Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Amerikkalaiset sarjakuvat => Aiheen aloitti: Jarkko Sikiö - 28.05.2021 klo 15:56:52
-
Alberto Breccia ja poikansa Enrique ovat kiistatta sarjakuvan suuria mestareja.
Olen katsonut viime aikoina Breccian haastattelua ja työskentelyä ja eräällä niistä vanha mestari käsittelee partaveistä ja mainitsee käyttävänsä tarpeen mukaan saippuaa sivuilla.
Koska en ole lukenut Brecciaa koskevaa kirjallisuutta, minulle järisyttävä oivallus oli hänen kertoessaan lapsena aloittaneensa hiilellä (siis ihan poltetun puun hiilen palasillla) ja totta vieköön, kun sen kuulee niin kyllä ne 50-luvun alkupuolen työt tosiaan vaikuttavat erityisesti kasvojen ääriviivojen tapauksessa sellaisilta hiilipiirroksen pyyhkäisyiltä!
Carlos Trillon ja Guillermo Saccomanon mukaan (Historieta Argentina, Récord, 1980) kuvaa Breccian todellisen uran alkaneen 1957 hänen siirryttyään jo aiemmin tiivistä yhteistyötä tehneen Héctor Oesterheldin perustamaan kustantamoon Frontera. Käsikirjoitusten lisäksi entistä suurempi taiteellinen vapaus loivat tilaa Breccian kehittää myöhemmän tyylinsä.
Breccia kuvitti poikansa Enriquen kanssa Oesterheldin kirjoittaman teoksen Vida del Che Guevara (1968) siten, että toinen teki menneisyyteen sijoittuvat ja toinen nykyhetkeen ajoittuvat sivut. Teos hävitettiin poltettamalla sotilasdiktatuurin johdosta. Sen toimittanut Carlos Pérez teloitettiin kiväärikomppanian edessä 1976. Oesterheld vangittiin 1977 ja häntä uskotaan kohdanneen sama seuraavan vuoden puolella. Taustalla on tietysti suurempi peronistitoimittajien ja vasemmiston militanttien vaino eikä henki yksin sarjakuvien vuoksi heiltä mennyt.
Breccia ei myöskään joutunut töistään vaikeuksiin, poliittisesti hän oli anarkisti joka ei koskaan edes äänestänyt ja Enrique liittyi Guardia de Hierroon, joka oli sotilasjunttaa myötäillyt uusperonistinen oikeistolaita.
Trillo ja Saccomano ovat melkoisia veijareita, koska he aloittivat El Eternautan vuoden 1969 tynkäversion kokoelmajulkaisun julkaisemalla esipuheen, joka kokosi Brecciaa haukkuvia lukijakirjeitä sekä kustantaja Carlos Fontanarrosan sarjan päätteeksi julkaisemansa kirjoituksen, jossa toteaa päätösnumerossa katuvansa annettuaan tilan Breccian ”käsittämättömälle” taiteelle. Trillo ja Saccomano toteavat siihen, että näin loppui syntymässä ollut, maanosan tärkein sarjakuva.
Onneksi meillä on tietysti alkuperäinen El Eternauta, jonka 1957–1959 kuvitti Francisco Solano López. Se oli vähällä päätyä Solanon sijaan Breccian kuvittamaksi, mutta Oesterheld valitsi toisin. Breccia oli suuri mies, joka todellisen gentlemannin tavoin videolla 1993 ennen kuolemaansa toteaa kuulleensa Eternautista Oesterheldin kanssa Hugo Prattin kotona ensi kertaa vieraillessaan. Hän toteaa olleensa vain tyytyväinen Solanon puolesta, jonka sanoi olleen häntä suurempi taiteilija.
Talousvaikeuksista kärsineelle Oesterheldin leskelle Breccia palautti Oesterheldiltä ostamansa tekijänoikeudet kaikkiin töihinsä tekemättä asiasta minkäänlaista numeroa huolimatta siitä, että Oesterheld itse oli suhtautunut viimeiset vuodet jäätävästi ystäväänsä Enriquen poliittisesta suuntautumisesta johtuen.
-
Enrique Breccia kertoo (https://www.infobae.com/sociedad/2017/10/07/en-1967-dibuje-a-cuchillo-la-vida-del-che-con-guion-de-oesterheld/) (espanjaksi, kuvanäytteet ovat hienoja) isänsä kanssa kuvittamastaan Che Guevaran viimeisistä vuosista kertovasta teoksestaan Vida del Che (1968). Alberto ja poikansa jakoivat työn keskenään siten, että yksi teki nykyaikaan ja toinen menneisyyteen ajoittuvat kohtaukset.
Argentiinan sotilasjuntta hävitti julkaisun lehtihyllyiltä ja painosta. Sen toimittanut Carlos Pérez kohtasi loppunsa kiväärikomppanian teloittamana toukokuussa 1976 ja käsikirjoittaja Héctor Oesterheldin uskotaan kuolleen varhain vuoden 1978 puolella.
Osin tästä syystä opus on legendaarinen ja levisi piraattijulkaisuina mm. Francon Espanjassa. Hieman väsyneen oloisena Enrique oikoo vanhoja väärinkäsityksiä siitä, että julkaisu olisi vaikuttanut käsikirjoittajan kohtaloon. Oesterheld oli vasemmiston militantti ja peronistitoimittaja, ja Argentiinassa "likaisen sodan" ts. vuosien 1976–1983 aikana kumpikin yksin olisi ollut vaarallista.
Sarjakuvaväen perättömiin uskomuksiin Enrique suhtautuu ärtyneesti painottaen niiden "vievän arvon Oesterheldin ja tyttäriensä uhraukselta".
Sitä en tiennyt, ettei julkaisua ole koskaan sallittu Kuubassa. Sen sijaan olen useissa yhteyksissä lukenut Oesterheldin kritiikin Enriquea kohtaan (maaseudun väestö oli hänen mielestään kuvattu kasvoiltaan liian "brutaalisti"), mutta sen sijaan en muista vastausta ("en minä piirrä mitään länkkäriä, missä kaikki ovat siloposkia")...
-
Kiitos, Jarkko: hyödyllistä ja kiinnostavaa taustatietoa täällä Suomessa vähän tuntemattomammista, mutta kansainvälisesti hyvin vaikutusvaltaisista tekijöistä. Alberto Breccian piirrosjälkeä on saatettu nähdä suomenkielisessä Agentti 13 -lehdessä.
A. Breccia muuten vilahtaa kolmella sivulla Ken Parker -tarinassa Sankarien maa (La terra degli eroi), joka on julkaistu paksussa pokkarissa. Skannaan tähän sivun, jolla häntä näkyy eniten ja jolla hän tapaa Kenin käsikirjoittajan Giancarlo Berardin (seuraavalla sivulla hän tapaa myös Kenin piirtäjän Ivo Milazzon). Kyseisessä erikoisessa tarinassa Ken seikkailee tekijöidensä kanssa, ja siinä esiintyy myös useita kuuluisia edesmenneitä näyttelijöitä, elokuvaohjaajia ja sarjakuvasankareita.
En olisi itse tunnistanut hahmoa Brecciaksi pelkän Alberto-nimen perusteella. Hänen esiintymisensä mainitseminen osui googletellessa silmiini italialaiselta nettisivulta, jota valitettavasti en enää löydä sekä portugalinkielisestä blogista täällä (http://texwillerblog.com/?p=10101). Tarkistin vielä kuvahaustakin, että kyseessä tosiaan on oikea Alberto.
-
A. Breccia muuten vilahtaa kolmella sivulla Ken Parker -tarinassa Sankarien maa (La terra degli eroi), joka on julkaistu paksussa pokkarissa.
Kiitos myös sinulle! Kuka tietää, mistä suomalaisista julkaisuista Brecciaa löytyy, niin kiinnostaa kovasti.
Mort Cinder -sarjan päähenkilöä ei vaimonsa juuri menettänyt Breccia kyennyt luomaan ja pyysi Oesterheldiä siirtämään tämän ensiesiintymisen vasta toiseen numeroon. Lopulta Breccia perusti hahmon ulkonäön omaan peilikuvaansa. Ennastaan surumielinen hahmo näyttää tämän jälkeen sydäntäsärkevältä.
-
Fantagraphics on julkaissut viime vuosina varsin mukavasti Alberto Brecciaa.
Alberto Breccia Library -sarjasta ei kannessa näy merkintää, mutta järjestyksessään ensimmäisenä julkaistu Mort Cinder on 1960-luvun ensimmäisten vuosien tuotantoa, sen toinen puolestaan lähes tarkkaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin julkaistu Perramus ja kolmas on The Eternaut 1969. Arvatkaa alkuperäinen julkaisuvuosi.
Sanatonta Draculaa ei ilmeisesti lasketa enää sarjaan, ainakin Fantan sivuilla se on erillään kyseisestä sarjasta. En itse sitä tunne, mutta kyse on Perramusta edeltävästä teoksesta.
Juan Sasturainin kirjoittama Perramus on Breccian merkittävimpiä töitä, joka syntyi Argentiinan viimeisen sotilasjuntan otteen jo alkaessa livetä. Sisältö on sen verran raskasta, että oli pakko siirtää syrjään, kun aikanaan sitä koetin lukea. Oli pakko muutaman raskaamman opuksen jälkeen lukea väliin jotain hilpeämpää. Ellei käsikirjoitus olisi riittävän raskasta ja Sasturainin ääni synkkääkin synkeämpi, tarinan hahmoilla on pääkallo pään paikalla.
-
Kyllä Dracula lasketaan mukaan sarjaan. "This is the first painted, full-color entry in Fantagraphics' artist-focused Alberto Breccia Library" kerrotaan Fantan sivuilla. Itselläni on tuo ranskalaisena versiona, mutta eiköhän Fantankin kirja tule hommattua.
Perramus on melkoinen lukukokemus. Huimimpia lukemiani sarjakuvia. Mutta ei tosiaan mikään helppo kirja. Siinä on mm. suoria viittauksia Oesterheldin perheen kohtaloon.
-
Kyllä Dracula lasketaan mukaan sarjaan.
Kiitos, menikin ilmeisesti kuvaus ohi silmien. Oli nimittäin mennyt myös koko Dracula, koska sitä ei ole listattu vielä Fantan koontisivulla (https://www.fantagraphics.com/collections/the-alberto-breccia-library).
Tuli ihan tarkistettua, eikö Enriquen töitä ole käännetty lainkaan englanniksi. Vida del Che on käännetty (http://www.tcj.com/reviews/che/) kymmenen vuotta sitten.
Kuvittelisi, että Enriquen töistä saisi vastaavan julkaisusarjan. Alvar Mayor, La Soldadera ja Los Días del Gitano olisivat kaikki sopivankokoisia.
Kyseessä olisi vähän Toppin töitä helpommin sulateltavia, mutta eksotiikan nälkään oikein mahtavaa seikkailusarjakuvaa, mustavalkoisen sarjakuvan mestariteoksia kaikki. Siinäkin mielessä kutittava julkaisupäätös, että solahtaisi varmaan samaan ostajakuntaan sinne Punaparran ja Alixin suuntaan, mutta voisi väkevämpänä materiaalina iskeä kipinää paremminkin. Vai olisiko sittenkin liian hurjaa, onhan siinä päitä seipäiden jatkeina ja kaunistelematonta ihmiskuvausta.
-
Alberto Breccia on lisätty (https://www.comic-con.org/awards/2021-eisner-awards-hall-of-fame-nominees) ainoana latinalaisen Amerikan edustajana Eisner Hall of Fameen.
-
Breccia ei myöskään joutunut töistään vaikeuksiin, poliittisesti hän oli anarkisti joka ei koskaan edes äänestänyt ja Enrique liittyi Guardia de Hierroon, joka oli sotilasjunttaa myötäillyt uusperonistinen oikeistolaita.
Vida del Che (joka toisinaan esiintyy muodossa "La vida del Ché", joka olisi kieliopillisesti oikein ja lähempänä nykypäivää ytimekkäämmin muodossa "Che") ei aiheuttanut konkreettisia vaikeuksia, mutta Breccian nuorin tytär Patricia kertoi heidän olleen pakko muuttaa useammaksi kuukaudeksi pois kotoaan lähiympäristön uhkausten vuoksi. Hän kertoo myös isänsä ja veljensä Enriquen polttaneen taustamateriaalin pihallaan.
Sen sijaan samassa haastattelussa Patricia oikoi virheellistä tarinaa, jonka mukaan isänsä olisi polttanut Vito Nervion originaalisivut. Tuota tarinaa olen ihmetellyt, koska Breccia oli aina vihainen kustantajille, jotka pitivät hänen originaalinsa uransa alkuaikoina ja jotka päätyivät kovaan hintaan myöhemmin eurooppalaisille keräilijöille.
Kyse oli siis siitä, että haastattelija sekoitti Vito Nervion ja Vida del Chen. On siinä melkoista työtä, että haastattelija voi sekoittaa kaksi tapahtumaa niin täysin että syntyy aivan vaihtoehtoinen todellisuus tapahtumien kulusta.
Sitä minä olenkin aivan viime aikoina ihmetellyt, että miksi ihmeessä joku virheellinen tieto voi elää vuosikymmeniä vain siitä syystä, että se on jossain kirjallisessa muodossa ja se on moneen kertaan jo haastateltavien osalta korjattu. Tämä sen tietysti selittää, että ellei kaiva kaikkia kiistämisiä monesta lähteestä esiin, on parempi pitäytyä siinä kirjallisessa lähteessä.
Olenhan minä näissä eri maanosien sarjakuvatoimittajien koostamissa haastatteluissa ennenkin havainnut aivan hölynpölyä, mutta en olisi uskonut että ihan täyttä soopaa voi kirjoittaa haastateltavan suuhun, kun sanottava on laitettu sitaatteihin.
Eipä siinä mitään, käy niitä ihan rehellisiä vahinkoja myös liikenteessä. Olen ihaillut viime päivinä Brecciaan liittyen sivua, jossa "koulukunta" on käännetty "kouluksi" ja samassa tekstissä on muutenkin vedetty tekstiä sanalla sanoen luovasti kääntäen.
On tietysti akateemikoissakin hirmuisesti eroja, Juan Sasturain pystyy näköjään vetämään täysin virheittä ulkomuististaan, että mitä tapahtui vuonna 1939 ja missä järjestyksessä. Harrastajat ovat innokkaasti kaivaneet päinvastaisia todisteita muinaisista julkaisuista, mutta eivät kuitenkaan ole ymmärtäneet uusintajulkaisun käsitettä tai sitäkään, että joku sarja on voinut hypätä yhden lehden sivuilta toiseen. Sekin tietysti on kaksi eri asiaa, että milloin joku on tehty ja milloin se on julkaistu. Tulipa opittua se, että vaikka Sasturain on sellainen velmu, ei hänen sanojaan kannata toiste epäillä koska siinä menee vain omaa aikaa tuntikaupalla hukkaan.
-
Eternautti 1969 on viimein paljastettu, eli kyseessä on pitkään salassa pidetty ja armottomasti vihjailtu, Eternautin joukkorahoituskampanjaan osallistuneille ilmainen lisäkirja.
Kirja käsittääkseni tulee myöhemmin alkuperäisen Eternautin tavoin myyntiin myös aivan normaalisti, joten ei ole tarve surkutella aivan mahdottomasti vaikka kampanja ampaisi taivaisiin aivan nenän edestä. KVAAK Kirja pitää tästä tarkemmin ajan tasalla, joten seuratkaa virallisia tiedotteita.
Kirjoitin teokseen liittyen lyhyesti taustoja Twitterissä (https://twitter.com/JarkkoSikio/status/1429788598291902467).
Kova oli elämä Alberto Breccialla, ja sen käänteistä saisi koko illan elokuvan. Olen vasta raivaamassa tietäni tarujen muodostaman viidakon syvyyksissä kohti sellaista keskeisintä elämän ydintä, mitä ihmisestä voi enää jälkeenpäin muodostaa kun tekijä itse kertoo sen eri tavoin ja lastenkin muistikuvat menevät ristiin keskenään.
Tästä jossain muodossa tulee jotain jännittävää jossain muodossa. Tavoitteena on tuottaa lisäsisältöä itse kirjaan, mutta näin tulee käymään vain jos sisältö arvioidaan korkeatasoisemmaksi kuin kansainvälisiltä areenoilta ostettava valmismateriaali.
Jos tämä rima ei ylity, niin sitten tulee vapaamuotoisemmin varmaan Kvaakin etusivulle jotain. Ja jos ylittyy, niin leikepöydälle kasaantuu monenmoista jännää, joka on mukava julkaista sähköisenä sitä virallisempaa paperisisältöä täydentävänä lisänä.
-
Nélida Fernándezin kanssa Alberto Breccia sai kolme lasta. Enrique (s. 1945) on isänsä tavoin kansainvälisesti tunnettu ja tunnustettu sarjakuvataiteilija.
Cristina (1951–2021) oli kunnioitettu lastentarinoistaan sekä laajasta tuotannostaan satujen, näytelmien ja kirjallisuuden klassikkojen sovittajana yhteistyössä aviomiehensä Norberto Buscaglian (1945–2008) kanssa. Alberto Breccia teki niin ikään vävynsä kanssa yhteistyötä.
Patricia (s. 1955) on kotimaansa Argentiinan lisäksi arvostettu taiteilija erityisesti Italissa.
Kiinnostava yksityiskohta on, että vaikka vanhemmistaan Breccia ei puhu kovinkaan vuolassanaisesti, hän mainitsee isänsä olleen kreoli. Lisäksi Patricia luonnehtii isoäitinsä niin ikään olleen kreoli.
Käytännössä vuodesta 1947 yli vuosikymmenen Breccia työsti etsiväsarjaa Vito Nervio, jonka päähenkilö oli niin ikään kreoli. Breccia ei kuitenkaan luonut kyseistä etsivää, joten tästä ei voi päätellä suoraan mitään.
Kreoli ei maanosassa tarkoita välttämättä tummahipiäistä lainkaan, vaan todennäköisimmin ulkomaalaistaustaista. Sanojen merkitys myös vaihtelee, täällä ihmiset käyttävät toisistaan suomalaisen korvaan hupsun epäsopivalta kuulostavaa "mestitsiä" viittaamaan yhtä lailla vaikka saksalaisiin sukujuuriin.
Breccian äiti oli italian kansalainen, mikä muodosti ongelman toisen maailmansodan syttyessä, kun Brasilia luokitteli italialaiset vihollisiksi, mikä jostain käsittämättömästä syystä vaikeutti maasta poistumista. Kuvauksestaan ja muita tiedonpaloja yhdistelemällä päättelin perheen lahjoneen rajavartijat.
Uransa alussa, 1930-luvun lopussa Breccia muisteli kustantajan käyttäneen leivinpaperia ominaisuuksiltaan muistuttanutta paperia, joka rullautumisen estämiseksi oli Breccian mukaan asetettava neljää painoa käyttäen (yksi joka nurkkaan) aloilleen. Siitä huolimatta se Breccian mukaan tahtoi rullautua, ja hän totesi sen sopineen hyvin sillä parhainkaan mestari ei sen kanssa pystynyt tekemään kuin kelvotonta jälkeä, mikä tasoitti eroa aloittelijoihin, jotka puolestaan eivät hyvällä paperilla olisi pystyneet korkealaatuiseen jälkeen.
Breccia kuvasi nuorena sekoittaneensa omat temperavärit maalatakseen maisemia. Suuri haaste Breccian haastattelujen kanssa on koettaa niksauttaa pää sellaiseen asentoon, että hänestä piirtäminen ja maalaaminen ovat kaksi eri asiaa, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa paitsi ettei voi olla hyvä maalaaja, ellei osaa piirtää.
-
En ole koskaan hikoillut faktantarkistusten kanssa niin kovasti kuin Alberto Brecciaa koskien, enkä vastavuoroisesti ole nauranut sitä tehdessäni niin kovin.
Breccia ei myöskään joutunut töistään vaikeuksiin, poliittisesti hän oli anarkisti joka ei koskaan edes äänestänyt ja Enrique liittyi Guardia de Hierroon, joka oli sotilasjunttaa myötäillyt uusperonistinen oikeistolaita.
Breccian nuorin tytär Patricia kertoi turvallisuuspalvelun miehen kyläilystä Vida del Chen jouduttua sensuurin kynsiin, mikä kuulosti vakuuttavalta, mutta ei täsmännyt muun kerrotun kanssa.
Koko totuus oli, että Argentiinan turvallisuuspalvelu todellakin kävi Breccialla kylässä ja luokitteli hänet "kumoukselliseksi", mikä olisi todellakin voinut olla vakava juttu vajaa kymmentä vuotta myöhemmin, ellei...
...Vida del Chen olisi ostanut joku Yhdysvaltain suurlähetystöstä, ja amerikkalaiset ehdottivat Breccialle Kennedyn elämäkerran kuvittamista. Se ei koskaan toteutunut, mutta tapahtuneen ansiosta oman maan armeija tahtoi Breccian työstävän sarjakuvan "Argentiinan armeijan historian", joka olisi jaettu jokaiselle sotilaalle. Breccia tietysti ajatteli, että tämä kerralla kuittaa hänen kaikki taloushuolensa ja kysyi työstään niin kovaa hintaa, ettei myöskään se koskaan toteutunut.
