Sarjakuvanlukijoiden keskustelut > Amerikkalaiset sarjakuvat

Argentiinalaiset tekijät sarjoineen

<< < (2/6) > >>

Jarkko Sikiö:
Tex Willer -legenda Miguel Ángel Repetto on niin ikään tehnyt yhteistyötä Héctor Oesterheldin kanssa Hora Cero Semanal -lehdessä. Samoin hän peri El Cobra -sarjan toiselta lännensarjoistaan kuulun piirtäjän, eli mm. Randall, the Killer ja Loco Sexton -sarjoista muistetun Arturo del Castillon jälkeen.

Tuo yllä vinkkaamani lehtiarkisto on näppärä indeksiensä ansiosta, ne voi ladata julkaisukohtaisesti PDF-tiedostona, mistä on sitten helppo aina tarkistaa puheita sitä mukaa, kun eksyy vanhoja haastatteluja lukemaan.

Jarkko Sikiö:
César Spadari lienee monelle tuttu Mustanaamio-piirtäjänä, Semicille hän alkoi argentiinalaistietojen mukaan työskentelemään 1987. Samana vuonna julkaistiin Suomessakin hänen piirtämänsä Mustanaamio-tarina, Moogin arkiston mukaan.Hän on myös piirtänyt Hevoshullun ruotsalaista sisarlehteä Min Häst. Spadari kuoli Buenos Airesissa 4.10.2020.

Spadari ei yhdistynyt minulla oikeaan suuntaan, kun huomasin nimen El Eternauta -antologialehden (Editorial Ramírez, 1962–1963) kuvituskuvia piirtäneiden taiteilijoiden joukossa. Tässä on kuvanäytteitä hänen töistään uransa varrelta.

EDIT: Kvaak se tiesi jo tämänkin yksityiskohdan Hevoshullusta kuvanäytteineen.

Jarkko Sikiö:
Etusivulla on tällä päivämäärällä kaksi vuotta sitten kuolleen Juan Giménezin muistokirjoitus.



Täällä voi ihastella pelilaatikkojen kansitaidetta.

Tämän linkin takaa voi puolestaan kurkistaa kuvanäytteitä julkaisemattomista sarjakuvista vuodelta 1959 (useassa lähteessä on virheellistä tietoa niiden julkaisuun liittyen). Sivulla näkyvä tankkisota lipsahtaa monessa lähteessä Giménezin ensimmäiseksi julkaistuksi sarjakuvaksi. Kyseessä on kuitenkin Hugo Prattin Ernie Pike -tarina ”Desencuentro” (Hora Cero Semanal n:o 4, 1957) ja tarkemmin sen myöhemmin väritetty, pystyformaattisen lehden sivuille sovitettu, uudelleen nimetty (”Dos amigos”) ja Euroopassa julkaistu versio.

Artikkelissa plastoliini ei ole muovailuvahaa, vaan kyse on temperavärejä vastaavasta tuotteesta (esim. Giménezin taidekirjoissa kuvanäytteiden alla on merkintä ”temperaväritöitä”). Tämä liittyy siihen, että eri maissa maalausvälineisiin viitataan eri tavoin, Breccia-artikkelin yhteydessä oli pakko kaivaa nämä perusteellisesti.

En ihmettele em. sekaannuksia lainkaan, sillä julkaisuhistoria ihan perustöissä on hirvittävän sekava, kun kaikki on julkaistu samaan aikaan eri maissa ja sitten ne on uusittu eri nimillä ja vaikka mitä. Giménez saattaa kertoa työskennelleensä ranskalaiskustantajalle, mutta sitten viittaa julkaisun kohdalla kuitenkin espanjalaiskustantajaan.

Jarkko Sikiö:
Kirjoitin tajunnanvirtana tekstiä, jossa on hieman liikaa tarkistettavia faktoja, että pystyisin sen punnertamaan loppuunsa. Kenties tämä löytää tulevaisuudessa tiensä etusivulle, mutta tässä muodossa siitä varmaan on sama huvi niille, jotka ovat argentiinalaisesta sarjakuvasta kiinnostuneita ylipäätänsä.

