Mutta sarjakuva on myös kieli. Sarjakuvan merkkikieli on varmasti maailman levinneimpiä ja ymmärretyimpiä kieliä. Moni ymmärtää englantia, vielä useampi kiinaa, mutta sarjakuvaa ymmärtävät miltei kaikki pallomme asukkaat. Ainakin sen yksinkertaisia merkkejä kuten ruutuja ja kuplia. Samalla "sarjakuvakielen" sisällä on elävä "murrekulttuuri", joka jatkuvasti muuttuu ja kehittyy voimalla johon kirjoitettu kieli ei koskaan pysty.
Vaikka kuinka paljon kehuttaisiin sarjakuvan moninaisuutta taiteen muotona ja kerronnan välineenä niin tosiasiahan kuitenkin on se että suurin osa maailman ihmisistä ei ymmärrä sarjakuvaa ja sen voimaa eikä lue sarjakuvia.Sarjakuvaahan voidaan ymmärtää ja "ymmärtää". Kirjoitettua tekstiä osataan lukea, mutta on eri asia mihin taitoa käytetään. Kaunokirjallisuutta luetaan paljon, koska se on kulttuurissamme hyväksyttyä ja jopa suositeltua. Toiset tyytyvät vaatimattomampiin teksteihin, toiset jaksavat perehtyä monimutkaisiin ja haastaviin teoksiin (että pääsisivät brassailemaan...=) Mitenkään itsestäänselvähän ei kaunokirjallisuudenkaan asema ole. Muuan suomalainen ajattelija mukaili aikanaan Platonin ajatuksia ja sanoi, että kaunokirjallisuuden lukemiseen käytetty aika on hukkaan heitettyä. Platonhan oli vaatinut suorastaan taiteen kieltämistä! Tuo ajattelusuuntaus ei onneksi koskaan saanut tuulta alleen vaan fiktiollakin saa mielensä turruttaa.
- -symboli, jota ei osata tietoisesti lukea ja arvottaa, muuttuu subliminaaliseksi, alitajunnalliseksi viestiksi. Eräänlaiseksi hypnoottiseksi käskyksi.Elokuvan montaasi on osaltaan tätä. Vaikka viesti ymmärrettäisiinkin, tapa jolla viesti on muotoiltu jää epäselväksi. Normaalikatsojalla ei ole mahdollisuutta käsitellä keinoja, joilla elävän kuvan sisältö on järjestetty ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Tässä piilee osa elokuvan viehättävyydestä, mutta se samalla alistaa tavallisen katsojan passiiviseksi vastaanottajaksi.
Sarjakuvan lukeminen on myös olennaisen tärkeää, koska missään muussa kerronnan muodossa näitä symboleja ei käydä yhtä hitaasti, "omaan tahtiin" läpi.Jälkimmäinen kommentti on myös hyvin merkitsevä. Sarjakuvan lukeminen on hyvin opettavaista monimediaviestinnän valtaamassa yhteiskunnassa. Mutta samalla se, että sarjakuvan lukeminen vaatii lukijaltaan aktiivista osallistumista teoksen "valmistumisprosessiin", nostaa lukukynnystä. Sarjakuvia on hyvin vaikeaa tyytyä vain vastaanottamaan.
- -
Sarjakuva on paras formaatti harjoitella medialukutaitoa.
Mutta mikä ihme laittoi luomaan SARJAKUVAN yhtäkkiä satakunta vuotta sitten, kulttuurissa jossa kieli ja kuva olivat eriytyneet kauas toisistaan? Mikä laittoi ihmisten päähän että peräkkäin asettamalla yksittäiset kuvat alkavat kertoa tarinaa?! Mikä nyrjäyttää ihmiset ajattelemaan, että kahden ruudun välillä voi kulua aikaa enemmän kuin kuvien katsomiseen kuluu? Kuka on nähnyt ihmisten päiden yläpuolella KUPLIA heidän puhuessaan?! Kuinka 'POKS' voi olla ÄÄNI kun se on tekstiä?
vaikka sen käyttämät ikonit ovatkin pinnallisesti tarkasteltuna niin abstrakteja ja omalaatuisia. Siinä on mielestäni kiehtova ristiriita.