Sitä ei juttu kerro, että revittiinkö Brecciaa koskeva sivu turvallisuuspalvelun arkistosta, mutta tarina ainakin selittää miksi Breccia ei julkisen paheksunnan vaimennuttua ja pommiuhkien lakattua koskaan ollut huolissaan asiasta.
-
Useissa lähteissä, kuten Fantan julkaisemassa Perramuksen lisämateriaalissa, viitataan Juan Sasturainille ja Alberto Breccialle myönnettyyn "Amnesty Internationalin ihmisoikeuspalkintoon". Kun tätä lähtee kaivelemaan, sama summittainen viittaus toistuu ihan vakavissa kirjallisuuslähteissä ja oikeassa lehdistössä.
Le Soir -lehden uutisesta selviää, että Amnesty International myönsi Sasturainille ja Breccialle vuoden 1989 La Flamme d'or-tunnustuksen (englanniksi se tunnetaan Golden Flame -palkintona) Perramuksen perusteella Brysselissä vuonna 1988.
Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun palkinto myönnettiin sarjakuvalle, ja kyse on Amnestyn jakamista palkinnoista vähäisemmin brändätty ts. se varmaan on enempi symbolinen kuin rahanjakotilaisuus. Jos palkinnon painoarvoa punnitaan sen mukaan, ketkä sen ovat ansainneet, niin tunnustuksen ovat vastaanottaneet mm. kirjailijat Mario Benedetti (1987) ja virolainen Jaan Kross (1990).
Kiintoisa juttu tuo Amnestyn organisaatio, tuo siis on Belgian maaosaston myöntämä, mutta se annetaan AI-tasolla ts. ei maakohtaisesti. Sen takana on jokin aliorganisaatio Culture et Droits de l'homme, joka tapasi järjestää ainakin joskus saman nimistä pippaloa vuosittain. Tunnustus jaetaan aina seuraavalle vuodelle, eli esim. Benedetti sai sen 1986 vuodelle 1987. Ei mikään ihme, että näissä menee kaikki faktat sekaisin, kun selvittämälläkään ei meinaa pysyä kärryillä.
Siihen ei enää riittänyt into, että olisin jaksanut selvittää mistä vuodesta ja mihin vuoteen palkintoa on jaettu. Tällaisista pitäisi aina olla jossain täysiä listoja, mistä voi laiska luntata.
EDIT: Eipä vain Kross voittanutkaan koskaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Ehdolla oli niin monesti, että kuvittelin voittaneen.
-
Huikea tuo Perramus, juuri luin sen alkuperäisen El piloto del olvido -kokonaisuuden. Perramus kasvoi lopulta neliosaiseksi, joten tuo lukemani osa on siis ensimmäinen neljännes.
Breccia on tässä aivan mestarillinen ja Juan Sasturain ei jää askeltakaan jälkeen. En meinannut mitenkään päästä niistä synkistä alkusivuista eteenpäin, mutta sen ylitettyään tämä potkaisee kuin muuli. Tarinan sivuilla esiintyy mm. Jorge Luis Borges, joka oli katkera sivuuttamisestaan Nobel-palkintojen yhteydessä. Wikipediasta kurkistin yksityiskohtia, ja siinä spekuloitiin asian liittyneen mahdollisesti siihen, että hän otti vastaan naapurimaan diktaattorilta Pinochetilta jonkin tunnustuksen.
Breccia usein kertoi luoneensa sarjojensa päähenkilöille kirveellä veistetyt kasvot ("cara de lata") pyrkien tarkoituksella tekemään kasvoista lähes piirteettömät. Tämä liittyi siihen, että usein kertojan sijaan tarinan tärkeimmät henkilöt olivat ohimeneviä sivuhahmoja (ts. kertoja oli hieman persoonaton statisti kuten esim. Neil Gaimanin Sandman). Breccian hahmoista avaruusolento Sherlock Time on ääriesimerkki tällaisista piirteettömistä kasvoista. Perramus on puolestaan Clint Eastwoodin tapainen kivikasvo ja päähenkilöä jopa verrataan näyttelijään tarinan sivuilla.
Onhan tämä aivan huimaa luettavaa, kun Argentiinan historia on sattuneesta syystä hyvin muistissa, kuolemanpartio Triple A on Perramuksen sivuilla Triple V, jonka merkki mukailee Volkswagenin logoa. Tässä melkein pitäisi olla tekijöiltä jokin kommenttiraita mukana, en ole aivan varma mitä sillä halutaan sanoa muuta kuin ehkä summittain viitataan ulkomaiseen rahaan, jolla tuettiin oikeistoa latinalaisessa Amerikassa enemmänkin.
Sen sijaan Perramuksen kaveri on lihanpakkaaja. Breccian isällä oli lihanjalostusyritys Uruguayssä, jonka konkurssin myötä muutti Argentiinaan. Breccia aloitti teini-iässä isänsä teurastamossa, joka oli tarkemmin konkreettisesti lihanpakkaamo.
-
Enrique Breccia on yhtä kiehtova hahmo kuin isänsä, jonka kanssa hänen välinsä olivat hieman tulehtuneet. Jopa siinä määrin, että Gonzalo Santosin haastattelumatka Italiaan paisui kirjaksi "Mi padre y yo: Conversaciones con Enrique Breccia" (Santiago Arcos, 2020).
Kirjan kansi on Enriquen itsensä taidetta, ja siinä hänen isänsä on abstrakti, myrskypilven kaltainen, piirteetön hahmo, jota poikansa ei uskalla katsoa silmiin.
En ole vielä lukenut sitä, koska tällä hetkellä keskeisin osuus löytyy haastattelujen muodossa, mutta kansi kuvannee sisältöä. Kirja varsinaisesti sai alkunsa Enriquen tuhahduksesta, että "isäni oli vampyyri". Hän Santosin mukaan sitkeästi väisti tarkentamasta, mistä oli kyse mutta lopulta tulvaportit aukesivat.
Alberto Breccia ei koskaan käyttänyt avustajia, mutta lapsensa toki kaikki olivat eläviä malleja isälleen. Sen sijaan vuonna 1989 antamassaan haastattelussa hän mainitsee tehneensä työtä poikansa kanssa (http://www.alberto-breccia.net/perramus-falto-a-la-cita/) paljon ennen Vida del Chetä. Täysin luotettavana ei Breccian muistia enää 1980-luvulla voinut pitää, ja tuossa samassa haastattelussa Breccia sekoittaa täysin Vito Nervion ja Mort Cinderin.
Kuitenkin Enrique viimeisen vuoden ajan on syyttänyt isäänsä kuvitustensa myymisestä omissa nimissään. Konkreettisemmin hän kertoo Mort Cinderin ensimmäisen tarinan sivulayoutin ja taustojen olevan hänen kokonaan tekemänsä.
Alberto Breccia kuvasi Mort Cinderin syntyä siten, että hän oli taiteilijana täysin lamautunut, eikä pystynyt kehittämään päähenkilölle kasvoja. Sen sijaan hän pyysi Oesterheldiä lykkäämään kertojan esittämistä toiseen jaksoon. Ensimmäisessä jaksossa hän käytti omaa peilikuvaansa ja lopulta päähenkilö sai Horacio Lalian kasvot.
Ulkopuolinen ei voi mennä isän ja pojan väliin sanomaan, miten asiat ovat todella olleet ja vielä vähemmän näitä huutoäänestyksellä päätetään, mutta ensimmäinen Mort Cinderin jakso todella poikkeaa taustoiltaan täysin muusta sarjasta ollen realistisesti piirretty ja yksityiskohtainen. Siltä osin olen taipuvainen uskomaan Enriquen sanaa. Mort Cinderin tapauksessa Enrique sanoo, ettei edelleen tahdo nimeään sarjan yhteyteen, mutta loukkaantuneensa syvästi ettei saanut isältään koskaan tunnustusta tekemästään työstä. Tässä täytyy toki ymmärtää lauseen liittyvän isä-poika-suhteeseen myös laajemmin.
Sen sijaan hämmästyttävämpi väite on, että oman arvionsa mukaan 40% opuksesta Eternautti 1969 olisi lähtöisin Enriquen käsistä, ei ainoastaan taustojen vaan myös hahmojen osalta ja peräti kokonaisia sivuja. Tuoreella videolla paukauttaa kylmästi (https://www.youtube.com/watch?v=3Z9jlRApjdQ), että kaikki kyseisen työn kokeellisuus on hänen työtään ja jos et usko, niin et sitten. Haastattelija viisaasti vaihtaa aihetta.
Toisessa yhteydessä Enrique toteaa, ettei hänen perheensä tiennyt asiasta. Tässä yhteydessä toteamus varmaan viittaa siihen, että hänen siskonsa Patricia on joskus julkisesti todennut, ettei kaikki veljensä sanoma isäänsä liittyen pidä paikkaansa vaikka syvempiä riitoja väistääkseen diplomaattisesti jatkoikin,veljensä eläneen läpi eri elämänvaiheen isänsä henkilöhistoriassa.
Toisaalta Enrique on osoittanut Mort Cinderin ruudut ihan sormella, mutta ei Eternautti 1969:n tapauksessa ole niin tehnyt. Se ei tarkoita, etteikö asia voisi olla totta, mutta Vida del Chen tekoaikaan Enrique vielä asui kotonaan (1968), julkaisun viivästymisestä johtuen se päätyi kioskeille juuri vuodenvaihteeessa seuraavan vuoden puolella ja 10. tammikuuta se jo lehdistössä tuomittiin ja sitten se jo diktatuurin toimesta poltettiin.
Enrique muutti omilleen hieman sen jälkeen, en tiedä tarkalleen, missä kuussa Breccia tyttärineen muutti pois kotoaan, mutta Patrician mukaan "pakomatka" kesti neljä kuukautta. Koska Eternautti 1969 julkaistiin toukokuusta syyskuuhun, olen kuvitellut perheen vain olleen vähäisiä aikoja Oesterheldin kotona.
Oesterheld kertoi kustantajan kaksi-kolme kertaa soittaneen painostaakseen Brecciaa muuttamaan kuvitustaan, mihin tämä ei jääräpäisesti suostunut (olen olettanut tämän tapahtuneen Oesterheldien kotona, koska Patrician mukaan isällään ei ollut 1970-luvun taitteessa enää varaa edes lankapuhelimeen).
