuja.Mieleen muistuu myös eräs Howard Cruzen juttu, jossa ajatuskuplan ideaa oli venytetty pidemmälle kuin lääkäri määrää.
Se, että Milou vastaa (joskin ajattelemalla) Tintille ja muutenkin ajattelee ihmisten kielellä omiaan, on sitäkin hölmömmän oloista, jos ajattelee että sarjakuva on jotenkin totta.Miten sen nyt ottaa. Ensinnäkin Miloun ajatukset tekevät Tintistä enemmän lasten sarjakuvan. Toiseksi, mistä sinä TIEDÄT Miten monimutkaisesti Milou osaa ajatella. Se taas on sen sarjakuvankin perusteella selvää että Miloun äänihuulet eivät ole yhtä kehittyneet kuin Tintin. :)
Vastaan kuvin
Tuota Barksin ruutua olisi kyllä mielenkiintoista analysoida, kuva on aika pieni ja tekstiä paljon, taustakin väritykseltään melko psykedeelinen (onkohan tuota kuplien osuutta suurennettu jälkeen päin?!).
Tosielämän satu on selkeästi myös suurelta osin Ken Parkerin mielikuvitusta, koska hän ei itse ole läsnä juonen kaikissa käänteissä.En ole ihan tarkkaan selvillä siitä miten intradiegeettinen kertoja "rajataan" kirjallisuuden puolella, mutta veikkaan että osin tuosta syystä ja osin siitä että piirtäjä on kuitenkin piirtänyt sinne kaikenlaista, mitä kertoja ei omassa todellisuudessaan sanallistaisi, kyseessä ei ole kovinkaan subjektiivinen näkökulma. :)
Laitammepa vielä kuvat vierekkäin. Näemme miten peukalointi vaikuttaa.Teksi mieli väittää, että noita kahta ruutua ei voi pitää lähellekään "samana". Kun rajaus, tekstin käyttö/rooli ja väritys on muutettu, kyllä se jo on minusta eri teos.
Timo
Sarjakuvien puolelta vähän kehnommin tulee mieleen. Se yksi Scarpan juttu, Irokeesikaulanauha, jossa on se lyhyt Mikin lapsuusmuistelo-pätkä.Myös Byrnellä oli Ihmenelosissa pätkä, missä Liimamies (vai mikä lie nimi olikaan) murtautui Baxter Buildingiin, kun Ihmeneloset olivat poissa. Siinä se toteutus toimi hyvin.
Bastien Vivès - Dans mes yeux
Pari muuta Vivèsin sarjista olen lukenut englanniksi ja niistä pitänyt, nyt sitten ranskaksi ja kiva oli tämäkin.
Teos ei ole mitenkään erityisen juonivetoinen, kirjan clue on kerronta, eli tiukka rajautuminen kertojan näkökulmaan, katsotaan sitä mitä kertoja katsoo, joka kirjan puitteissa on pääasiassa eräs tyttö, ja keskusteluista kuullaan vain tytön puheet, ei omia. Ja kuvituskin tarkentuu ja sumenee kertojan mielenkiinnon tai huomiokyvyn mukaan...
Teoksen mittainen subjektiivinen kamera löytyy ainakin tästä:Ranskan Amazonilla tuosta on pieni pätkä nähtävissäkin. (https://www.amazon.fr/Dans-mes-yeux-Bastien-Viv%C3%A8s/dp/2203020628)
Ei tule minullekaan mieleen muita ainakaan albumin mittaisia teoksia.Mietin kanssa että mangassa subjektiivinen näkökulma solahtaa ehkä luonnollisemmin kerrontaan ja ehkä näkökulmaa vaihdetaan siellä joskus jopa niin "itsestäänselvästi" että länsimainen lukija (eli minä) jää miettimään että kuinkas tää nyt menikään.
Mutta jonkin verran taidetaan harrastaa yksittäisiä tai muutaman ruudun sarjoja joissa on jotenkin korostetusti subjektiivinen näkökulma vaikkei välttämättä suoraan sanotakaan että nyt katsellaan asioita henkilön näkövinkkelistä (tuntuisi että mangassa näitä ainakin tehdään). Mutta ne jäävät juuri lyhyiksi pätkiksi muun kerronnan sekaan.
No EC:n muuten loistavissa sarjoissahan sitä tekstiä riitti ja paljon.
Timo
Ja teksti oli EC:llä vieläpä ladottua, ei tekstattua.