Will Eisner kertoi aikoinaan tarinan, kuinka hän oli ollut Intiassa jossain syrjäseuduilla piirtämässä sarjakuvamuotoista vuoroviljelyopasta tms.
No, hän oli tarkkaan miettinyt lähikuvat ja kerronnan, ja ottanut selvää miten henkilöt puhuttelivat toisiaan jne, mutta kun hän näytti paikallisille valmiita sivuja, nämä olivat selvästi kauhuissaan.
"Miksi nämä ihmiset on leikattu kahtia? Miksi tältä on leikattu jalat?"
Erityisesti tämä korostuu Mangan kielessä, jossa (kiitos japanilaisten pitkän perinteen piktogrammien käyttämisessä - ja kyllä, tiedän että hirakana ja katakana ovat tavallisia aakkostoja, eivät piktogrammeja) kuvan ikonisisältö otetaan paljon enemmän itsestäänselvyytenä.
Lähes kuka tahansa joka osaa kirjoittaa voi tehdä kirjanOhhoh... :o
Voi kuka tahansa tehdä sarjakuvankin, tai elokuvan. Huono siitä tietysti tulee, mutta niin tulee huonon kirjoittajan kirjastakin.
Sarjakuvan kerrontatapaa ja sen ymmärtämistä en pidä monimutkaisena. Kahden kuvan välisten tapahtumien ymmärtämisen oppiminen tapahtuu jo ennen kuvia. Minkä tahansa suunnitelmallisen tapahtuman toteuttaminen vaatii tätä kykyä. Sinulla on tontti ja talon piirrustukset: näet talon tontilla, ymmärrät välivaiheet. Sarjakuvassa lukijalla on tekijän antamat alku- ja lopputilanteet.
Vain henkilöt. joilla ei ole mielikuvitusta voivat olla ymmärtämättä sarjakuvia, koska heille ei synny kuvien välistä yhteyttä.Kyseessä ei varmaan niinkään ole mielikuvitus, vaan tuo kokemusperäisyys. En usko että täysin mielikuvituksettomia ihmisiä onkaan - en ainakaan halua uskoa. Erityisen "mielikuvituksekkaat" ihmiset osaavat sen sijaan luoda enemmän uusia ja omalaatuisia yhteyksiä irrallisten kuvien välille.
Yksinkertaistaminen tekee vain helpommaksi ymmärtää toisen tapaa ajatella samaa asiaa. On helpompaa ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa, tai mitä toinen edes yrittää ajaa takaa. Yksinkertaistaminen ei yleensä koskaan kuvaa todellista maailmaa, eikä missään nimessä itse todellisuutta, mutta se auttaa hallitsemaan aihetta, pitämään lankoja joten kuten järjestyksessä ja ennen kaikkea, ymmärtämään edes pientä osaa tuosta kokonaisuudesta, jota kukaan ei lopulta pysty ymmärtämään sellaisena, kuin se todellisuudessa on olemassa.
Mitä viivapiirroksiin tulee, niin Axuz tuossa jo huomaamattaan sivusi asiaa, joten kerron näkemykseni häneltä lainaten.