Lopulta kustantaja suostui Oesterheldin ehdotukseen päättää tarina 15 sivussa. Tämä tarkoittaa sitä, että sivu 36 olisi viimeinen "normaalivauhdilla" valmistuneista sivuista, mikä on huomattavasti aikaisemmin kuin olen itse sen haarukoinut olevan, koska siinä vaiheessa tarina kulkee vielä pitkään omalla painollaan ja veto lähtee päälle vasta myöhemmin.
Enriquen väitteeseen osallistumisestaan työhön myös Eternautti 1969:n osalta voi suhtautua hieman varoen, koska Patricia on kertonut veljensä vain toimineen elävänä mallina siskoineen.
Kaivoin uudelleen Oesterheldin lesken Elsa Sánchezin muistelmateosta Los Oesterheld ja hänen kotiinsa sijoittuva muistikuva olikin Breccian kotoa (välillä on vaikea pysyä kärryillä, koska "casa de Beccar" viittaa Oesterheldin kotiin ja "casa de Haedo" Breccian kotiin).
Siinä sanatarkasti muistellaan, että:
"Mientras Héctor escribía a mano en la mesa de la cocina, Breccia y su hijo avanzaban con las ilustraciones en la planta alta."
Eli Oesterheld teki töitä (Breccian) keittiön pöydän ääressä sillä aikaa kun "Breccia ja hänen poikansa" edistivät työtä yläkerrassa. Tämä näyttäisi tukevan Enriquen kertomaa, mutta samassa yhteydessä mainitaan, että kustantaja tarvitsi äkkiä jonkun paikkaamaan aukkoa Gente-lehdessä ja Oesterheld ja Breccia tarttuivat rahapulassa tilaisuuteen. Koska "totuus" asiassa tuskin tulee koskaan julki, pitäisin itse tätä uskottavimpana selityksenä ts. Enrique on toiminut isänsä avustajana 1969, mutta todennäköisesti rooli oli suurempi muissa kuvitustöissä jotka sitten mahdollisesti menivätkin isänsä nimissä eteenpäin. Tämä selittäisi muistikuvien lisäksi sen, miksi Enrique ei pysty osoittamaan tekemiään sivuja Eternautti 1969:n sivuilta (hän vain mainitsee, että joku Italiassa tuli hänen luokseen ja kysyi sormella osoittaen oliko se-ja-se ruutu hänen työtään) vaikka Mort Cinderin tapauksessa näin tekee.
Sattumalta kun ensimmäinen Eternautti 1969 sivu julkaistiin Gente-lehdessä, alkoi samana päivänä Cordobazona tunnettu kapina. Atlántida oli kuitenkin konservatiivikustantaja, joka tuomitsi sen ja siihen ei taas vakioväkeen kuulunut Enrique "Jarito" Walker (https://www.infobae.com/sociedad/2021/01/09/periodista-rugbier-y-montonero-la-increible-vida-de-jarito-walker-y-su-desaparicion-en-una-cita-envenenada/) suostunut, vaan irtisanoutui. Hänestä tuli pian peronistitoimittaja, joka monen kollegansa tavoin kohtasi loppunsa 1976.
Mitä tästä Enriquen jutusta nyt voi eniten sanoa kuin, että pitkään ihminen kantaa haavoja sisällään.
EDIT: Gonzalo Santos oli kirjaansa liittyen umpitylsässä podcast-jaksossa, joka löytyy espanjaksi mm. Spotifystä (https://open.spotify.com/episode/4icyNW84E7V1Ie2Yi5i1qa). Kirjan tekoaikana Cristina oli vielä elossa, joten suoraan ei kaikkea voi yhdistää Patriciaan, mutta Santosin mukaan perheenjäsenet eivät tahtoneet kirjaan sellaisia kohtia, jotka olivat ristiriidassa Enriquen kanssa. Siitä syystä Santosin oli muokattava alkuperäisideaansa ja rajattava kirja koskemaan Enriquea. Kiintoisin kohta liittyy Eternautti 1969:n (Spotify näyttää kohdassa olevan kokonaisuudesta 22 min. jäljellä), koska hänen mukaansa kaikki siihen liittyvä oli pienintä yksityiskohtaa myöten kirjoitettu valmiiksi ja lopulta hänen oli pakko kirjoittaa se uudestaan Enriquen totuutta vastaavaksi. Santos olisi ilmeisesti tahtonut siihen toisen, hänen nimeämättä jättävän perheenjäsenen kuvauksen, mutta tämä (oletettavasti Patricia, joka on aikanaan kuvannut sen syntyä ja kommentoinut olleensa siskonsa ja veljensä kanssa eläviä malleja) pakotti Santosin valitsemaan näin. Hieman rivien välistä kuulostaa kuin mainittu henkilö olisi uhannut, ettei mitään hänen sanomaansa saa kirjassa käyttää jos Santos laittaa hänen sanansa Enriquen sanaa vastaan.
-
Moogin pettämätön sarjakuvasivu listaa Alberto Breccian Suomessa julkaistut sarjakuvat (https://moog.antikvariaattimakedonia.fi/index.php?sivu=lehdet&moog_piirtaja_id=99).
Tarkistin pikaisesti ja paitsi kuvanäytteet ovat selvästi tunnistettavia täsmäävät myös Fleetwayn kirjanpidon mukaan. Kunnioitettavaa työtä tuon sivun eteen on kyllä tehty, miten ihmeessä nuo on saatu aikanaan niin pikkutarkasti kohdalleen.
Sen huomioiden ei ole lainkaan kritiikkiä huomauttaa, että Battler Britton -tarina lienee virhe, koska se ei täsmää sen enempää Fleetwayn antamiin tietoihin, fanien kaivamiin listoihin kuin lukemiini Breccian omiin muistikuviin. Sen verran elotonta viiva on, että en usko sitä suoralta kädeltä Breccian tekemäksi.
Huimaa jälkeä nuo sarjat ovat aivan nimettömiksi hanttihommiksi, sittenhän Breccia jätti Mort Cinderin vuoksi paremmin palkatut brittikustantajien työt.
-
Sen huomioiden ei ole lainkaan kritiikkiä huomauttaa, että Battler Britton -tarina lienee virhe,
Kannattaa pistää palautetta sivustolle, mikäli olet varma asiastasi. Sillä tavalla saadaan koko ajan entistä täsmällisempää tietoa.
-
Kannattaa pistää palautetta sivustolle, mikäli olet varma asiastasi. Sillä tavalla saadaan koko ajan entistä täsmällisempää tietoa.
Totta kai, mutta täytyy palata asiaan parempana aikana. Tällä hetkellä tuo Fleetway-tuotanto on pelkkä sivujuonne, jonka kirjasin enempi huomiona ylös. Sen sijaan nuo Breccian lännentarinat taitavat olla aika arvostettuja, niitähän on uusintajulkaistu monesti ja jokin High Noon -tyyppinen 10 parasta länkkäriä -kokoelmassa vuodelta 2008 taisi olla peräti kolme Breccian lännensarjaa. Täytyy ihan laskea, että montako niitä kaikkineen oli, saako edes kymmentä täyteen jos laittaisi kaikki rinnakkain.
Lisäksi täytyy muistaa, että kaikki ei aina ole niin suoraviivaista ja esim. Francisco Solano Lópezin takana oli oikeasti kokonainen studio eli suurempi joukko argentiinalaisia. Virallisessa historiassa työt ovat Solanon nimissä ja allekirjoituksia ei töissä ole. Kaiken lisäksi samassa sarjassa saattoi olla useampi takana niin, että Tibor José Horvath tykkäsi kovasti lentokoneista, ja luonnollisemmilta osin Julio Sciaffino pystyi jäljittelemään Solanoa niin, ettei tekijöiden sivuja kuuleman mukaan pysty erottamaan silmämääräisesti toisistaan jne.
-
Tex Willer-suuralbumeista täällä joka toinen on värillinen, joka on koottu kahdesta Romanzi a Fumetti sarjassa julkaistusta tarinasta. Tähän mennessä on julkaistu 10 RAF-osaa, lokakuussa ilmestyvässä albumissa lienee osat 11 ja 12.
Ja sitten vihdoin se tähän ketjuun liittyvä asia: osan 13, nimeltään Snakeman (https://www.sergiobonelli.it/tex/2021/08/04/albo/snakeman-1020674/) on piirtänyt Enrico Breccia. Julkaistaan Italiassa ensi perjantaina, täällä sitä saadaan varmaan odottaa ensi vuoden syksyyn.
Kansi on kyllä todella kamala.
-
Breccia, El Viejo (Colihue, 2013) on Juan Sasturainin upea haastatteluista koostettu kirja, joka on ehdoton perusteos Breccian faneille.
Koska en kehtaa spämmätä Disney- ja korkkariketjuja tai jättää näin mielenkiintoisia huomioita yleiseen kirjallisuusketjuun, listaan huomioita tässä.
Kirjaa lukiessa täytyy pitää mielessä Breccian sotkeneen osan muistoista keskenään, ja kuten Oscar Massotta jo vuoden 1970 perusteoksessaan valitteli, Breccia saattoi samassa haastattelussa kertoa saman asian kahdella eri tavalla. Tässä kuitenkin tulee kokonaisia haastatteluja suoraan nauhalta ilman tulkintoja, mikä tekee tästä varmasti ”totuudenmukaisimman” kaikista lähteistä.
* Alberto Breccia oli Uruguain kansalainen, vaikka monessa lähteessä hänen väitetään olevan argentiinalainen. Latinalainen Amerikka on ollut varsin edistyksellinen mm. siinä suhteessa, että maasta toiseen on voinut matkustaa ja asettua työskentelemään ja asumaan hyvin vapaamuotoisesti. Lisäksi kaksoiskansalaisuuden suhteen maanosa on ollut varsin edistyksellinen. Siitä syystä asia yllätti minutkin.
* Humberto Breccian uskotaan yleisesti olleen Alberton peitenimi (kuvitukset kirjassa Fuga de Shanghai, 1949). Humberto oli kuitenkin Alberton vanhin, nyrkkeilyä harrastanut teurastajaveli, jonka hän kuvasi piirtäneen. Kirjassa on kuvanäyte, ja vaikka asiaa ei täsmennetä sanoisin että veli oli tosiaan asialla.
* Alberto Breccialla oli serkku, jonka nimi oli... Alberto Breccia. Argentiinan Córdobassa asunut serkku oli mainospiirtäjä.
* S. 77. Breccia kuvitti Pinokkio-kirjan Las aventuras de Pinocho (Editorial Abril, 1949), jonka kansi ja sisäsivujen kuvitukset ovat hänen työtään. Tiesin kyllä, että kustantajalla oli Disney-lisenssi 1940-luvulta lähtien ja Pato Donald (Aku Ankka) oli kuvauksista päätellen perinteinen lastenlehti, jossa sarjakuvien lisäksi oli kuvitettuja tarinoita. Breccian en tiennyt koskaan Disney-juttuja kuvittaneen. Sittemmin Mikki Hiiri esiintyi Breccian töissä varsin kriittisessä valossa.
* S. 97 Breccia mainitsee kollegansa, joka auttoi piirtämään univormuja Britanniaan lähteneeseen sotasarjaan. Hän ei muista nimeä, mutta muistaa hänellä olleen saksalainen sukunimi ja hän olisi muuttanut myöhemmin Venezuelaan. Tämä ei täsmää keneenkään, mutta asiayhteydestä ymmärtää kyseessä olleen Fleetway-sarjojen sijaan Hugo Prattin luoma Ernie Pike, ja kuvauksesta päätellen kyseinen kuvittaja on siten David Haupt (jonka Breccia muistaa nimeltä jo s. 109). Toisessa yhteydessä Breccia manasi, ettei aseiden tarvitse olla joka pulttia myöten oikein, koska mielikuvitusase tappaa sarjakuvassa yhtä tehokkaasti kuin referenssiä käyttäen piirretty.
* S. 108 Breccia kertoo saaneensa raivokohtauksen José Muñosia kohtaan, koska joutui korjaamaan tämän Englantiin lähetettyä työtä. Olisiko mahdollista, että nuori taiteilija teki luonnoksia Breccian Fleetway-töihin, koska muutoinhan se ei käy järkeen. Sittemmin hän totesi välittäneensä Horacio Lalian ja Ricardo Luis "Lucho" Oliveran töitä ilman komissiota Englantiin. Olisiko näistä joku mahdollisesti Fleetwayn kirjanpidossa mennyt Breccian nimiin, pikainen googlaus kertoo Lalian toimittaneen työnsä Francisco Solano Lópezin kautta vuodesta 1966 alkaen ja tuossa yhteydessä puhutaan tapahtumista muutamaa vuotta aiemmin.
* S. 108 D’Amin veljistä toinen oli Lontoossa ja toinen Milanossa. Italiassa asuvien taiteilijoiden työt Fleetwaylle toimitti siis Eurostudios.
* S. 112–113 Breccia kertoo, että Korkkarin 64 sivua piirrettiin yhdelle ainoalle arkille (melkoinen arkki?), siten että jokainen arkin ruutu vastasi yhtä sivua. Hän manasi töihinsä tehdyn amatöörimäisiä korjauksia Britanniassa.
* S. 117: Suunnitteli tekevänsä Fleetwaylle töitä Josep Toutainin kuvitustoimisto Selecciones Ilustradas kautta, mutta lopulta ei ole selvyyttä että saiko kylläkseen Breccia briteistä vai britit Brecciasta.
* S. 147 Breccia luettelee käsikirjoittajia, jotka työstivät hänelle Eurostudiosin kautta Englannissa 1960-luvulla julkaistuja töitä. Hän mainitsee aloittaneensa kautensa IDA:ssa aikana, mikä tarkoittaa 1966 jälkeen, mutta muistelee silti kyseessä olleen 1970-luvun alku. Tässä saattaa olla jokin sekaannus, mutta kuitenkin samassa käsitellään ensimmäisiä Italiaan tehtyjä sarjoja 1970-luvun alussa. Tähän täytyy palata joskus tarkemmin, koska tämä napsahtaa samankuuloisesti Enriquen haastatteluissaan mainitsemien yksityiskohtien kanssa yhteen.
* S. 180 kertoo, että jostain syystä vuonna 1980 häntä ei kutsuttu Luccan sarjakuvafestivaaleille, vaikka muina vuosina kutsu oli aina tullut. Vuonna 1980 festivaalien teema oli Argentiina ja myös Enrique oli kutsuttujen joukossa.
* S. 203 Breccia toteaa piirtäneensä kalkkiliidulla isänsä teurastamon sisäseiniin. Videolla vuodelta 1993 hän kertoo oppineensa piirtämään puuhiilellä, ja tähän viitataan myös kirjassa.
* S. 213 kertoi, että Enrique oli ”aina läsnä” ja auttoi ideoidensa lisäksi Mort Cinderin ja Eternautti 1969:n kanssa ”ratkaisemaan juttuja”, ja jatkoi seuraavassa lauseessa olleensa Enriquelle ”velkaa monen menestyksensä tapauksessa”. Lopulta Breccia alkoi työskentelemään yksin vasta vuodesta 1978 lähtien.
Kirjassa on ikäviä puutteita ja peräti virheitä:
* Haastattelu on annettu 1987 ja kirja on julkaistu 2013. Juan Sasturain pyytelee alussa anteeksi, että osa nauhoista oli ehtinyt tuhoutua. Harmillisesti Vito Nerviota koskeva osuus on siis jouduttu kopioimaan Trillon ja Saccomannon vuoden 1982 opuksesta. Suuri harmi, mutta ei auta harmitella. Sen sijaan s. 118 onneksi käsitellään Vito Nervion viimeistä tarinaa, koska sarjan viimeiset vaiheet ovat alkua vaikeammat selvittää. Samoin Alberton kuvaus viimeisestä tarinasta ja kuvanäytteeksi liitetty, päivätty palkkakuitti kustantajalta antaa selvyyden sarjan loppuajoista.
* Sen sijaan loppuun lisätty listaus on annettu avustajan käsiin ja on sekä virheellinen, että puutteellinen ja sen koostaja pyytelee sitä anteeksi itsekin. Ensimmäinen julkaistu strippihahmo oli kiinalaisetsivä Mu-Fa vuonna 1939 ja se on jopa kirjan kuvateksteissä oikein, mutta listaan heti mokattu. Don Urbano, toinen humoristinen koskaan julkaistuista strippihahmoista puuttuu täysin eikä vuonna 1987 antamassaan haastattelussa sitä taiteilija itsekään muista. Sen hän on aikaisemmin kuvannut syntyneen hyvin tarkasti ja siitä on olemassa signeeratut kuvanäytteet ja julkaisu tiedetään vuorenvarmasti, joten kaksi ensimmäistä koskaan julkaistua huumoristrippihahmoa on mokattu heti alkuun. Se on hirmu iso harmi paitsi siksi, että tarvitsin kirjaa itse referenssiksi ja lopulta siihen ei täysin uskaltanut muiltakaan osin luottaa.
* Kuvanäytteessä aukeaman kokoinen juttu Brecciasta on ilmoitettu vuodelle 1954, mutta sen toinen sivu (jota ei ole kirjassa) on päivätty vuodelle 1958 (mikä käy ilmi myös sen sivun kuvanäytteistä, koska siinä on Breccian vasta 1958 luoma hahmo ja sen osalta myöhempi vuosi on oikea, koska Breccia usein kertoi hupaisaa tarinaa, miten hän loi sen aivan viime tingassa.
* Hugo Prattiin Breccia tutustui 1955 ja italialaistaiteilija opetti lyhyen aikaa taidekoulussa vuodesta 1957 lähtien (vedin tämän ulkomuistista). Kirjassa koulun yhteydessä on kuva Prattista vuodelta 1954, mikä ilman tautatietoja hieman hämää koska hän ei kuitenkaan ole toisella sivulla vuonna 1954 listattujen opettajien joukossa. Tämä tietysti selittyy, että hän aloitti vasta myöhemmin.
* Sivulla 162 kuvateksti kertoo sarjan vuonna 1962 olevan Breccian ensimmäinen Patoruzito-lehdessä julkaistu, vaikka lehdessä julkaistiin Breccian töitä 1940-luvun puolivälistä ja peräti Vito Nervio oli yksi niistä.
* Kirjan kunniaksi on kuitenkin todettava, että vaikka Breccia ei kaikkea muista oikein päin, vieressä on usein kuvanäyte, joka kertoo oikean asianlaidan. Osa on vähän hassuja, ja saavat lähinnä hymyilemään. Huolimatta siitä, että Breccialla oli kauniisti sanottuna valikoiva muisti, ei ”El Viejo” (vanhus oli jo 1950-luvulla käytetty lempinimi, vaikka hän oli vasta 10 vuotta useimpia kollegojaan vanhempi ts. tuskin nelikymppinen) kaikkea muista oikein päin.
-
* S. 213 kertoi, että Enrique oli ”aina läsnä” ja auttoi ideoidensa lisäksi Mort Cinderin ja Eternautti 1969:n kanssa ”ratkaisemaan juttuja”, ja jatkoi seuraavassa lauseessa olleensa Enriquelle ”velkaa monen menestyksensä tapauksessa”. Lopulta Breccia alkoi työskentelemään yksin vasta vuodesta 1978 lähtien.
Hieman ihmettelin, että Enriquen kertoma on hyväksytty (hieman vaatimattomammassa muodossa), jos tämän parempaa lausuntoa ei asiassa ole. Tieto Enriquen panoksesta Eternautti 1969:n tapauksessa on nimittäin niin Fierron kuin Norman tekijäesittelyissä ja ihan hyväksyttynä tosiasiana alan lehdistössä.
Käytyäni kaivamaan asiaa, niin Juan Sasturain on vahvistanut jo kirjan julkaisun yhteydessä Breccian kuvanneen yksityiskohdat ja Enriquen panos Eternautti 1969:n tapauksessa oli merkittävä (https://entrecomics.com/2013/11/entrevista-con-juan-sasturain/). Enrique itse on kertonut sekoittaneensa tervaa (https://carasycaretas.org.ar/2021/07/03/el-eternauta-es-la-primera-y-mas-extraordinaria-historieta-politica/) ja kaikkea muutakin kokeiluja varten.
Tietenkin Breccian perheen sisällä tuosta on ristivetoa, mutta vaikka Sasturain periaatteessa on pienesti velmu ja myös julkaissut Fierron kautta Enriquen töitä on hän kuitenkin kiistatta Argentiinan sarjakuvan korkein auktoriteetti. Tämä sen asian siis ratkaisee.
Hieman voisi kritisoida, että Mi padre y yo -kirjan yhteydessä asia on tuotu ikään kuin uutena paljastuksena esiin, mutta ymmärrän asian uutuuskirjan rummuttamisen suhteen.
EDIT: Kaivoin Enriquen työläältä kuulostavan kuvauksen tervan erottamisesta heinäkuulta. Siinä vaiheessa pahin itsekorostus on jo antanut tietä, ilmeisesti vanha mies on jo rauhoittunut huomatessaan saaneensa tukea kertomilleen yksityiskohdille.
