Valkotasapaino ja värien lämpötila on tärkeitä.Vanhoja lehtiä jos muistelee, niin niissähän oli hyvin olennaisena osana se bulkkipaperi, joka vaikutti niin värisävyihin kuin viivan ja rasterin toistumiseen.
Vanhoja lehtiä jos muistelee, niin niissähän oli hyvin olennaisena osana se bulkkipaperi, joka vaikutti niin värisävyihin kuin viivan ja rasterin toistumiseen.
Vanhoja lehtiä jos muistelee, niin niissähän oli hyvin olennaisena osana se bulkkipaperi, joka vaikutti niin värisävyihin kuin viivan ja rasterin toistumiseen.Niinpä ja sen ajan lapsena se on nykyään osa lukukokemusta. Ja samasta syystä etenkin tuon ajan sarjakuvat uudelleen väritettynä nykytyylillä ovat kammottavia.
Digitaalisilla työvälineillä mikä tahansa on mahdollista alkaen puhtaasta konservointia muistuttavasta entisöinnistä päätyen kuvien / musiikin 'ylikompressointiin' 2010-luvun kuluttajan korville sopiviksi.
Tämä nykylukijan silmiä miellyttävä entisöinti ei ole lainkaan minua miellyttävä juttu. Kauheimmillaan taiteilijan työ katoaa uusiotuotannon alla. John Byrnen jälkeä ei luulisi pyyhittävän pois, mutta niin vain tässä on tehty (https://lars.ingebrigtsen.no/2016/09/14/ff1986-doomsday-squad/) (skrollaa alas)!
Sarjakuvan digitaalinen reproaminen on huomattavan samanlaista kuin vanhan musiikin digitoiminenTuli mieleen että sekoitatkohan nyt tuossa termit reproaminen ja retusointi?
Sarjakuvassa digitoinnin myötä minusta ei ole näin. Ainakin DH:n "blurratut" Magnusit ja Russ Manningin "uudelleenväritetyt" Tarzanit ovat ratkaisuina niin outoja että niistä kuulee portinvartijoiden (kustannustoimittaja, perikunta, jne.) kulttuurihistoriallisen pääoman kapeudesta.Toisaalta selitys ei aina välttämättä ole noin yksioikoinen. Yhdysvalloissa sarjakuvat ovat perinteisesti olleet pulkkia ja sellaisena niitä on painettu usein liiankin ala-arvoisella laadulla (mainitsemistasi esimerkeistä en tiedä, mutta lukuisia muita kyllä). Ja kun vanhemmista sarjoista ei välttämättä ole jäljellä alkuperäisiä saati painofilmejä, on skannaaminen alkuperäislehdistä välttämätöntä. Ja siinä joutuu sitten tekemään rajujakin ratkaisuja laadun nostamiseksi. Uudelleenväritys ja -tekstaus ovat yksi ratkaisu.
Mutta tällainen digitoitu sarjakuva on harvoin sellaisenaan painokelpoinen, vaikka resoluutiotakin olisi riittävästi.
Vaikka vertailukuvassa ei olekaan näkyvillä miltä jokainen ruutu näyttää erikseen, jolloin saisi tarkan vertailun aikaiseksi.
Käytännössähän PDF:kai tekeminen pudottaa kuvien resot 300dpi. Näin esim. Otavan kirjapainon sarjakuva-asetukset tekevät.Väreille 300dpi riittää. Mutta mustalle ei (esimerkiksi viivanpaksuudet kärsivät, kovin ohutta mustaa viivaa ei tuolla pelillä saa sisään eikä ulos). Ylipäätään tuo on semmoista sanomalehtilaatua.
Tarzanit skannasin sisään 400dpi.
Entisöinti on mielestäni digimaailmassakin hyvä sateenvarjotermi ihmisen suorittamalle, alkuperäissarjakuvan erityisominaisuudet huomioivalle työlle.En kiellä etteikö kuka tahansa saisi tai voisi käyttää mitä tahansa termiä mistä tahansa.
Terminologia maailmalla riippuu siitä, kuinka entisöinnin ammattilainen näkee työnsä ja oman roolinsa.
Suomessa voidaan reproamista käyttää synonyyminä entisöinnille olkoon sitten anglismi tai uusiokäyttöön otettu, reprokameraan viittaava, ammattitermi.
Sen kyseenalaistan, että sen käyttäminen tässä yhteydessä olisi parempi kuin ulkomailla käytetyn termistön suora kääntäminen.Ulkomailla käytetyn termistön suora kääntäminen menisi minusta näin:
Sen sijaan Yhdysvalloissa on entisöintiä tehty 90-luvun alusta lähtien. Vanhat supersankarikokoelmat (DC Archives, Marvel Masterworks mitä niitä nyt oli) entisöineet tekijät puhuivat entisöinnistä (restoration) ja moni ammattilainen käyttää edelleen termiä kuvaamaan työtään.
Siellä nuorempi polvi puhuu entistä enemmän uudelleen tuottamisesta (reproduction). Minusta se on vähän sukupolvikysymys, että korostetaanko edeltäneiden työtä (entisöidään) vai omaa ammattitaitoa (tuotetaan uudelleen).
Tehdäänkö Suomessa sarjakuvan entisöintiä lainkaan? Jos ei tehdä, niin olisi keinotekoista raahata vanhentunutta ammattitermistöä ja koettaa antaa sille uusiomerkityksiä.Jossakin määrin kai divarit pyrkivät kohentamaan lehtien kuosia. Muutenkin lehtiä, siis fyysisiä kappaleita korjaillaan. Digitaalisessa korjailussa tulee uusintapainosten kanssa äkkiä sama seinä vastaan kuin uustuotannossakin. Ihmistyö on liian kallista.
Jolloin termi entisöinti/reestaurointi jäisi jäisi vastaavaan käyttöön kuin se on ollut vaikkapa kirjojen, maalausten ja huonekalujen kanssa. (teos) kappaleen korjaaminen/ entisöinti
Minusta entisöinti on erinomainen paitsi, ettei kyse ole anglismista myös siitä syystä, että sana kertoo heti, mikä on toiminnan tavoite.Retusoinnin liittäminen pelkästään valokuviin on kyllä hyvin nuori ilmiö. Ja jos kontekstina on vielä sarjakuvat...
Toki reproduktio sopii hieman kuin musiikin puolella puhutaan remasteroinnista.
Sen sijaan digitaalinen korjailu ei juuri synnytä mielikuvia ja retusointia vastustan juuri em. viestissä mainitsemastani syystä, eli moni mieltää retusoivansa valokuvia.
Onkohan tämmöistä tehty?
Oliko muuten Mars-tarinan Isku-lehtien julkaisu mustavalkoinen kuten kirjassa? 1947-albumin sarjis painettiin vihreällä musteella.
Muistin kluutin merkityksen vaikka ekat kappaleet lehtiä liimasinkin puuliimalla pahviin. Tuloksena oli pitävä sidos joka ei elä niin kuin tulisi. Kontaktiliima ajaa asian paljon paremmin puhumattakaan oikeasta kirjansidontaliimasta jota en vielä ole hankkinut.
https://www.bleedingcool.com/2017/03/11/honestly-care-art/
Michael Kellerehin puhetta sarjakuvan restauroinnista.
Harmi että ne Ami Hauhion originaalit jotka tuolloin olivat käytössä, ovat nyt hävinneet.
Harmillista. Mikä selittää, että ne ensin löytyivät ja sitten katosivat? (tämä ei ole syyttelyä vaan ihmettelyä). Jäivät Pellervon arkistoihin? Siirtyivät jonnekin muualle? Nythän meillä olis tää sarjakuvamuseohankekin.
Timo
Näköispainos olisi tarkoittanut myös paperin värin ja hataran painojäljen toistamista.Eipä taida tuokaan termi olla aivan yksiselitteinen. :) Itse ymmärrän, että näköispainos pyrkisi olemaan lähelle sen näköinen kuin alkuperäinen oli ilmestyessään. Kuitenkin reprottavaan kappaleeseen mahdollisesti vuosien vieriessä ilmaantuneet viat, joita ei pysty korjaamaan. Esim. puuttuvat palat, kohdat joista ei tiedetä mitä kuvassa on ollut.
Mihin unohtui alkuperäiset värit. ;D
Jos menee ylläpidon mielestä ohi aiheen saa siirtää.
--
Jos menee ylläpidon mielestä ohi aiheen saa siirtää.
Pusailin vuosikertoihin kannet.
Title aiheuttaa spekulaatiota siitä mitä julkaisuissa on haettu. Lehtihän kulki vuodet 1969 - 1976 Tarzanin poika nimellä ja muuttui Korakiksi vuosiksi 1977 - 1978 - mutta ilmeisesti palasi 1979 - 1981 alkuperäiseen Tarzanin poika nimikkeeseen.
Joo. Rasterin häivytys blurraalla on ihme aivopieru,Oletko koskaan kokeillut descreen-tekniikkaa? (suomeksi rasterin poisto, tai rasteripinta -työkalu?) Tuli mieleen siitä kun skannerissani on tämä asetus ja sitä käytän joskus valokuvien kanssa.
No ei auttanut pelkkä kanavien C ja M blurraaminen. Kyllä se teloi mustaakin.Sitten
Näin 60-lukulaisesta painoteknologiasta tulee nykyhetken visuaalinen detalji.
Mutta kyllähän noi vanhempien sarjakuvien värirasteritkin tuli kalvosta.
Kyllähän lopputulos näyttää hyvältä ruudulla – tässä tavoite on sähköinen julkaiseminen ja painotetaan mm. skaalattavuutta – mutta kyllä kuvitus käy prosessin aikana lävitse hyvin radikaalin muutoksen.Vanha teknikka toistaa taiteilijan viivan ja kädenjäljen. Uusi tekniikka palvelee sitten muita tarkoituksia ja piirtäjä on vain yksi mitätön yksityiskohta siinä koneistossa. Kompromissiksi tätä väitetään, mutta todellisuudessa mennään tekniikan, ei taiteen ehdoilla. :)
Harrastajakunnasta on turha odottaa mitään, nämä kun laittavat alkuperäiset ja uudelleenväritetyt versiot rinnakkain ja toteavat: "Can anyone truly argue that the one on the right is not vastly superior? (http://notahoaxnotadream.blogspot.cl/2013/10/on-matters-of-recolor.html)"Joku aika sitten tajusin olevani vanha, kun jollakin sarjakuvasivustolla arvosteltiin vanha sarjakuva. Kyseinen lehti oli joku Byrnen 80-luvun Teräsmiehistä. Arvostelija hehkutti sarjakuvan vanhuutta, sitä, miten se on niin old schoolia ajatuskuplineen ja flättiväreineen ja marginaaleineen.
Olen ihan typertyt tällaisesta vääryyden ja hölmöyden yhdistelmästä.
Tämä sun esimerkki osoittaa oikeastaan sen, että kyse ei ole pelkästään makumieltymyksistä vaan on menetetty myös kyky lukea tuon ajan värejä.
Kumma miten harrastajat hyväksyvät tällaisen, eihän elokuvia ja musiikkiakaan remasteroida tällä tavoin, luulisi että edes periaatteellisella tasolla tämä katsottaisiin vääräksi.
Olisipa edes joku logiikka vaikka sitten niin, että vaikka lehdet olisivat alkuperäisissä väreissä ja kokoelmat uudelleenväritettyjä. Eihän sillä ole juuri merkitystä, että lukeeko striimattuna lehti kerrallaan vai kokoelmana.Niin, luulisi, että nykyään noi appit pystyis suunnitteleen niin, että käyttäjä vois itse valita onko alkuperäis- vai uudelleenväritys tai jopa mustavalkoinen (tätä viimeistä mahdollisuutta mietin ite pari päivää sitten). Tätähän vois sitten jatkojalostaa niin, että voisi jopa valita tekstityksen kielen mukaan.
Muuta juu digibrusheilla ja flättivärityksellä (rastereilla tai ilman) on iso ero ja siinä missä itse tykkää flätistä niin juurikin se voi näyttää köpöltä jonkin nuoremman silmin.Termihaukkana haluaisin huomauttaa että flättiväritys ei ole värittämistä sanan perinteisessä muodossa vaan ainoastaan eri väripintojen erottelemista toisistaan lopullista tietokoneväritystä vartein. Flättivärityksessä kunkinn alueen sävyllä ei ole muuta merkitystä kuin se, että se eroaa rinnalla olevasta. Flätit ovat jenkkityylisen väritysprosessin ensimmäinen vaihe.
Jiksi, harmi että et näyttänyt esimerkkiä. :(Parin sivun näyte on katsottavissa Comixologyn sivulla täällä (https://www.comixology.eu/Marvel-Graphic-Novel-18-The-Sensational-She-Hulk/digital-comic/672589?ref=c2VhcmNoL2RldGFpbC9kZXNrdG9wL2dyaWRMaXN0L2l0ZW1zU2VhcmNoRGV0YWlsTGlzdA) (klikkaa siitä kannen kuvasta, niin ponnahtaa isompi ikkuna näytesivuineen). Näyttää aika alkuperäisenkaltaiselta tuo väritys eli ei ilmeisesti ole digisoinnin yhteydessä uudelleenväritetty.
Kyllä mua tuossa häiritsee sama kuin vaikka kotimaisessa uusiotarzanissa, paperin valkoisuus. Eikähän se ole kovin helppoa saada RGB:nä eli valoväreinä aikaan samaa vaikutelmaa kuin CMYKeinä eli sekoitusväreinä paperilla.
Esimerkkini taitaa olla 90-luvulta.
Aarnion Tarzaneita. Sivuille oli lisätty keltaista pehmentämään vaikutelmaa, mielestäni hyvin onnistuneesti.Makuasioitahan nämäkin tietenkin. Itse en ole kyllä nähnyt yhtään uusiojulkaisua, jossa vanhan sarjakuvien bulkkipaperin tuntu olisi värisarjisten uusintajulkaisussa tavoitettu. Sitä voidaan toki jäljitellä tai käyttää jopa efektinä, mutta silti. Kaipa siinä tulee vastaan sekin että joku ohuempi ja sileämpi paperi ei myöskään tunnu käteen samalta.
Katuojia ei varmaan ole syytä missään yhteydessä vaihtaa muuhun väriin.
Sarjakuvan entisöinti -aiheinen artikkeli (http://www.kvaak.fi/index.php?articleID=2401) on nyt luettavissa myös Kvaakin etusivulla.