Sarjakuvan poliittinen historia Argentiinassa

Argentiinassa sarjakuvan historia on läpikotaisin politiikan ja kansallistunteen sävyttämää niin hyvässä kuin pahassa.

Don Quijote

Espanjasta itsenäiseksi vuonna 1816 julistautuneen Argentiinan ensimmäisiä poliittisia pilapiirroksia painettiin kaupungilla jaettaviin lehtisiin. Sanomalehtiin El Museo Americano (1835), El Mosquito (1863) ja Don Quijote (1884) siirtyneistä pilapiirroksista kehittyi vähin erin kuvasarjoja. Caras y Caretas -päivälehden (1898) Viruta y Chicharrón -sarjassa (1912) esiintyi ensi kertaa puhekuplia. Sanaleikeistä painopiste hivuttautui entistä painokkaammin tapahtumien esittämiseen kuvallisessa muodossa.

Kustantaja ja pilapiirtäjä Eduardo Sojo (1849–1908) oli Espanjassa tasavallan ja kansalaisoikeuksien puolustaja. Sojo ajautui törmäyskurssille valtaapitävien kanssa myös muutettuaan Argentiinaan.

Don Quijoten poliittisia pilapiirroksia sensuroitiin, ja lehden toimintaa vaikeutettiin jo toisesta numerosta lähtien. Sojo vangittiin vuonna 1887, ja peräti vapautumisen ehdoksi koetettiin asettaa pilapiirrosten julkaisemisen lopettaminen. Sojoa ei nujerrettu, ja hän jatkoi Don Quijoten julkaisemista. Lisäksi Sojo alkoi julkaista lehteä myös Espanjassa (1892).

Patoruzú

Ensimmäisiä pitkiä sarjakuvia sisältäneet lehdet olivat PBT (Eustaquio Pellicer, 1904) ja Tit-Bits (Editorial Manuel Láinez, 1909). Billiken (Editorial Atlántida, 1919) oli puolestaan ensimmäinen lastenlehti, ja El Tony (Editorial Columba, 1928) lasketaan ensimmäiseksi varsinaiseksi sarjakuvalehdeksi.

Dante Quinternon (1909–2013) intiaanipoika Patoruzú syntyi vuonna 1928. Patoruzú vilahti ensi kertaa sivuhahmona Crítica-lehden sarjakuvassa Las aventuras de Don Gil Contento (”Herra Gil Tyytyväisen seikkailut”). Oman nimikkosarjansa Patoruzú sai vuonna 1931.

Quinterno ystävystyi Walt Disneyn kanssa ja tutustui syndikaattimalliin Yhdysvalloissa vuonna 1933. Quinterno perusti oman yrityksen vuonna 1935. Hän teki sen yhtäältä suojatakseen hahmojensa tekijänoikeuksia ja toisaalta hallinnoidakseen lisenssituloja. Hänen viimeinen itse piirtämänsä kansikuva julkaistiin Patoruzú-lehdessä vuonna 1940.

Quinterno ohjasi Argentiinan ja samalla koko maanosan ensimmäisen värillisen animaation, Upa en apuros (”Touhukas Upa”, 1942). Patoruzú-sarjakuvalehteä julkaistiin yli 2 000 numeroa vuosina 1936–1977, ja se poiki useita sisarjulkaisuja, joista merkittävin oli Patoruzito (1945–1977). Quinterno antoi elämänsä aikana vaivaiset kolme haastattelua, joista toisen ja kolmannen välillä kului peräti 50 vuotta.

Cacique-heimoa edustaneen Patoruzún valitsi maskotikseen niin Argentiinan viimeinen sotilasjuntta (1976–1983) kuin Carlos Menemin hallitus (1989–1999). Argentiinan alkuperäiskansoja tuhottiin rajasodissa, mutta kyseisten heimojen kulttuuria on silti käytetty niin kansallistunteen voimistamiseen kuin ulkovaltojen imperialismin vastustamiseen.