-
Uskomatonta kyllä, mutta kun ensin on tutkinut Enriquen tekniikkaa Vida del Chen lisäksi hänen myöhemmässä Guerra della Pampa -sarjassa, löytää sen jälkeen varsin helposti Enriquen työn eroon hänen isänsä osuudesta nelisivuisessa tarinassa Borman lo vio así.
Viimeinen on virallisesti isän ja pojan yhteistyö, joka on julkaistu Gente-lehdessä tammikuussa 1969. Tänään vaikeasti enää mistään saatava lyhyttarina on kokonaisuudessaan kirjassa Oesterheld en primera persona (jota en sivumennen suosittele kenellekään).
Kun tämän jälkeen ottaa Eternautti 1969:n esiin, niin eikö vain sivun 32 viimeisessä ruudussa se Enriquen käyttämä raapetekniikka oikein lyö kasvoille. Koko sivu varmaan onkin Enriquen jälkeä ja periaatteessa sivut, jotka niin ikään voivat olla Enriquen työtä ovat siitä eteenpäin 36, 39–40, 43 ja siitä välistä kaksi ensimmäistä ruutua sivuilla 42 ja 44. Sitä en sitten mene varmaksi sanomaan, miten terva sivuilla näkyy, Alberto Breccia käytti myös usein ns. "likaista vettä" aivan kuten kollaasitekniikkaa. Sen tarkemmin on vaikea arvailla, koska se kokeellisuus oli (muusta yhteydestä luettuna) perheessä niin villiä, että plansseja jopa pakastettiin jonkin tietyn vaikutelmaan aikaansaamiseksi.
-
Kova oli elämä Alberto Breccialla, ja sen käänteistä saisi koko illan elokuvan. Olen vasta raivaamassa tietäni tarujen muodostaman viidakon syvyyksissä kohti sellaista keskeisintä elämän ydintä, mitä ihmisestä voi enää jälkeenpäin muodostaa kun tekijä itse kertoo sen eri tavoin ja lastenkin muistikuvat menevät ristiin keskenään.
Jarkko: Nämä taustoituksesi sarjakuvantekijöistä ja sarjoista ovat arvokkaita. Iso kiitos sinulle, kun esittelet meille lähteitä, jotka ovat Suomessa ja englantikeskeisessä maailmassa lähes tuntemattomia – ja jopa analysoit niiden luotettavuutta ja korjaat niiden asiavirheitä! Jännää myös, että vaikutit ensin olevan sitä mieltä, että Enrique ei olisi osallistunut Eternautti 1969:n tekoon, mutta nyt löysit siitä hänen todennäköisiä sivujaan.
Pienenä miinuksena sinulla on lauseenvastikkeissa ja muissa ilmaisuissa välillä huolimattomuuksia ja epäselvyyksiä. Lukija joutuu raapimaan päätään. En ihan ymmärtänyt esimerkiksi tätä kappaletta:
Carlos Trillon ja Guillermo Saccomanon mukaan (Historieta Argentina, Récord, 1980) kuvaa Breccian todellisen uran alkaneen 1957 hänen siirryttyään jo aiemmin tiivistä yhteistyötä tehneen Héctor Oesterheldin perustamaan kustantamoon Frontera. Käsikirjoitusten lisäksi entistä suurempi taiteellinen vapaus loivat tilaa Breccian kehittää myöhemmän tyylinsä.
Siis oliko A. Breccia tehnyt jo aiemmin, ennen Fronteran aikaa, yhteistyötä Oesterheldin kanssa? Olivatko Oesterheldin käsikirjoitukset kunnianhimoisempia kuin Breccian aiemmin saamien töiden käsikset, vai oliko Breccia joutunut tätä ennen myös itse kirjoittamaan tarinat, mikä vei hänen paukkujaan pois taiteelta, vai miten Oesterheldin käsikirjoitukset vaikuttivat Breccian piirrostyylin kehittämiseen? Muualla (https://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,19117.msg540080.html#msg540080) kirjoitit, että Oesterheldin käsikirjoitukset nimenomaan eivät olleet vapaita, vaan ne olivat tarkkoja ja ylisanaisia.
Vain 51-sivuisesta Eternautti 1969:stä:
Trillo ja Saccomano ovat melkoisia veijareita, koska he aloittivat El Eternautan vuoden 1969 tynkäversion kokoelmajulkaisun julkaisemalla esipuheen, joka kokosi Brecciaa haukkuvia lukijakirjeitä sekä kustantaja Carlos Fontanarrosan sarjan päätteeksi julkaisemansa kirjoituksen, jossa toteaa päätösnumerossa katuvansa annettuaan tilan Breccian ”käsittämättömälle” taiteelle. Trillo ja Saccomano toteavat siihen, että näin loppui syntymässä ollut, maanosan tärkein sarjakuva.
Lopulta kustantaja suostui Oesterheldin ehdotukseen päättää tarina 15 sivussa. Tämä tarkoittaa sitä, että sivu 36 olisi viimeinen "normaalivauhdilla" valmistuneista sivuista, mikä on huomattavasti aikaisemmin kuin olen itse sen haarukoinut olevan, koska siinä vaiheessa tarina kulkee vielä pitkään omalla painollaan ja veto lähtee päälle vasta myöhemmin.
Jäikö Eternautti 1969 siis lyhyeksi siksi että Gente-lehden lukijat eivät pitäneet sen kokeellisesta taiteesta? Poliittisia syitäkö ei ollut, siis mikäli sarjan allegoria tunnistettiin? Kerroit toisaalla (https://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,24107.msg540319.html#msg540319), että sotilasjuntta poltti Vida del Che -kirjaa vähän ennen, jo vuoden 1969 alussa.
Toimiiko typistetty tarina mielestäsi, Jarkko, silti kokonaisuutena, eli se ei jää töksähtäen kesken?
Olihan tuo Eternautti 1969:n kokeellinen ja näyttävä taide reippaasti edellä aikaansa. Netissä näkemieni kuvanäytteiden perusteella se hätkähdyttää edelleen.
Breccia kuvitti poikansa Enriquen kanssa Oesterheldin kirjoittaman teoksen Vida del Che Guevara (1968) siten, että toinen teki menneisyyteen sijoittuvat ja toinen nykyhetkeen ajoittuvat sivut. Teos hävitettiin poltettamalla sotilasdiktatuurin johdosta.
Viimeisen lauseen voi irrallisena luettuna joku ymmärtää väärin niin, että teos tuhottiin sen takia että siinä oli aiheena sotilasdiktatuuri. Tällaista pientä hiomista näissä huippukiinnostavissa ja antoisissa teksteissä olisi.
-
Jarkko: Nämä taustoituksesi sarjakuvantekijöistä ja sarjoista ovat arvokkaita. Iso kiitos sinulle, kun esittelet meille lähteitä, jotka ovat Suomessa ja englantikeskeisessä maailmassa lähes tuntemattomia – ja jopa analysoit niiden luotettavuutta ja korjaat niiden asiavirheitä! Jännää myös, että vaikutit ensin olevan sitä mieltä, että Enrique ei olisi osallistunut Eternautti 1969:n tekoon, mutta nyt löysit siitä hänen todennäköisiä sivujaan.
Kiitos, Sampsa, on mukava että nämä kiinnostavat. Koetan panostaa jatkossa enemmän myös Kvaakin juttuihin, monesti tulee naputeltua näitä kaiken muun hulinan keskellä eikä ajatus ole täysin mukana. Vasta eilen mietin, että mitä tälle ketjulle tulisi tehdä, kun tuli niin sekavaa asiaa ja salapoliisityötä pitkät pätkät, ehkä pitäisi koostaa kaikki selkeämmin yhteen ja poistaa sitten alkuperäiset.
Etusivulla kuitenkin julkaistaan myöhemmin artikkeli sekä isästä että pojasta. Molemmista löytyy kulmia kohottavaa asiaa.
Alberto Breccian urasta tulee myös tiukasti asiassa pysyvä esittely kirjaan (Kvaakiin henkilöesittely vähän rönsyilevämmin).
Breccian tapauksessa minua yllätti kuinka paljon ristiriitaista ja virheellistä tietoa on olemassa. Osa selittyy näin:
* Breccia ei muistanut enää myöhempinä vuosina asioita oikein.
* Breccia teki elämänsä aikana monenlaista vilunkipeliä, jota oli tarve peitellä.
* Samasta jutusta on useampi ristiriitainen versio perheenjäsenten ja em. syystä jopa Breccian itsensä suulla.
* Breccia romantisoi työläismenneisyytensä ja kertoi tosiasioita tavalla, jotka kuulostivat keksityiltä (ja koska puhui monesti palturia niitäkin alkoi epäillä).
* Argentiinalaisten malli on käänteinen jenkkeihin verrattuna, eli piirtäjä oli yleensä nimetön avustaja, koska vain näkyvä jälki (tussit) merkitsivät.
* Breccian ajatukset ovat melkoisen eksentrisiä ja kun haastattelijat ovat yrittäneet päästä niihin kiinni, mestari sitten murahti jonkun loppukaneetin vain laittaakseen pisteen keskustelulle, ja ne sitten lähtivät kiertämään puolitotuuksina ihan "koviin" kirjallisuuslähteisiin.
Vastaan listana kysymyksiisi:
* Breccia tapasi Oesterheldin ja Prattin vasta 1955 jälkimmäisen legendaarisissa rymyjuhlissa. Sitä ennen hän oli kuvittanut jotain lastentarinoita, mutta ei siis ollut tekemisissä (Breccia työskenteli kotoaan käsin).
* Pratt sanoi Breccialle 1958 kuuluisasti vähän rumasti. Tämä otti Brecciaa pattiin niin kovin, että muodosti osasyyn aloittaa yhteistyö Oesterheldin kanssa, jonka käsikirjoituksien Pratt sanoi olevan parempia kuin muilla. Sherlock Timen ensimmäinen tarina teki vaikutuksen (ja on todella hyvä, vasta eilen luin sen itse). Toinen syy oli tietysti, että britit rekrytoivat käytännössä koko maan ykköstaiteilijat Eurooppaan eivätkä kustantajat enää pärjänneet Meksikosta tulevan halpatuotannon kanssa.
* Eternautti 1969 on samaan aikaan tynkäversio, jota Argentiinassa yleisö vihasi, mutta myös huikea mestariteos, jota Italiassa rakastettiin. Se muutti koko Breccian elämän (ja on muuten 50 sivua, sori sekoilu).
* Eternautti ja Eternautti 1969 ovat itsenäisiä teoksia, mutta kuitenkin saman tarinan kaksi eri versioita, niitä voi peilata toisiaan vasten ja molempien lukukokemuksesta tulee vielä huikeampi sillä tavoin. Tarkempaa analyysiä kirjoissa.