Todennäköisesti olemattoman mielikuvituksen omaava henkilö ymmärtää kuvasarjan, mutta osa tarinan "taikuudesta" jää pois (ja nyt keskustellaankin näillä asiantuntijatermeillä ::) ).Juuri tuota minäkin hain takaa tällä:
Erityisen "mielikuvituksekkaat" ihmiset osaavat sen sijaan luoda enemmän uusia ja omalaatuisia yhteyksiä irrallisten kuvien välille.Eli nyt ollaan Hege samoilla linjoilla ;)
Ehkä kuitenkin otsikossa ja avauspuheenvuorossasi olisit voinut korostaa sitä, että haluat kerätä ihmisten fiiliksiä. Aloituksesta minulle välittyi vakavahenkisemmän pohdiskelun tuntu, eli pyrkimys "älykkökeskustelun" suuntaanMinä en näe mitään ristiriitaa siinä, että asian tarkastelu on yhtä aikaa subjektiivista ja analyyttista. Minä toivoin että ihmiset intoutuisivat tarkastelemaan aihetta tavallista syvemmin ja samalla laajemmin - erittelemään mikä sarjakuvassa kiehtoo. Ei aina välttämättä sellaista "kun ne on niin kivoja ja manga rulez" (ei millään pahalla kaikkia mangafaneja kohtaan :-*).
Toinen asia joka minua joskus sieppaa, on se jos selitetään mitä joku toinen tarkoittaa kirjoittamalla/sanomalla jotakin.Minä en oikein tajunnut Reima mitä tarkoitat tällä, voisitko selittää ettei jää vaivaamaan?
Scott McCloudin tai muiden, kaiketi niitä teoksia on kirjoitettu hyllymetreittäin mutta kaikkeahan en ole lukenut. Kuka on?
Vielä yksi juttu tästä:LainausToinen asia joka minua joskus sieppaa, on se jos selitetään mitä joku toinen tarkoittaa kirjoittamalla/sanomalla jotakin.
Minä en oikein tajunnut Reima mitä tarkoitat tällä, voisitko selittää ettei jää vaivaamaan?
Oops, taisin taas tappaa yhden säikeen, sori eiollu tarkotus. Tehtyä ei saa tekemättömäksi mutta
Otto K:Hyvinkin totta. Mutta jostainhan se pökäleen kasaaminen pitää aloittaa. :-X
"Ja minusta myös Scott McCloudin hienoimmat oivallukset ovat pitkälle vietyjä yksinkertaistuksia, ja luullakseni alkujaan peräisin yhtälailla subjektiivisesta aiheen tarkastelusta, jonka hän on sitten tavalla tai toisella "todentanut"."
En kiistä. McCloud on kuitenkin kasannut näistä yksinkertaistuksista kohtuullisen kokoisen pökäleen jonka sitten esittelee. Lisäksi hän pyrkii perustelemaan ja taustoittamaan esittämiään ajatuksia ja väitteitä. Siis perustelemaan muutenkin kuin toisella yhtä hataralla yleistyksellä, tätä ilmeisesti itsekin tarkoitat "todentamisella". Sellaiseen esitykseen on helpompi orientoitua, kuin väitteeseeen mallia: Kaikkihan osaavat lukea sarjakuvia.
Ja jos muutama sana otsikon aiheestakin, kun uhkaa mennä ihan sivuraiteille. Minulle osa sarjakuvan viehätyksestä liittyy nimen omaan juuri tämmöiseen teoreettiseen pyörittelyyn.Sama täällä. Eikä haittaa vaikka keskustelu vaeltaa ja lokaa sataa välillä niskaan. Pääasia, että keskustellaan!
Sinisalo:
"Näyttäisi, että sarjakuvaa tutkittaessa turvaudutaan usein muita taiteita kuvaaviin malleihin."
Itse en pidä tätä pahana. Eikö tieteen luonteeseen juuri kuulu rakentaa malleja "pyramideiksi". Uutta teoriaa vanhan päälle. Miksi pitäisi keksiä pyörät uudelleen? Ei sarjakuva nyt sentään niin uniikki asia ole.
Sen verran uniikki asia sarjakuva on, että toisinaan tuntuu ettei ole olemassa termejä kaikkien sen ilmiöiden kuvaamiseen. Täytyy turvautua esimerkiksi elokuvataiteen terminologiaan. Jotta sarjakuvasta voitasiin keskustella, hän julisti, on oltava olemassa kieli sen käsittelyyn.