Kirjailija Oscar Steimberg tulkitsi Quinternon tukeneen sotilasdiktatuureja aina 1930-luvulta saakka. Jälkipolvet eivät ole antaneet anteeksi myöskään Patoruzún avointa juutalaisiin ja ulkomaalaisiin kohdistunutta pilkkaa. Tätä nykyä moni suhtautuu Quinternoon suopeammin, ja huomauttaa rasismin ja muukalaisvihamielisyyden leimanneen yhteiskuntaa laajemmin. Tekijänsä arvomaailman on kuitenkin perusteltua sanoa heijastuneen Patoruzún sivuille, koska ongelmia ratkaistiin rahaa tai voimaa käyttäen.

Sanomalehtisarjat

El Rázon -sanomalehden argentiinalaiset strippisarjakuvat olivat pöyristys sen lukijoille vuonna 1920. Sensaatiojulkaisu Crítica aloitti värillisen sarjakuvaliitteen vuonna 1931. El Mundo -sanomalehti lisäsi jatkuvia strippisarjoja sivuilleen 1934, Noticias Gráficas seurasi 1935 ja La Razón vuonna 1937.

Sarjakuvalehdistön esikuvat olivat omistuspohjan vuoksi ensi alkuun Britanniasta, josta Tit-Bits lainasi myös nimensä. Pif-Paf (Editorial Tor, 1937) erottui monin osin kilpailijoistaan, ja pakotti nekin muuttumaan. 1940-luvulla valtaosa sarjoista oli jo amerikkalaisia.

Oscar Masotta määritteli kirjassaan La Historieta en el mundo moderno (Sarjakuva nykymaailmassa, 1970) argentiinalaisen sarjakuvan huippukauden perustuneen piirtäjiin José Luis Salinas, Arturo del Castillo, Hugo Pratt ja Alberto Breccia. Heidän ansiokseen laskettiin, että argentiinalaistuotanto valtasi tilaa amerikkalaissarjoilta lehtihyllyillä.

Kansallisylpeys liitettiin sarjakuvan menestykseen jo varhain. Kuitenkin Salinas oli maineikkaista piirtäjistä ainoa syntyperäinen argentiinalainen. Hän aloitti Editorial Columban lehdissä El Tony ja Páginas de Columba vuonna 1929. Salinasin menestyssarjaa Hernán el Corsario (1936) julkaistiin Patoruzún sivuilla.

Uruguayssa syntyneen Breccian suurmenestys oli Patoruzitossa julkaistu etsiväsarja Vito Nervio, jonka parissa hän aloitti vuonna 1947. Chilessä syntynyt Castillo loi yhdessä käsikirjoittaja Héctor Oesterheldin kanssa lännensarjan Randall, the Killer (Editorial Frontera, 1957). Oesterheld, Castillo ja italialainen Pratt työskentelivät kustannusyrityksessä Editorial Abril 1950-luvulla.

Editorial Abril

César Civita (1905–2005) oli italianjuutalainen, joka pakeni fasismia toisen maailmansodan alla Yhdysvaltoihin. Hän perusti Editorial Abril -kustannusyrityksen Argentiinaan vuonna 1941. Aikakauslehtien lisäksi Abril julkaisi Disney-lisenssillä satuja ja kuvituksia samasta vuodesta lähtien, sekä El Pato Donald -lehteä vuodesta 1944 alkaen. Kustantaja toi maahan myös Asterixin 1970-luvulla.

Sarjakuvalehtien kokonaismyynti kasvoi vuosikymmenen aikana lehtien Rico Tipo (Guillermo Divito, 1944), Patoruzito ja Intervalo (Columba, 1945) ansiosta. Editorial Abril aloitti kilpailun italialaissarjoilla. Kustantajan tärkeimmät lehdet olivat Misterix (1948) ja Rayo Rojo (1949).

Civita yhtiökumppaneineen oli perustanut Argentiinan ensimmäisen sarjakuvasyndikaatin nimeltään Surameris. Civita työllisti italialaisia syndikaatin välityksellä, ja lisäksi hän toi italialaisia maahan. Tärkein Argentiinaan muuttaneista sarjakuvataiteilijoista oli Hugo Pratt. Oesterheld käsikirjoitti vuoteen 1955 mennessä kaikki kustantajan menestyssarjat, joista monia kuvitti Pratt. Pratt monien taiteilijoiden tavoin seurasi Oesterheldiä hänen perustamaansa Editorial Fronteraan.