* Eternautti 1969 on minun mielestäni ehkä jopa alkuperäistä huikeampi kokemus, mutta onhan se alkuperäinen toki 350 sivua ja jälkimmäinen 50 sivua. Ja lopussa se typistäminen ehkä lukijaa jopa vaivaa kovasti, kun tietää mistä on kyse. Italiassa ei tiedetty ja siksi sitä katsottiin kuten kuuluukin, huikean hienona, oman taidemuotonsa edustajana. Itse olen italialaisten päädyssä tässä suhteessa.
* En uskonut aluksi Enriquea, mutta väitteensä on kuitenkin yleisesti hyväksytty. Tämä kummastutti, kunnes menin asiassa pohjalle saakka ja lopulta Enriquen varhaistöihin tutustuminen auttoi ja omat silmät kertoivat miten asia on. Kun opus on käsissä, muistuta ja laitan vaikka kuvanäytteitä perusteluineen (siis muista töistä).
* Vida del Che tuhottiin muista syistä. Irtolehdet ja materiaali tuhottiin lehtipisteistä ja painosta, originaalit haettiin kustantajalta. Breccia poltti Chehen ja Evitaan liittyvää materiaalia.
EDIT: Unohtui vastata, että Atlántida konservatiivijulkaisijana hieman nikotteli käsikirjoituksen kanssa (Breccian muistelujen mukaan), joten kun kuvitus sai täystyrmäyksen se sitten varmaan vain ratkaisi asian. Kuvitus virallisesti sai syyn niskoilleen, ja Breccian toinen vaimo kertoi julkisen tuomion ahdistaneen Brecciaa.
-
Kiitos vastauksista!
-
Tänä viikonloppuna luin viimein Sherlock Timea ja Mort Cinderiä lukemalla.
Sherlock Timen ensimmäinen tarina on kyllä huikean hyvä, ei mikään ihme että Alberto Breccia sanoi ihastuneensa siihen. Toista tarinaa pidemmälle en sitä lukenut. Kauhu toimii, mutta scifipuoli on aika 50-lukulaista hömppää. Luen toki vielä joku päivä sen vähän, mitä sarjaa on tehty. Siinä näkyy kyllä myöhemmin se kehityspolku taiteilijana, mikä johti sitten Mort Cinderiin.
Mort Cinderissä on paljon samaa kuin Eternautissa, mutta pidän toistaiseksi vielä mölyt mahassani paljastamatta edes spoileritägin takana, mitkä ne yhteneväisyydet ovat. Sen verran ilmeisistä jutuista on kyse, että minua hieman kummeksutti ne löytäessäni, ettei niitä ole useammin sarjan yhteydessä mainittu.
Los ojos de plomo -tarinakokonaisuudessa (eli eräänlaisten introsivujen jälkeen alkava tarina) Enrique kertoi auttaneensa taustoja ja hyvin voin tämän uskoa, koska hän, toisin kuin isänsä tuona kautena, oli ekspressionisti. Sen sijaan sitten myöhemmin ei enää Enriquesta ole jälkeäkään, se on ihan puhdasta Alberto Brecciaa, valon ja varjon mestaria, itseään.
Kiintoisaa kyllä, Alberto Breccian kohdalla on aika vähälle huomiolle jäänyt hänen oman poikansa vaikutus uran aikana, vaikka se lopulta on ollut merkittävä.
Sekä Sherlock Time että Mort Cinder kyllä kirkkaasti paljastavat, että miksi Héctor Oesterheld on Argentiinassa niin tavattoman arvostettu. Eternautista tuttua ylisanaisuutta ei ole lainkaan. Sarja on ihan mahdottoman tiukkaa, kovatasoista kerrontaa ja sanoisinko että kun vielä suhteuttaa mitä muuta maailmalla tuohon aikaan tehtiin, niin ei kalpene arvostetuimpienkaan sarjakuvien rinnalla, katsoi mille mantereelle tahansa. Tämä kyllä herättää kysymyksen, että kuinka paljon on mahdollista Breccian vaikuttaa, koska yhteistyö Solanon kanssa on aivan eri tuotantoa. Onhan se mahdollista, että Breccia asetti jotain reunaehtoja tilankäytön suhteen, Solano oli kuuleman mukaan yleensä sopeutuvaista sorttia.
Sen sijaan pitää kesken kaiken jo pitää huilitaukoa Mort Cinderin kanssa. Olihan kustantajalla kovat talousvaikeudet niskoissa, mihin sarja lopulta sitten myös päättyi, mutta tekstaaja vaihtuu vähän väliä. Jopa kesken tarinaa voi Andrés Martín (jonka tekstaus miellyttää omaa silmääni kovin) vaihtua toiseen. Eikä kyse nyt ole mistään pienistä, vaan Martínin huipultaan terävä a-kirjain muuttuu sellaiseen kulmikkaaseen "riemukaareen" ja usein ylös katsova s-kirjain vaihtuu alaspäin taipuvaan koukkuun. Ei olekaan näin pahaa tullut aiemmin vastaan mahdollisesti koskaan. Tekstauksen vaihtelu peräti vaikuttaa tarinasta nauttimiseen.
-
Enrique Breccia teki lankonsa nimellä (Norberto Buscaglia) sarjaa Spy 13. Tekijä itse muistaa tehneensä sitä vuodesta 1972 kahdeksan vuoden ajan, mutta jossain ulkoisissa lähteissä mainitaan haarukan olevan 1973–1976.
On mahdollista, että tuo typistetympi haarukka pitää paikkansa, vaikka tekijä kertoi vetäneensä Fleetwaylle 64-sivuisen (Suomessa lehdessä Agentti 13, myöhemmin vain Agentti) viikossa ts. oli melkoisen nopea, niin vuodesta 1976 tuli jo sitten kunnianhimoisempia sarjoja. Jossain on mainittu John Steele, mutta en tiedä pitääkö se paikkansa. Tästä on haastatteluissakin kyselty, mutta jo kahdeksankymppinen tekijä vain tuhahtaa, ettei niistä ole mitään muistikuvia jäänyt.
Sitä en sitten tiedä, miten nuo muistikuvat pitivät muutoin paikkansa, Moogin arkistosta katsoin, että Suomessa yhdessä Agentti 13 -julkaisussa on ollut kolmisen tarinaa ts. ovatko tänne saakka tulleet lehdet olleet sitten alkuunkaan oikeaa sarjaa vai olisivatko mielikuvatkin sekoittuneet.
Ei noista alkuperäisistäkään numeroista näytä olevan ulkomaan indeksoijilla tietoa, tuskin olivat kovin iloissaan briteissä Enriquen vetäneen nenästä. Tämän selittäminen olisi kovempi työ, mutta taustat tulevat etusivulle vielä jossain vaiheessa tämän vuoden aikana.
-
(https://www.kvaak.fi/wp-content/uploads/2021/09/Alberto-Breccia-Mort-Cinder.jpg) (https://www.kvaak.fi/35996/2021/10/24/alberto-breccia-valon-ja-varjon-mestari/)
Etusivulla on lupaamani artikkeli Alberto Brecciasta (https://www.kvaak.fi/35996/2021/10/24/alberto-breccia-valon-ja-varjon-mestari/). Juttu syventää Eternautti 1969:n lisämateriaaleissa julkaistavaa artikkelia Brecciasta, ja teksti on siitä syystä hieman tarkoituksella sellaista silppua, jolle ei ollut tilaa paperilla.
Tavoitteena on lieventää odotuksen tuskaa, joten minkäänlaisia spoilereita ei ole tarpeen pelätä.
-
Humautin etusivulle Enrique Brecciaa käsittelevän artikkelin (https://www.kvaak.fi/36031/2021/11/21/enrique-breccia-oikea-ja-vaara/).
(https://www.kvaak.fi/wp-content/uploads/2021/09/Enrique-Breccia-Alvar-Mayor.jpg) (https://www.kvaak.fi/36031/2021/11/21/enrique-breccia-oikea-ja-vaara/)
Täyttä kuvaa vielä 2000-luvulle saakka yksityiselämästään vaitonaisesta taiteilijasta ei ole yhden kirjan perusteella mahdollista muodostaa. Silminnähden vanhus nauttii ihmisten järkyttämisestä, ja moni tuittupäisesti laukaistu lausunto vaikuttaa epäluotettavalta. Kohukirjaksi luokiteltu uutuusopus päättyy sekin eräänlaiseen jälkinäytökseen, jossa tekijä nostaa esiin myös parempia muistoja isästään. Työssään hän on kuvannut isäänsä yhtä usein kovassa kuin lämpimässä valossa. Kuvia tarkastellessa tulee mieleen hänen sukunimensä etymologia (Breccia > breksia > broken).
Henkilökohtaisesti minua kiinnostaa Enriquen tuotannossa alkuperäiskansojen kuvaus sekä kuinka tätä kuvastoa käsitellään kansallismielisissä yhteyksissä. Syyskuussa istuin katsomaan saman päivän aikana kaikki Chilen lukuisista perinnetansseista yhteen putkeen. Esityksiä katsoessa on jännittävää tarkastella paitsi yhteyksiä eri vähemmistökansojen musiikissa ja pukeutumisessa myös vanhan pohjalta syntyneitä moderneja yhdistelmiä. On silmiäavaavaa, kuinka paljon maan historia näkyy kulttuurin muodossa. Espanjalaisvalloittajat asettuivat alavammille, hedelmällisille seuduille ja kyseisillä alueilla ovat juurikin espanjalaisvaikutteet syrjäyttäneet paikallisvärin. Samalla vähäisempien taloudellisten intressien kohteena olleiden seutujen, siis pohjoisten vuoristokansojen ja eteläkärjen saarten pirstomat alueet ovat säilyttäneet paljon omaa kulttuuriaan. Kun vuoristokansojen kulttuureissa näkee yhtäläisyyksiä, ovat Argentiinan Patagoniaa nuolevien seutujen kansojen tavat varsin eksoottisia elämyksiä. Onhan sekin toki komeaa, kun ratsusaappaat kiiltää, palmikot on viimeistä hiuskarvaa myöten laitettu ja pianoa paukutetaan kuin rumpua ikään.
Tämä aasinsilta sallittakoon, koska Enrique Breccian tapauksessa sain pohtia äkkivääriä mielipiteitä siltä kantilta, kuinka menneisyys kaikuu nykypäivässä, asenteissa ja eri väestöryhmien välisissä suhteissa. Kovin yksinkertaisia nämä usein yksinkertaistetut kysymykset eivät ole. Siksi myös artikkeli maalaa lavealla pensselillä paitsi asiasta, myös asian vierestä. Toivottavasti nautitte jutun lukemisesta!
-
Jarkko: kiitos erittäin muhkeasta tietopaketista! Tuossa on valtavasti minulle uutta tietoa, johon varmasti tulen palaamaan myöhemmin kun luen Breccioiden töitä.
-
Life of Che: An Impressionistic Biography (Fantagraphics, 2022) on historiallisesti kiinnostava opus, mutta ei sitä oikein pysty suosittelemaan.
Originaalisivuja ei tunnetusti enää ole, mutta sivut on ilmeisesti skannattu myöhemmästä painoksesta. Kyseinen laitos oli painettu todella ohkaisille sivuille, joista näkyi kääntöpuoli aavistuksen läpi.
Tämän painojäljen kurjuutta korostaa kuva sivulla 76, joka tulee (olettaen ettei tule viime hetken muutoksia) Eternautti 1969:n artikkelin oheen sivulle 61. Kaikki Eternautti 1969:n artikkelin oheen liitetyssä kuvassa näkyvät hennot viivat ja hienoimmat yksityiskohdat ovat poissa, eli opuksen olisi todellakin voinut painaa myös paremmin, vaikka olisi sallittu vähän sivujen ryppyjä mukaan.
On siinä tietysti sekin mahdollisuus, että materiaali on edunvalvojan/perikunnan vaatimuksesta oltava mitä on, mutta olisin itse vetänyt (jälleen kerran) vähintään mustan tasot tappiin etenkin, koska Enrique Breccia kuvasi työnsä pohjautuneen raapetekniikkaan. Hän muisteli monta kertaa, että siitä ei paljoa jäänyt taskun pohjalle, koska paksu kartonki oli niin kallista.
Alberto Brecccia oli vasta hieman aiemmin löytänyt kollaasitekniikan, joten tuo olisi mielenkiintoinen siinäkin mielessä, että se on Eternautti 1969:n edeltäjä.
Breccia-artikkelissa on muuten ollut sama El Vieho -kirja lähteenä, mutta hymyilyttävästi KVAAK Kirjalla oli niin armoton kustannustoimittaja näissä artikkeleissa, ettei vastaavia epätarkkuuksia olisi ikipäivänä hyväksytty. Sen piiskaamisen ansiosta, jopa meitin Kvaak-artikkeli on tarkempi ihan jo sellaisissa yksityiskohdissa, että se mainitsee La Flamme d’or -tunnustuksen, jonka lähde on belgialaisen Le Soir -lehden uutinen, jonka kirjoitti itse valinnan suorittaneisiin kuulunut toimittaja. Ja kun palkinnon painoarvosta oli epäilystä, niin kaivettiin Hesarin vanhoja artikkeleita myöten kaikki. Siinä vasta lähdekritiikkiä.
Ovat nuo artikkelit muutoin aivan huolella kirjoitettuja, työ todella tehtiin vuoden 1968 lopussa, mutta julkaisu viivästyi ja saatiin lehtikioskeille vasta vuoden 1969 puolella. Oesterheldin mukaan sen kohtaloksi kävi, että julkaisuajankohta osui kesälomakaudelle. Hänen mukaansa yliopistojen opiskelijat olisivat kesken opintovuoden ehtineet ostaa sen kioskilta saman tien, eikä asiasta olisi noussut suurempaa hälyä.
-
Näyttääkö liitetiedoston kuva tutulta? Sehän on aivan kuin Breccia-artikkeliini liittämäni kuva tarinasta Miedo, joka julkaistiin Italiassa 1973. Olen nähnyt sitä epäillyn Héctor Oesterheldin kirjoittamaksi, mutta en mitään perusteluja epäilyille.
Kuva on tarinasta Fantasmas, joka julkaistiin Hora Cero -lehden numerossa 100 vuonna 1959. Tarina on käytännössä sama. Kirjoittajaksi on merkitty Jorge Mora, joka oli Oesterheldin Jorge-veljen käyttämä nimimerkki. Sitä kuitenkin käytti myös Oesterheld itse, ja tarina lähes varmasti onkin hänen kirjoittamansa. Breccia ei ainakaan ole itse tiennyt kysyttäessä koskaan kirjoittaneensa Jorgen kirjoittamia tarinoita. Asiaa on kysytty ensimmäiseen Sherlock Time -tarinaan liittyen, koska se poikkeaa hyvin paljon kaikesta Oesterheldin aikaisemmasta tuotannosta.
Todennäköisemmin selitys on paljon yksinkertaisempi, eli Oesterheld luopui käsikirjoitusten sanelusta nauhurille ja ylisanaisuus katosi hänen kirjoittaessa käsikirjoitusliuskansa paperille omin käsin.
-
Originaalisivuja ei tunnetusti enää ole, mutta sivut on ilmeisesti skannattu myöhemmästä painoksesta.
Tulipa luettua lisämateriaalit tästä opuksessa siinä sivussa, kun puhaltelin ilmapalloja lastenkutsuille. Toisin kuin epäilin, Espanjasta on 1987 löytynyt säilynyt kappale, ja siitä on alkuperäiset skannit peräisin. Silmämääräisesti ihan sama materiaali siis kuin aiemmin näkemäni.
On muuten kovaa hommaa, sekä ilmapallojen puhaltaminen kuin sarjakuvien lisämateriaalien toimittaminen.
Opuksen alussa (s. 3) on lyhyt tekstipätkä "Publication History", johon on lipsahtanut että sensuuriviranomainen iski kustantajan tiloihin 1973 tuhoten mm. originaalit, vaikka oikea vuosi on tietenkin 1969, mikä käy ilmi jälkisanoista.
Jälkisanoissa on paljon hyvää, mutta myös sellainen omituisuus, että siinä mainitaan, että Vida del Chen tuhoaminen lehtikioskeista olisi myytti, ja kirjoittaja perustelee asian Oesterheldin haastattelulla (joka on ulkomuistista siinä Trillon ja Saccomannon 1980 opuksessa).
Kuitenkin Oesterheld (ulkomuistista kirjoitan) ko. haastattelussa sanatarkasti harmittelee, että julkaisu viivästyi tammikuun puolelle, jolloin opiskelijat olivat lomalla. Tämä siis haastattelussa selittää tuhotuksi joutumista (muussa tapauksessa se olisi myynyt loppuun hujauksessa eikä sitä olisi siis jäänyt tuhottavaksi asti). Oesterheld ei siis sano, että se olisi myyty loppuun, vaan päinvastoin harmittelee sen liikkuneen hitaasti.
Kirsikkana kakussa Oesterheldin esittelyn kirjoittaja puolestaan mainitsee opuksen tulleen tuhotuksi. Uskon kyllä tätä versiota, koska sotilasjuntilla oli tapana siivota lehtiä hyllyiltä ihan säännöllisesti. Lisäksi jos se koko painos olisi ehditty myydä, ei säilynyttä kappaletta olisi tarvinnyt Espanjasta asti vuonna 1987 metsästää, eli arkijärki on myös tuota jälkisanojen kirjoittajaa vastaan.
EDIT: Oesterheldin esittelyn kirjoittaja kuitenkin mokaa todella pahasti väittäessään Eternautin joutuneen bannatuksi. Tämä on ihan oikea, miljoonaan kertaan kumottu perätön myytti, joka on parhaan käsitykseni mukaan peräisin Comiqueando-lehden artikkeleista ja levinnyt erityisesti englanninkieliseen maailmaan. Totta puhuen Eternautin eri versioita myytiin joka kadunkulmassa Argentiinan viimeisen sotilasjuntan vallassaoloaikana, sitä myytiin joka formaatissa ja peräti mainostettiin televisiossa (luulin tätä pitkän aikaa perättömäksi jutuksi).
-
Enrique Breccian mukaan "maailmanlaajuinen eliitti" on känkelöinyt hänet (https://www.infobae.com/cultura/2022/04/15/enrique-breccia-el-maestro-argentino-de-la-historieta-que-no-es-profeta-en-su-tierra/) (linkki espanjaksi).
Tämä ei kuitenkaan ole ristiriidassa sen kanssa, että juttu on julkaistu Espanjassa, näyttely on parasta aikaa esillä Venetsiassa ja Guillermo del Toro on ostanut viisi hänen Lovecraft-originaaliaan.
Tällaisia höpöjä voi siis saada julki, kun haastattelemassa on aina sama luottotoimittaja, mistä syystä niitä paksuimpiakaan juttuja ei ole kyseenalaistettu.
Känkelöinti jutun mukaan ilmeisesti on, että joku argentiinalaisjulkaisun toimitus oli katsonut parhaaksi hyllyttää Enriquen haastattelun. Sen verran Enrique tässäkin jutussa lipsahtelee rotuteorioiden puolelle, etten yrittämälläkään saa huulillani muodostettua kovin pyöreää ympyrää. Jutussa Enrique niputtaa peronistien oikean ja vasemman laidan yhteen, mikä varmaan kertoo lukijalle että nyt tarkastellaan maailmaa äärioikealta käsin.
(Ja jos joku nyt suuttuu Enriquen puolesta, niin kyllä taiteilija on itse tuonut suorin sanoin esiin paitsi menneisyytensä ja sympatiansa ääriaatteita kohtaan ihan kirjan muodossa. Taustoihin voi tutustua lukemalla vaikka Kvaakin Enrique Breccia -artikkelin.)
-
Epicenteriltä tullut Enriquen kuvittama Alvar Mayor Book 1: The Legend of El Dorado.
http://www.epicentercomics.com/index.php/latest-news/89-alvar-mayor-book-1-the-legend-of-el-dorado
-
Tässä on erinomainen Enrique Breccia -haastattelu (https://www.jotdown.es/2023/02/enrique-breccia-entrevista/) (espanjaksi), jota en edes jaksa summata kovin tarkkaan, mutta voi olla Fleetway-töitä ym. hämäriä yksityiskohtia metsästävälle suureksi avuksi.
Haastattelussa Enrique sivuaa poikkeuksellisesti perhettään (ei siis ainoastaan isäänsä ja sisariaan).
Tällä kertaa politiikkaa onneksi sivutaan vain hyvin lyhyesti, vaikka välillä lipsahtaa väkivallan ihannointia ja sivumennen haastetaan suunsoittajia veitsitappeluun.
-
Huomautetaan nyt myös tänne, että Enrique Breccian kuvittama Tex Willer värialbumi 3: Snakeman on parhaillaan lehtipisteissä. Selailtuna paksuhko ja leimuava väritys painaa Breccian omaleimaista kynää taustalle, mikä ehkä vihaajille sopiikin.