Utopistisessa tulevaisuudessa emme tarvitse sanoja kuvaamaan sarjakuvien piirroksia, vaan keskustelemme niistä käyttämällä McCloudin pyramidin (http://www.scottmccloud.com/inventions/triangle/triangle.html) koordinaatteja!
Teoriasta ja analysoinnista sen verran, että itse koen sen taiteiden kohdalla lähes tarpeettomana. Olen toki kokenut sen, että joissakin tapauksissa analyysi syventää kokemusta, mutta paljon useammin olen havainnut analyysin tarpeettomaksi nautinnon kannalta.
Sarjakuva on esitys, jonka ruuduiksi kutsutut osat on visuaalisesti erotettu toisistaan.
Todennäköisesti Rami tai joku torpedoi tuonkin määritelmän taas heti ensi lukemalta mutta tehdään sitten uusi.
Tämä pyramiidi olikin ehkä yksi kirjan parhaita anteja mielestäni, teoreettinen kaava jolla voidaan luokitella sarjakuvahahmoja ... mutta yksinkertaistamistahan sekin tosin on, sarjakuvan tyylihän ei aina riipu sen hahmojen "ulkonäöstä"...
Mutta tosiaan sarjakuvan ruutujen diskreettisyys on aika olennainen asia. Elokuva, joka mielestäni on sarjakuvan äpärälapsi, poikkeaa siinä sarjakuvasta, että vaikka se oikeasti muodostuu erillisistä kuvista, ne esitetään niin nopeaan tahtiin, että ihmiskatsojalle niistä muodostuu jatkuvuuden illuusio. Elokuva on tarkastelutavasta riippuen sekä sarjakuvaa että ei-sarjakuvaa.
Toisaalta olisi hienoa, jos sarjakuvaharrastaja, joka ei vielä ole löytänyt syvempää näkökulmaa sarjakuvaan, saisi kipinän sarjakuvan tutkimiseen tällaisista keskusteluista.
Sen kuitenkin voin sanoa, että koko Kvaakki ja etenkin tämä käynnissä oleva, kenties foorumin tähän asti paras, keskustelu on todella silmiäavaavaa!Kiitos kaunis, olen hämmentyneen ylpeä että sain tällaisen sotkun aikaan threadillani. Haluan kiittää perhettä (terveisiä äitille), manageria (joka vie voitot), tuottajaa, syntymättömiä lapsiani... ;D
Tässä keskustelun suvantovaiheessa sallin itselleni tilaisuuden keventää aiheeseen liittyvällä sarjakuvalla:
http://www.gamespy.com/comics/dorktower/archive.asp?nextform=viewcomic&id=856 (http://www.gamespy.com/comics/dorktower/archive.asp?nextform=viewcomic&id=856)
"Elokuvassa montaasi voi toimia myös otoksen sisällä, kun kameraa liikutetaan niin, että kuva muuttuu toiseksi."Juup! Tuota en muuten muistanutkaan ajatella! Tarkoitukseni oli nimittäin sanoa että kuvat vaihtuvat toiseksi. Ihan vain yksinkertaisesti sitä tarkoittaen, että saman otoksen sisällä on useita erilaisia "kuvia". Kamera-ajo jaetaan esimerkiksi tiettyihin välietappeihin, jotka ovat sommittelun ja siirtymän avainkuvia. Tätä on vaikea selittää nyt ilman kuvaesimerkkiä, mutta ajatus on siis ihan sama kuin vaikkapa sarjakuvan panorointikuvissa (katsokaa Kupla-akatemiasta!), mutta elokuvassa siirtymä tapahtuu ilman leikkausta...
Sarjakuvassa tästä lähes samasta asiasta käytetään nimitystä metaforamontaasi. Muistaakseni Kupla-akatemiassakin on maininta aiheesta.