Editorial Abrilin omistaja Civita uhmasi äärioikeistoa, joka toimi avoimesti maassa ennen vuoden 1976 sotilasvallankaappausta. Civita pakeni väkivallan uhkaa Brasiliaan. Hänen veljensä oli vuonna 1949 perustanut kustannusyrityksen, joka tunnetaan tätä nykyä mediajättinä Grupo Abril.

Ediciones Récord

Italialainen lehtimies ja kirjailija Alvaro Zerboni oli värikäs persoona, joka päätyi ystävänsä Federico Fellinin elokuviin. Fellinin sarjakuvia julkaistiin Marc'Aurelio-lehdessä 1940-luvun taitteessa, jolloin he tutustuivat toisiinsa.

Zerboni oli osa Argentiinaan kohdistunutta italialaisten siirtolaisten aaltoa 1950-luvulla. Hän toimitti vuodesta 1957 lähtien Editorial Fascinación -kustantajan julkaisuja, kuten Tótem-lehteä.

Huomattavimpia Fascinaciónin julkaisemista sarjakuvista oli Hugo Prattin käsikirjoittama ja piirtämä sarja Ana de la jungla, jota julkaistiin nimellä Ann y Dan. Sitä julkaistiin Supertótem-lehden ensimmäisestä numerosta alkaen vuosina 1959–1960.

Editorial Fronteran tavoin argentiinalaisen sarjakuvan kukoistuskausi päättyi 1960-luvun taitteeseen. Tótem sinnitteli italialaistuotannon voimin lehtihyllyillä aina vuoteen 1966 saakka.

Zerboni perusti Ediciones Récord -kustantamon vuonna 1971. Récord julkaisi italialaisia sarjakuvasovituksia tunnetuista kirjallisuuden klassikoista sekä fotonovelana tunnettuja sarjoja.

Skorpio-lehden muodossa argentiinalaistekijöille aukesi väylä kansainvälisille markkinoille vuonna 1976. Skorpion historia päättyi Argentiinassa vuoteen 1996. Sen sijaan Italiassa vuonna 1977 alkanutta lehteä julkaistaan edelleen.

Argentiinassa Afredo Scuttin johtama Récord muistetaan myös Eternautin kokoelmaversion sekä jatko-osien kustantajana. Zerboni perusti myös italialaisen L’Eternauta-antologian (Edizione Produzione Cartoon, 1980). Eternautin tekijöiden eduksi ratkennutta oikeustaistelua tekijänoikeuksista ja tavaramerkistä seurattiin Argentiinan lehdistössä vuosikymmeniä maajoukkuehengessä.

Sensuuria

Sosialisteja tukenut Editorial Haynes oli maansa merkittävimpiä kustantajia 1940-luvulla. Sumeilematta sen otti haltuunsa ensin peronistipuolue, ja Juan Perónin vuonna 1955 puolestaan syrjäyttänyt sotilasdiktatuuri teki lopun mediatalosta.

Sotilasdiktatuureja riitti jokaiselle vuosikymmenelle. Kukin niistä siivosi lehtihyllyiltä vaarallisina pitämänsä aviisit. Oesterheldin ja Breccian yhdessä poikansa Enriquen kanssa piirtämä Vida del Che -sarjakuva tuhottiin vuonna 1969. Oesterheldin ja Leopoldo Durañonan töitä julkaissut El Descamisado -lehti määrättiin lakkautettavaksi 1974. Trillon parodioita julkaisseet huumorilehdet Satiricón ja Mengano päättyivät vallankaappaukseen vuonna 1976.

Tekijöiden poliittisia mielipiteitä merkittävämpää oli usein lukijoiden vanhoillisuus. Eternautti 1969 julkaistiin perikonservatiivisen Editorial Atlántidan Gente-lehdessä, vaikka samojen tekijöiden Vida del Che -sarjakuva oli vasta kohdannut julkisen tuomion. Columba niin ikään työllisti Oesterheldin lisäksi myös monia vasemmistoon luokiteltavia piirtäjiä.

Sanotaan, että argentiinalaiset ottivat 1970-luvulla tavaksi lukea sanomalehtensä aloittaen takasivun sarjakuvista. Trillon ja Horacio Altunan El Loco Chávez -sarjaa julkaistiin Clárin-sanomalehdessä vuodesta 1975 lähtien. Usein sensuuriviranomaisen huomion välttämiseen riitti, ettei lehtien toimitus avoimesti julistanut väärinä pidettyjä arvoja. Siitä syystä Trillon oli peitettävä terävin yhteiskuntakritiikin kärki, joka ei läpäissyt lehden omaa kustannustoimitusta. Vuosikymmeniä sotilasdiktatuurien kanssa tasapainotellut media oli löytänyt turvarajansa.

La Urraca

La Urraca -kustantaja syntyi vastareaktiona Satiricón-lehden lakkauttamiselle vuonna 1974. Humor (1978) ja Superhumor (1980) olivat aluksi kustantajan tärkeimmät sarjakuvalehdet. La Urraca asemoitui liberaaliksi vastavoimaksi konservatiivisiin kustantajiin nähden. Todellinen jakolinja Columban ja La Urracan välillä kulki arvojen sijaan tekijänoikeusten suhteen.

Récordin julkaisema Skorpio sai kilpailijan Columban Nippur Magnum -lehdestä vuonna 1979. Skorpiosta huolimatta lehtikioskeja hallitsi Columban halvalla tuotettu viihde yhä koko 1980-luvun.

La Urraca ei palkkioiden osalta pystynyt kilpailemaan suurempansa kanssa. Sen sijaan La Urraca ei hamunnut sarjojen tekijänoikeuksia, ja palautti myös sarjakuvaoriginaalit tekijöilleen. Tästä johtuen se veti puoleensa vasemmiston lisäksi tekijöitä oikeiston puolelta.

Kirkko sai edustaa konservatiivisia arvoja, joita saattoi uhmata myös sotilasdiktatuurien aikana rangaistuksetta. Kuitenkin alastomuudesta ja seksuaalisesti vihjaavasta kuvastosta vakiintui maassa yleisempi tapa viestiä liberaaleista arvoista. La Urracan Fierro-lehden (1984) kansiin valittiin eurooppalaisten esikuvien mukaan vihjailevaa scifikuvastoa. Trillon luotsaama Puertitas (1989–1991) esitti puolestaan jokaisessa numerossaan yläosattomia naisia.

Argentiinalaiset olivat 1950-luvulta lähtien hakeneet työtilaisuuksia maansa ulkopuolelta, mutta 1990-luvulla myös suurimmat sarjakuvien kustantajista olivat taloudellisesti ahtaalla. Vuosituhannen taitteen talousmyllerrys päätti monen kustantajan taipaleen arvopohjasta riippumatta. Siitä huolimatta vasta 2010-luvulla tekijöiden uusi polvi on tarkastellut suoraan kansakunnan vaikeita teemoja, kuten Falklandin sotaa.

Jarkko Sikiö:
Sivuutin edellisestä tekstistäni ensimmäisenä läpikotaisin argentiinalaisena pidetyn sarjakuvan, eli Las aventuras del Negro Raúl haluamatta mennä syvemmälle vaikeisiin teemoihin.

Kultuurilehti Pagina 1/2 käsittelee sarjakuvan perusteellisesti tänään. Kuten nimestä voi arvata, sarjassa on stereotyyppistä kuvastoa eikä artikkelin kirjoittajakaan voi olla koskematta rasismin historiaan maassaan sarjakuvaa esitellessään.

En tiedä onko asia artikkelin perusteella täysin selvä, jos sen vetää kääntäjästä esim. englanniksi, mutta valokuva miehestä nimeltään Raúl Grigera esittää tavallaan sarjakuvan esikuvaa, mutta legendaarinen Negro Raúl on samaan aikaan kaupunkimyytti, eli totta ja tarua yhdistävä ilmiö ajalta jolloin joukkotiedotusvälineet olivat painotuotteita ja kuppiloiden juoruja.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu