Toinen osa on sekä kepeä että traaginen. Sarjan huumori puree minuun hyvin. Kiinnostavasti Rimuru kohtaa ennustetun ”luvatun henkilönsä”. Juoni tosin lähtee eri suuntiin kuin odotin. Odotin, että liman seikkailuja olisi enemmän, enkä arvannut kaupungin isoa laajenemista ja luvatun henkilön merkitystä Rimurulle. Tätä henkilöä olisi saanut olla minusta huomattavasti enemmän...
Kolmannen osankin hommasin ja aloin lukea. Jees, nyt selviävät ensimmäisen osan aivan alun (värisivujen) unessa vilahtaneet hahmot. Suuren vaaran uhka kasautuu idyllisen kaupungin ylle. Pokkarin alussa hahmojen esittelytekstit ovat liian pienellä, en näe lukea niitä ilman suurennuslasia.
KJH:n neljäs osa luettu. Sarja on muuttunut alun jälkeen paljon. Maailma laajenee, uusia hahmoja ja rotuja vyörytetään näyttämölle tiuhaan tahtiin ja päähenkilö saa yhä voimakkaampia kykyjä. Asioita tapahtuu ehkä liiankin nopeasti, tai ainakaan itse en oikein ehdi sulatella niitä. Minun pitää vähän väliä taaksepäin ja tarkistaa että kuka tämä hahmo olikaan ja että mikäs ero vaikkapa Örkkituholla ja Örkkiruhtinaalla on. Päähenkilö on silti luonteeltaan edelleen erittäin viihdyttävä ja samaistuttava ja ihmismuodossa hupaisan hämmentävän näköinen. Tämän takia seuraan sarjaa yhä.
Olisin kaivannut etenkin kahta hahmoa lisää sen sijaan että olisi tuotu taas uusia hahmoja kuvioihin:
Rimurun kiinnostavaa ”luvattu henkilöä” käytettiin minusta aivan liian vähän. Tämä oli minulle iso pettymys.
Lohikäärme Veldoran vapauttaminen on unohdettu: miksi hänen pitää edelleen olla siellä missä on? Ja eikö Rimurun omatunto kolkuta siitä, että hän on osittain syyllinen jättien tuhoon? Minusta nämä ovat tärkeitä asioita, jotka pitäisi edes mainita. Loharista myös luulisi olevan apua taistelussa örkkejä vastaan.
Yksi asia pahiksissa kiinnittää huomion.
Pahikset eivät lopulta ole ollenkaan niin pahoja kuin lukija aluksi luulisi. Monet heistä ryhtyvät yhteistyöhön Rimurun kanssa ja jopa katuvat pahoja tekojaan. Poikkeuksena tähän ilmiöön taitavat olla demoniruhtinaat läheisine kätyreineen...
Etenkin Henkien kodin sijainnin tietäminen on vahvoille olennoille oudon vaikeaa, vaikka se sijaitsee maantieteellisessä paikassa lähellä eikä missään toisessa ulottuvuudessa. Henkien päästäminen lapsiin tuntuu liian helpolta, joskin todennäköisesti yksi myöhemmin selviävä yllätys tapahtuu viimeisen lapsen kohdalla.
Osa 12 on tavallista yllättävämpi ja jännittävämpi, koska siinä sankarit kohtaavat aitoja kuolemanvaarallisia uhkia. Rimurun taikakykyjä rajoitetaan vahvalla suojakentällä kun hän taistelee paladiinien johtajaa vastaan ja hän on aivan helisemässä! Samaan aikaan hänen valtionsa joutuu hirviöitä vihaavan Falmuthin valtion voimakkaan hyökkäyksen kohteeksi. Tämä oli paras pokkari pitkään aikaan.
En ole aiemmin ehtinyt kommentoida KJH 13:a ja 14:ää. Niissä meno menee hurjaksi ja myös vastenmieliseksi.
Voimakkaat hyökkääjät estävät suojakentällä Rimurun kaukosiirtymisen Rimurun kaupunkiin ja tappavat kaupungissa monia kaupunkilaisia ja yhden sarjan päähenkilön. Murheellinen Rimuru kuitenkin kuulee vanhasta legendasta, jonka mukaan surmaamalla yli 10 000 (!) vihollista hän voi muuttua demoniruhtinaaksi ja herättää ”sielujen ravinteilla” ystävänsä henkiin. Niinpä Rimuru ryhtyy surmaamaan kaupunkia uhkaavaa ihmisten jättiarmeijaa! Sitä ennen Hakuroo ja Geld surmaavat toisesta maailmasta tulleet vastustajat.
En pidä tästä murhaamisesta. Sympatiani ja samaistumiseni Rimurua kohtaan laskee. :( Toisaalta viihdyttää suuresti, kuinka järjettömän vahva päähenkilölimasta on tullut. Kun hän menettää tajuntansa joukkosurmaamisen vaatiman taikuuden jälkeen, hän loitsii vartijakseen ikivanhan arkkidemonin! :laugh:
Tavallaan tämä sarja on edelleen hyvin kirjoitettu. Käänteet ovat taitavia, hahmot värikkäitä, huumorikin on hauskaa, mutta mutta…
Vähän aiemmin Rimuru siis surmasi 20 000 Falmuthin ihmissotilasta, jotta pystyi muuntumaan demoniruhtinaaksi ja nostattamaan tapetut ystävänsä kuolleista. Tämä oli hyvin radikaalia. Nyt 16. osassa Rimuru ja hänen ystävänsä päättävät kertoa julkisuuteen valheen, että ennestään pelätty Veldora teki tuon joukkomurhan, koska tieto siitä ymmärrettävästi ei olisi Rimurulle hyväksi. Rimuru myös aikoo lisätä kärsimystä Falmuthissa synnyttämällä siellä sisällisssodan.
Huhhuh! Valitettavasti minun silmissäni tällainen ”tarkoitus pyhittää keinot” -toiminta poistaa Rimurulta sankarin arvon ja tekee hänestä pahiksen. Päähenkilöstä tuli yhtäkkiä hyvin epäsympaattinen, vaikka hän pokkarin lopussa sanoo, että hän haluaa tuoda voimillaan onnellisuutta kaikille.
Minustakin sellaiset jutut ovat epämiellyttäviä. En pidä tarinoista, joissa sympatisoitavaksi päähenkilöksi tarkoitettu tyyppi ryhtyy armottomaksi tappajaksi. Toisaalta tarinan perustelu sille lienee ensinnäkin sota: Hyökkäävä vihollinen oli tulossa tappamaan kaikki, joten se piti joka tapauksessa pysäyttää. Eli Rimuru teki nopeasti (melkein) sen, mitä olisi täytynyt joka tapauksessa tehdä. Ja toiseksi kyse on jaosta omaan väkeen ja muihin: Ystävien ovat määrättömän paljon arvokkaampi kuin ulkopuolisten. Onhan temppu silti myös japanilaisittain raaka, mutta tuo me vs. muut on siellä enemmän yleisesti tunnustettu jakoperiaate kuin meillä, ja siksi sitä paheksutaan kai vähemmän.
Löytyy muuten sellaisiakin isekai-tarinoita, joissa päähenkilö saman tien uuteen maailmaan tultuaan on valmis julmuuksiin. Eräässä lukemassani sarjiksessa päähenkilö itsekin pohti, että kas, eipä tunnu tappaminen missään, luulin että se vaivaisi omaatuntoa mutta ei vaivaakaan. Mutta enemmän on kyllä sellaisia, joissa ihmisten tappaminen on ikävä juttu silloinkin, kun se on välttämätöntä, tai sitten ehdottomasti kartettava juttu. (Silloin päähenkilö yleensä on niin ihmeellisen vahva, että hän voi hoitaa konfliktit tappamattakin.)
Ymmärrän, että kyseessä on sota, mutta mielestäni Rimuru on niin älyttömän voimakas, että hän olisi voinut kukistaa tuon suuren armeijan ilman tappamista. Toisaalta se toki ei olisi tuonut hänen tapettuja rakkaitaan takaisin, mikä nimenomaan oli tarkoituksena; ”sadonkorjuujuhla” (karmea eufemismi!) kun vaati uhrit. Joo, ystävien elämät ruukaavat olla arvokkaammat kuin vieraiden.
Kioskilta lähti mukaan sarjan 17. pokkari. Luin sen nopeasti. Demoniruhtinaiden kokous, johon Rimuru änkee mukaan, on huippujännittävä. Odotan kokouksen jatkoa malttamattomana. Repesin, kun Veldora jäi mangoihin koukkuun. Ennen kaikkea tämä sarja vilisee hyvin keksittyjä hyvis- ja pahishahmoja. Cool Diablo on uusi suosikkini.
Luvun 75 lopussa muuten ymmärsin Rimurun repliikin ja ilmeen täydellisen väärin. Luulin, että Rimuru huomasi siinä, että kuningatar Ramiris, se keijun näköinen ja kokoinen olento, oli demoniruhtinas Clayman valeasussa! Huh.
Jotakin tässä sarjassa tehdään myönteisesti eri lailla, sillä en ole aiemmin lukenut mitään mangaa näin monta osaa. Kiva tätä on lukea, kun myös suomennos ja ladonta ovat huolellisia. Suomeksi ollaan muuten jo melko lähellä alkuperäisiä kokoelmia: tätä on nyt ilmestynyt japaniksi 22 ja englanniksi 19 osaa.