... Tästä syystä elokuvan montaasin tunteminen toimii ainoastaan apuna sarjakuvan montaasia mietittäessä.Niinpä. Sarjakuvan ja elokuvan vertailussa pitää noudattaa suurta varovaisuutta! ;)
Kirjallisuudessa taas on mahdollista kuvata ajatuksia ja henkilöiden sisäisiä tuntoja laajemmin ja syvemmin kuin sarja- elokuvassa.Tuosta putkahti mieleeni ajatus: Kirjallisuudessa voidaan kuvata kaikkien henkilöiden sisäistä maailmaa, mutta tämähän on tavallaan hirvittävän epärealistista!:) Tosimaailmassa kullakin ihmisellä on tieto vain omista ajatuksista. Toisten päähän ei päästä sorkkimaan. Kaikki muista ihmisistä saatu tieto kulkee useiden suodattimien ja rajoittimien läpi. Jokaisen on pakko opetella tulkitsemaan kanssaihmisten puhetta ja eleitä, että jonkinasteinen ymmärrys syntyisi.
Mielestäni sarjakuvalla voi parhaiten (tarkimmin, vauhdikkaimmin) kuvata liikettä.Voin yhtä perustellusti sanoa, että olen eri mieltä. Sarjakuvassa liikkeeseen saadaan halutessa mukaan voimakas huumoriaspekti, mikä lisää vauhdikkuutta, mutta kyllä liikkeen kuvaaminen sarjakuvassa on hyvin keinotekoista (pakostakin?). Elokuvan kyky kuvata liikettä on paljon hienovireisempää ja tehokkaampaa - vaikkakin -hmm- yksiselitteisempää. Olipa mukana ääntä eli ei.
...se yksinkertaistaa asioita niin paljon. Se soveltuu yksittäisten merkkien analysointiin, mutta se ei sovellu esim. sarjakuvaruutujen (merkki viidakko) vertailuun.Tuossa asiassa olen samaa mieltä. Minä en oikein näe, mitä käyttöä pyramidilla on käytännössä. Sarjakuvia kokonaisuuksina ei voida mitenkään sijoittaa kuvioon. Jotta sijoittaminen onnistuisi, pitää sarjakuva eritellä aina sinne yksittäisten ikonien tasolle. Ja erilaatuisia ikoneja löytyy keskivertosarjakuvasta joka lähtöön. Vaikka kaikkien yksittäisten ikonien sijoittaminen kuvioon olisikin mahdollista, antaisiko esimerkiksi ikonien keskimääräinen kasaantuminen tietyille alueille mitään kuvaa itse teoksesta??...
henkilöiden sisäiseen maailmaan päästään vain näyttelijöiden tulkinnan kautta. (Ei ihme, että hyviä näyttelijöitä arvostetaan...)
Sarjakuvassa taas tekijällä on suuri vastuu ja haaste kirjoittaa sellaista dialogia ja piirtää sellaisia hahmoja eleineen, että lukijalle muodostuu hamoista jonkinlainen syvempikin kuva. Ehkäpä tekijät tyytyvätkin kuvaamaan suurieleistä toimintaa, koska tunteiden vivahteikkaampi kuvaus on niin helevetin vaikeaa
"Olemme ikuisia B-näyttelijöitä, jos mittaamme suoritustamme teatteritaiteen kriteerein."
Tarkoitatko elokuvan. Teatterissahan kaikki on vielä teatraalisempaa kuin sarjakuvassa.
Ensiksi mieleen tuli Conan ja Tarzan (Odotan innolla sitä Mars sarja-elokuvaa).
Raamattu ja Emmanuelle.
Ensiksi mieleen tuli Conan ja Tarzan (Odotan innolla sitä Mars sarja-elokuvaa).
..
En ole fanittanut pentuna mitään muuta kirjasarjaa niin paljon kuin Burroughsin Mars sarjaa.
