Sarjakuvantekijöiden keskustelut > Piirtäminen, tekstaus, väritys ja skannaus

Ruutu kopiokoneesta

<< < (3/7) > >>

[kivi]:
Mun viisipenniseni:
Olennaista ei ole, onko kuva kopioitu vai ei. Paluu täsmälleen samaan tilanteeseen saattaa olla perusteltua kuten Curtvilen esimerkissä, jossa selkeästi halutaan luoda staattinen hiljaisuus jonka katkaisee vain tuolin siirtyminen kauemmas. Max Cannonissakin saman kuvan toisto on suunniteltua, samoin vaikkapa Rinta-Kannon FokIt'issä (joka onkin eräiden Lucky Luke -ruutujen ohella mainio esimerkki siitä, ettei se kopiointi siitä lopulta muutu yhtään jos kopioidaankin kynällä eikä koneella), molemmissa samasta syystä: jotta saataisiin periaatteessa täsmälleen samaan kuvaan eri tunne muttamalla kuvan ja tarinan suhdetta niin että vain toinen etenee. Ne kvaakkaajat jotka soittavat jotain soitinta, tuntevat saman ilmiön siitä kuinka muuttumattoman melodian alla soivia sointuja vaihdetaan ja melodian luonne muuttuu.

Sen sijaan se mikä Curtvilen esimerkissä, ja oikeastaan useimmissa nykyisissä tuon genren sarjiksissa näkyy ainakin jossain määrin, on se, että kun taustaa ja detaljeja kopioidaan kuvasta toiseen kuvan fokus katoaa. Tarinan kerronnan kannalta ei ole olennaista että joka ikinen ikkuna taustalla näkyy, eivät myöskään Hawkmanin sulat; niiden piirtäminen detaljitarkkuuteen on kaikki tarinan muusta kerronnasta pois. Kun kuvan tasot vielä ovat mikä mistäkin napattuja, ja niiden ainoa yhdistävä tekijä on perspektiivi ja maantieteellinen korrektius, kadotetaan kokonaan se, miten kuvan jokaisella elementillä on osansa tarinankuljetuksessa ja niiden tarkkuudella ajan hallinnassa. (Lisäksi jokainen turha yksityiskohta kuvissa vieraannuttaa lukijaa: tikku-ukko -mallinen auto on mikä tahansa lukijalle merkityksellinen auto ja tekee lukijasta auteur'in; Volvo Amazon 1965 taas vaatii luijalta suhteen Volvo Amazoniin ennen kuin sidos syntyy, ja vaikka sidos sitten on vahvempi, se on paljon epätodennäköisempi.)

DC-piirtäjä Freddie E. Williams II on kirjoittanut erittäin ansiokkaan ajansäästöoppaan "the DC Comics Guide to Digitally Drawing Comics". Se on samalla myös erinomainen esimerkki siitä, miten taidemuoto voidaan tappaa sisältä päin, miten kehittämällä teknisiä standardeja ja tasaisen varmoja työmetodeja itse asiassa estetään sen syvyyssuuntaisen kerronnan onnistuminen, mikä Sarjakuvassa taiteena on erityistä ja hienoa. Olen lukenut kirjan useita kertoja, samalla kertaa lumoutuneena ja kauhuissani. Se on kirjaimellisesti "ruutuja kopiokoneesta".

Mutta, kuten usein on sanottu, "your mileage may vary" - jollekulle joka tavoittelee sarjakuvalta esimerkiksi sitä kuuluisaa "melkein Marvel-tasoista" jälkeä pyrkimättä sen pidemmälle kerronnan hallinnassa, tuo oppi voi olla mitä parhainta. Taide kun on siitä kiva juttu, että sitä on ihan OK tehdä ja harrastaa ihan millä vaan tasolla, vaikkapa sitten kunnianosoituksena jo olemassa olevia tekijöitä kohtaan.

Ja tämä vain noin niinkuin omasta näkymästani...

Kivi

Reima Mäkinen:

--- Lainaus käyttäjältä: [kivi] - 04.12.2013 klo 12:32:41 ---ettei se kopiointi siitä lopulta muutu yhtään jos kopioidaankin kynällä eikä koneella),
... Ne kvaakkaajat jotka soittavat jotain soitinta, tuntevat saman ilmiön siitä kuinka muuttumattoman melodian alla soivia sointuja vaihdetaan ja melodian luonne muuttuu.

--- Lainaus päättyy ---
Ei se rytmi siitä miksikään muutu, soitetaan sesitten rummuilla tai rumpukoneella.  :)


--- Lainaus käyttäjältä: [kivi] - 04.12.2013 klo 12:32:41 ---Paluu täsmälleen samaan tilanteeseen saattaa olla perusteltua kuten Curtvilen esimerkissä, jossa selkeästi halutaan luoda staattinen hiljaisuus jonka katkaisee vain tuolin siirtyminen kauemmas.

--- Lainaus päättyy ---
Törmäsin omaan vanhaan sarjikseen, jossa olin kopioinut taustaa. Silloin ideana oli paitsi korostaa pieniä muutoksia kuvien hahmojen asennoissa ja ilmeissä, myös matkia tai simuloida valvontakameran kuvaa.
Sanoisin myös että jos tausta pysyy 100% samana, huomio todella kiinnittyy kaikkiin muihin muutoksiin kuvassa. Näin ihmisen asitit toimivat! Tässä esimerkissä 3 ja 4 ruudussa on todella niukasti mitään uutta lukijalle. Ja tuolla tyylillä piirretyssä sarjassa normiruutu puolestaan tarjoaa ihan huiman määrän informaatiota.
 

--- Lainaus käyttäjältä: [kivi] - 04.12.2013 klo 12:32:41 ---Sen sijaan se mikä Curtvilen esimerkissä, ja oikeastaan useimmissa nykyisissä tuon genren sarjiksissa näkyy ainakin jossain määrin, on se, että kun taustaa ja detaljeja kopioidaan kuvasta toiseen kuvan fokus katoaa.

--- Lainaus päättyy ---
Mitä tarkoitat fokuksella?
Tuossa esimerkissä sitä paitsi rytmitys mättää pahasti, sillä 2. ruudun kesto on (dialogin perusteella) huiman pitkä muihin verrattuna. (Itse olisin jakanut saman dialogin noihin kuviin aivan eri lailla) "Sama ruutu" toistettuna tavallaan vaatisi minusta keskenään yhdenmukaisen keston.

tmielone:

--- Lainaus käyttäjältä: [kivi] - 04.12.2013 klo 12:32:41 ---Tarinan kerronnan kannalta ei ole olennaista että joka ikinen ikkuna taustalla näkyy, eivät myöskään Hawkmanin sulat; niiden piirtäminen detaljitarkkuuteen on kaikki tarinan muusta kerronnasta pois.

--- Lainaus päättyy ---

Tämä oli minusta se oleellisin huomio tuosta esimerkkisivusta. Aivan liikaa informaatiota. Silmä tuppaa tarttumaan epäolennaisuuksiin, mikä sitten tappaa rytmityksen ja vie huomion niistä pienistä muutoksista kuvien välillä. Yksinkertaisemmalla kuvitustyylillä tuo sivu olisi voinut toimiakin. Ehkä tuon tokan ruudun dialogin olisi tosiaan voinut jakaa kahteen ruutuun, kuten Reima ehdotti, mutta sitten olisi tarvittu yksi ruutu lisää, minkä seurauksena koko sivu olisi pitänyt miettiä uudestaan.

Reijo Valta:


Aamun Kalevassa oli tämä Juban kommentti aiheeseen.

JJalonen:
Keskustelussa on jäänyt huomioimatta, että esimerkkisivu on käytännössä humoristinen neljän ruudun strippi, vaikka onkin upotettuna osaksi pidempää tarinaa.  

Siksi graafinen ilmaisu on siinä alisteisessa asemassa "vitsin" kerronnallisen rakenteen suhteen.

Kakkosruudun runsaampi tekstimäärä on yleinen rakenne huumoristripeissä, joissa usein yksittäiseen ruutuun tulee vitsin rakenteen mukaan enemmän tekstiä.

Enkä muutenkaan ymmärrä kritiikkiä, että rytmityksen kannalta sivun ruutujen "kesto" tulisi olla saman "pituinen" luettaessa. Sarjakuvahan on perusluonteeltaan hieno kerrontamuoto juuri siinä, että teksiä ja kuvakerrontaa pystyy muokkaamaan vapaasti.

Esimerkkikuva yksi alla—

Piti joskus laittaa tämä hulvaton koko sivun ruutu "hauskat ruudut" -osioon, mutta menköön nyt tähän.

Miehekästä sananjyrinää näyttävän leukaheijarin molemmin puolin.

Tämä onnistuu ainoastaan sarjakuvalla. Kirjallisuudessa ja elokuvassa vastaavaa ei pystytä toteuttamaan samalla iskevyydellä.

Takaisin JLA-sivuun.

Piirtäjän valitsema staattinen kuvakuljetus toimii erinomaisesti vähäeleisen "deadpan" -huumorin välikappaleena. Kuvakulmien tai ruutujaon muuttaminen pilaisi vitsin.

Kuvakerrontaa voisi mielestäni muuttaa ainoastaan vielä räikeämmällä "slapstick" -lähikuvalla.

Esimerkkikuva kaksi—

Itse pitäytyisin silti alkuperäisessä ratkaisussa.

Niin ja vielä. Ruutujen kopioiminen tässä sivussa erityisesti alleviivaa koomista esitystä. Painostava pysähtyneisyys.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu