Veitsi kukkasen kupeella oli ihan eri maata kuin muut lukemani Ivrean yksiosaiset pokkarit. Päätarina oli alusta loppuun häiritsevä ja niljainen. Osa sisällöstä tuli täytenä yllätyksenä ja pysähdyin hetkeksi miettimään, kun
Kako sitoi opettajansa teipillä oveen ja otti tältä väkisillä suihin.
En ole mikään tämän tyyppisten tarinoiden suuri ystävä, mutta pidin tästä paljon enemmän kuin saman tekijän Dead Friend's Love Letter -pokkarista. Tähän on osittain syynä lopetus, joka on periaatteessa onnellinen, mutta kaiken aiemmin tapahtuneen huomioon ottaen silti vinksahtanut.
Bonustarina ei tarjonnut mitään mielenkiintoista tai omaperäistä, mutta tekijän piirrostyyli miellytti minua siinä paljon paremmin kuin päätarinassa.
Olipas Rakastajat henkeen ja vereen -sarjalla laiska ja typerä loppuratkaisu. Ei sarja muutenkaan ollut maailman parasta luettavaa, mutta se vähäkin nautinto saatiin pilattua parin viimeisen sivun aikana.
Olin juurikin tulossa ulisemaan tästä. Veit jalat suustani.
Piirosjälki on melko köykäistä, hahmot ulostettu adjektiivilingosta ja tarina melko lihaton. Tosin olin valmis ylikatsomaan näitä heikkouksia, koska onhan premissi ihan hauska. Eliittioppilaiden lihakakarjasiitoskoulu. Ja imeskely ja puristelu on aina bonusta tytöille tarkoitetuissa sarjoissa, jotka usein eivät julkea edes ajatella pitkää halausta.
Kun sain kakkososan luettua loppuun, hymähtelin vähän itsekseni ja mietin, että kuinkahan viimeisessä osassa mahtaa käydä. Eritoten, että kumman pojista se Saika nyt sitten vihdoin valitsee.
Siis mitä. Ymmärtäisin, jos sarja on julkaisijan tuotannollisista syistä keskeytetty, mutta mulla ei ole mitään ymmärrystä, jos tuo on alkujaankin käsikirjoitettu päättyväksi noin. Koska eihän siinä kakkososassa ole mitään päätöstä. Sama kuin päättäisi elokuvan toiseen näytökseen.
Minä olisin vielä kestänyt sen, että
Saika ei valitse kumpaakaan pojista, mutta se, että suurin osa mangan dramaattisista juonenkäänteistä (esim. ryöstömetsästäjä) onkin lavastettu oppilaskunnan taholta oli naurettavaa ja vei pohjan koko jutulta. Se, että kaikki kolme päähenkilöä käyttävät pari viimeistä sivua sen huutamiseen, miten typerä ja järjetön paljastus tämä on sai minut jo epäilemään, että tekijä itsekin tajusi, miten heikko lopetus se oli ja päätti laittaa hahmot "lampsheidaamaan" (http://tvtropes.org/pmwiki/pmwiki.php/Main/LampshadeHanging) sitä.
Huonommaksi olisi varmaan enää mennyt, jos kaikki olisikin ollut unta.
Minusta oli virkistävää, ettei viestien lähettämisellä suoraan pyritty sohimaan isoja asioita, vaan tarinan henkilöt todella halusivat ymmärtää, minkä voiman kanssa ovat tekemisissä. Tässä Steins;Gate erottui edukseen, mutta kuten sanottua, tämä sarja varmasti jakaa mielipiteet.
Pidin erityisesti siitä, kuinka yhden hahmon sukupuoli muuttui menneisyyteen lähetetyn viestin ansiosta.
maailmanloppu uhkaa, ja ne kevytkenkäisesti tehdyt menneisyyden muuttamiset pitäisi yksi kerrallaan keriä takaisin sen estämiseksi. Ja mielellään niin että kukaan ei kuole.
Näin siis vuoden 2011 TV-animen perusteella. En tiedä mitä alkuteospelin juonikaaria tähän mangaan on otettu mukaan.
Steins;Gatessa minua on aina viehättänyt kovasti se, miten se kertoo lapsellisissa salaliitto- ja salaorganisaatioleikeissä piehtaroivasta nörttipojasta, joka kovasti tahtoisi olla hullu tiedemies – ja joka sitten onnistuukin vahingossa keksimään ihan oikean aikakoneen, ja saa niskaansa täyslaidallisen juuri niitä fantasioita joilla on leikkinyt. Eikä se sitten olekaan oikeasti niin kivaa.
Saksaa osaavat voivat lukea ensimmäisen luvun Tokyopin tarjoamana näytteenä. (http://www.tokyopop.de/manga-shop/index.php?cPath=874_951) Ajattelin ensin, että tämähän vaikuttaa ihan hyvältä, ja vähän hiirulainen vaatesuunnittelija oli kiva ajatus päähenkilönä. Mutta sitten jo ensimmäisen luvun lopussa
Ichigo päätyy itse pukeutumaan vaatteisiinsa ja yllättää tietysti kaikki sillä, miten kaunis hän oikeasti on, kun vähän panostaa ulkonäköönsä.
Ei kiitos.
Näistä Ivrean shoujoista parhaat ovat mielestäni olleet Naapurirakkautta sekä Kuumaa kahvia ja kuumia tunteita. Ne ovat ainoat, jotka otan aina joskus hyllystä uudelleen selattaviksi.