- - Valokuvan tutkimus tuntuu olevan yhtä heppoisella pohjalla kuin sarjakuvan. Toki valokuvapuolella on esim. koulutusta enemmän kuin sarjakuvassa, mutta minulle on syntynyt sellainen käsitys, että se koulutus painottuu kuitenkin enemmän tekniikkaan ja historiaan, kuin vaikkapa kertomiseen tai tulkintaan.Tuli mieleen tekniikan opettamisen tila kuvataidepuolella:
Missäs tämmöinen taidekoulu on? Vaikea uskoa tuota väitettä.Mutua ja kuulopuheita. Sori.
Ehkä myös niin, että kiinnostus teoriaan ja historiaan kasvaa iän ja tekemisen vakavoitumisen/vakiintumisen myötäNo tuota en kyllä allekirjoita. Kiinnostusta voi kyllä olla, ymmärrys onkin sitten toinen kysymys.
Kuitenkin uskallan sanoa, että sarjakuvaopetuskakku on jo saatu uuniin asti. Vielä säädetään paistoaikaa ja uunin lämpötilaa, mutta eiköhän se siitä. ...Ellei sitten sähköt katkea.Sitten kun joku tökkää käteen käyntikortin "sarjakuvapiirtäjä (AMK)" niin minä lopetan hommat.
Taitaa tämä aihe olla tässä...
O.K. (https://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,926.msg14791.html#msg14791): Mikä sitten tekee sarjakuvasta yleensä niin monia viehättävän asian? Mikä saa ihmiset ylipäätänsä tekemään sarjakuvia? mikä sarjakuvassa vetää lukijoita puoleensa?Sanoisin että ei mikään. Ajattelen että osa ihmisistä on visuaalisesti virittyneempiä kuin toiset. Siis samaan tapaan kuin mikä tahansa suuntautuminen, käsillä tekemiseen, musikaalisuuteen, matemaattisiin ongelmiin, yms.
Vähistä viikkorahoista sarjakuvia tuli osteltua antikvariaateista, joista silloin vielä löytyikin vaikka mitä edulliseen hintaan.
Ajattelen että osa ihmisistä on visuaalisesti virittyneempiä kuin toiset.
Lapsuudessa ei tosiaan ollut muuta viihdettä, mitä olisi saanut ja voinut ostaa samoissa määrin.
--
Sanoisin että ei mikään. Ajattelen että osa ihmisistä on visuaalisesti virittyneempiä kuin toiset. Siis samaan tapaan kuin mikä tahansa suuntautuminen, käsillä tekemiseen, musikaalisuuteen, matemaattisiin ongelmiin, yms.
Sarjakuvat olivat noin 100v ajan vain kaikkein kätevin tapa kertoa fantastisia visuaalisia tarinoita. Edelleen sarjakuva on kätevä tapa esittää kaiken laisia gägejä. Tämä siis vastaa siihen miksi niitä tehdään. Kulutuspuolella ne kiinnostavimmat visuaaliset ärsykkeet ovat kuitenkin jo muualla, usein liikkuvammissa kuvissa, ja siksi sarjakuvan suosio ja asema on hapertunut.
Olisiko tosiaan yhteys siihen, millä tavoin ihminen oppii, kuten tästä eteenpäin kuvasit. Itse tunnen, että minun on nähtävä asiat ennen kuin ne menevät perille, mutta sitten on niitä jotka oppivat kuuntelemalla, itse tekemällä jne.Käsittääkseni tämä usein toistettu väite on jo tieteellisesti kumottu. En nyt jaksa kaivaa linkkejä, mutta luulen että yleisellä tasolla merkitys on vähäinen, vaikka monen ns. oma kokemus (minunkin) väittäisi muuta.
Enpä tiedä. Ehkä. Mutta sarjakuvien harrastus on monen innokkaan osalta nykyään voimakkaasti painottunut enemmänkin niiden tekemiseen kuin lukemiseen, kiitos tiedon valtatien. Toki kyseessä on suhteellisen pieni joukko, mutta silti.Ite kun olen 40 vuotta lähinnä tuolla omakustannepuolella vaikuttanut, niin sanoisin että Suomessa se tilanne on koko tämän ajan ollut noin. Tekijät ovat usein innokkaita/innokkaimpia harrastajia myös keräilijöinä ja lukijoina. Ei aina mutta usein. Tästä johtuen on myös aina puhuttu pienistä piireistä. Erona toki se että nykyään niitä pieniä piirejä on (harrastuksen tyylisuunnista riippuen) muutama, kun ennen niitä oli vain yksi. Piirtely, jota aina on harrastettu paljon on toki netin ja conien myötä tullut myös harrasteena näkyvämmäksi, ulos kotipiiristä.
Kulutuspuolella ne kiinnostavimmat visuaaliset ärsykkeet ovat kuitenkin jo muualla, usein liikkuvammissa kuvissa, ja siksi sarjakuvan suosio ja asema on hapertunut.Jokin aika näin unta, jossa luin jotakin sarjakuvaa. Siinä kuvitus oli pienesti animoitu, vähän samaan tapaan kuin ainakin iPhonen kamerassa oleva LIVE-toiminto. Eli kussakin ruudussa oli liikettä animoitu sekunti tai pari. Animointi näkyi aina vain siinä ruudussa, mitä kulloinkin katsoi. Unessa yritin piirtää itsekin sellaista, mutta en osannut tehdä animointia ja ihmettelin, että miten se onnistuu paperilla. Mutta tässä ollaan pikku hiljaa menossa sitä kohti, että paperikin voisi toistaa digitaalista materiaalia. Se avaisi sarjakuvallekin ihan uudet ulottuvuudet juuri näiden visuaalisten ärsykkeiden puolella.
Käsittääkseni tämä usein toistettu väite on jo tieteellisesti kumottu. En nyt jaksa kaivaa linkkejä, mutta luulen että yleisellä tasolla merkitys on vähäinen, vaikka monen ns. oma kokemus (minunkin) väittäisi muuta. --
Mutta tässä ollaan pikku hiljaa menossa sitä kohti, että paperikin voisi toistaa digitaalista materiaalia. Se avaisi sarjakuvallekin ihan uudet ulottuvuudet juuri näiden visuaalisten ärsykkeiden puolella.Luulen että tästä on keskusteltu jo muualla Kvaakissa. Oma näkemykseni tuohon sarjakuvan "kehittämiseen" on äärimmäisen skeptinen. Se ei nimittäin ratkaise tätä "viehättävyys" ongelmaa, mutta tuo lisää ongelmia tuotantoon sekä köyhdyttää sarjakuvailmaisua.
Mutta tässä ollaan pikku hiljaa menossa sitä kohti, että paperikin voisi toistaa digitaalista materiaalia.
Toisaalla jo Reima mainitsi vertikaalisen lukutavan kehittyneen mangan puolella,En ole tuommoista väittänyt vaan tarkoittanut sitä että mangaa on luettu pitkään niin että lehteillään sarjankuvan sivuja vain niitä silmäillen.
mutta tekijät webtoonsin innostamana ovat kehittämässä aivan uuden tavan kertoa mitä ei paperi mahdollistaisi (kuten pitkät monologit, joita vain vieritetään sivukaupalla ilman kuvitusta eivät mitenkään olisi mahdollisia maksullisina, paperilla).Tästä voidaan olla montaa mieltä, mutta sarjakuva ilman tekstiä voi olla sarjakuva, sen sijaan ei olemassa sarjakuvaa ilman kuvia. Toki vaikkapa nuortenkirjapuolella on tämmöisiä hybridejä nähty, ekana tulee mieleen Tuuvan talli (en ole sitä koskaan kyllä lukenut) ja eikös JP Ahonenkin tehnyt jonkin Plastic -nimisen virityksen tai jonkin... Kun mangabuumi alkoi kustantajat yrittivät näillä lukijoita kosiskella.
Tästä voidaan olla montaa mieltä, mutta sarjakuva ilman tekstiä voi olla sarjakuva, sen sijaan ei olemassa sarjakuvaa ilman kuvia.