Otavan Hokuto Manga

[Mew]

Vaahterasiirappisörsseliä: Mewin juttuissa pidän siitä että ne saavat väkisinkin hyvälle tuulelle. Mistä lähinnä naputtaisin on käytetty fontti, joka varsinkin laulukohtauksissa näyttää pliisulta, sekä toisella sivulla oleva Glorian  poseerauskuva jonka kohdalla katse helposti valuu väärään ruutuun. Mewin mainitsemaa kiirettä ei jäljestä huomaa eikä taustattomuus pahemmin häirinnyt. Söpö ja kasassa pysyvä pätkä.

Kiitoksia palautteesta!

Niin, siitä fontista. Luulin, että Otava muuttaisi kaikkien sarjakuvien fonttia yhteen samaan, antologioiden julkaisua varten. Itse nimittäin kirjoitin noin puolet teksteistäni tietokoneella ja loput sitten käsin. Tuli tosiaan niin kiire, että piti napata sarjakuvasivut ja kirjoittaa loput teksteistä bussissa. Ennen sitä tuli hätäisesti valittua Verdana fontiksi ja sain joitakin repliikkejä kirjoitettua sillä. Luulin että fontin valinnalla ei ollut niin suurta merkitystä, koska ne "varmaan muuttaisi sen sitten". Mutta näköjään ei.

[alkimohap]

Luulen että ongelma tuossa kohdassa ei varsinaisesti ole se, ettei toimintaa näytetä tarpeeksi selvästi, vaan se, ettei tulosta näytetä. Tekijä on kuvannut samassa kuvassa hahmon kasaan lyyhistymisen ja kaatumisen, mikä helposti näyttää siltä että asiat tapahtuisivat yhtä aikaa. ---

Hyvä huomio tuokin. Nyt olen jo itse oppinut lukemaan tuota liian hyvin.

Silmiinpistävin ero alkuperäisen japanilaisen mangan ja Hokuto Mangan välillä on sama kuin Ilyan kokoamassa antologiassa The Mammoth Book Of Best New Manga. Taustat ovat useimmiten puhtoisen tyhjät. Ilmiö esiintyy sinnikkäästi monessa länsityössä Teiniagentti Lunaa myöten. --- Suomessa ja muissa länsimaissa piirtäjälle ei tuota mitään ongelmaa piirtää hahmonsa ylävartalo suureen lähikuvaan ja raivata ympärille viisi senttiä tyhjää tilaa joka suuntaan. ---

Arvelen tuosta ainakin tätä: länsimaiset (aloittelevat) tekijät keskittyvät hahmon piirtämiseen eivätkä ymmärrä, että hahmo piirretään ruutuun, jolloin sommittelulla on merkitystä, ja hahmoa piirtäessä unohtuu taustakin täysin.

Tässä on ajatuksiani muutamista töistä. Pahoittelen jälleen pitkää viestiä. Kvaakissa ei ole toistaiseksi arvostelua Hokuto Mangasta ja rupesi kiinnostamaan, miten paljon itse saisin irti töistä. Niinpä tässä olen tutkinut näitä, lähinnä piirrosta ja kuvakerrontaa. Yritän etsiä jotain olennaista ja antaa palautetta tekijöille. En kirjoita varsinaista arvostelua.

Tuhkaa siivissä: Minusta tässä on muutamia vahvoja juttuja, pomppasi heti silmään kirjaa selatessa. Yksinkertaisesti piirretty, mutta kuitenkin huolella, ja ruuduissa ja sivuilla on kaunista, mangamaisesti tyhjää tilaa hyödyntävää sommittelua välillä. Vähän kuin japanilaisetkin doujinshit (omakustanteet) välillä: maksimaalista intohimoa ja omia juttuja piirustustaidon rajoissa.

(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

"AAH Taas sinä katselet minua ajatuksissasi!!" -tyyppiset pehmopojat, jotka ovat kuolemia,

on melko bisarri idea. Tuo elämän rajallisuuden dramatiikka yhdistettynä poikarakkausvihjailuun jätti oudon maun; ei ehkä ihan mulle. Lämminhenkinen ja hauska kyllä.

Oudon taitava piirtäjä omalla tavallaan. Geneerisellä piirrostyylillä voi saada aikaan vahvoja ilmeitä niin kuin tässä vasemmalla ja tässä oikealla. Tommoset tunnelataukset vaatii tarkkuutta ja taitoa, ei pelkkää kopiointia. Joskus nimenomaan yksinkertaiset mangailmeet on niitä vahvimpia, tää on sikäli parasta koko kokoelmassa. Muutenkin on joitakin taitavan piirtäjän ominaisuuksia: nokkelia kamerakulmia, sitten piirtämällä ruutuun vain pari objektia, kuten hahmot ja lintu oksalla, saa aikaan yläviiston näkymän, jossa on syvyysvaikutelma, ja sitten maisema muokataan esiin ihan muutamalla viivalla: yhtä viivaa ruohoksi ja toista hahmojen taakse pilven yläreunaksi, niin hahmot seisoo korkealla kukkulalla (dramaattinen asetelma). Littanaa ja yksinkertaista, mutta toimii silti, ja siksi ihmeellistä.

Välillä tyhjät ruutujen taustat on tässä sitä, että maisema taiotaan esiin aina tarvittaessa. Vähän kuin pomppisi 2D:n ja 3D:n välillä. Tietysti tällainenkin hienovarainen, paljon valkoista sisältävä runollisuus, jos sitä sanaa saa käyttää tämän teoksen kohdalla, on isoina annoksina puuduttavaa. Tekijältä toivoisi jatkossa rohkeampaakin taiteellista revittelyä ja tietysti sarjakuvantekemisen opiskelua.

Tähtilakki: Mahdollisesti tästäkin ovat useatkin tahot päätyneet epäilemään, että se on syntynyt joidenkin kawaii-sienien vaikutuksen alaisena. Vaikka Animefoorumilla Kyuu tarkoittikin lähinnä voittajatöitä, niin minusta tämäkään ei ole aivan tästä maailmasta. Tähti ja lakki ovat melkein yhtälailla kerronnan motiiveja. Musta taivas luo hieman unenomaisia sävyjä. Sivun 26 loppu, jossa tähti kömpii esiin pilvestä, on hyvin outo. Erikoisemmalla sommittelulla saisi tietysti dynamiikkaa, joka nyt on aika lattea, mutta se taitaa olla niitä edistyneempiä asioita, joita suurin osa muistakaan tekijöistä ei ole vielä tietoisesti opetellut. (Siis tilan, ajan ja liikkeen tuntua, ja rytmiä.) Piirrostyyliä pystyisi kehittämään vielä paljon omaperäisemmäksi ja piirtämistekniikkaa harjoittelemaan, vaikka tässä juuri tällaisena vähän tönkkönä se tuokin vain sen tarvittavan, suorastaan tyrmäävän lisäpotkun.

Snow Samurai: Riemuhauskan seko, mutta oikeamielinen tarina. Tekijällä on sarjakuva ja mangavaikutteet hyvin hallussa. Esimerkit: tekstin määrä suhteessa kuvaan pysyy taianomaisesti sopivana, ja tekijä jopa kikkailee sillä, kuten sivulla 359. Sivulla 362 on hyvä esimerkki siitä, miten hahmojen etäisyyksiä kameraan yhdessä rajausten kanssa voi käyttää hyväksi dramatiikassa. Tällaisen nyrjähtäneen, graffitimaisen piirrostyylin vaarana on periaatteessa hajota puuduttavaksi, kaaoottiseksi viivakohinaksi, mutta sitä ei onneksi tässä käy. Hillityn seko, vähän kuin vaikkapa Hajime Ueda, mutta tervehenkisempi ja selkeämpi. (Varmaan muitakin, vanhempia vaikuttajia on.) Joulupukki syö lihaa -hämäys on aika kuvaava.

Älä riko autoasi pedon kehtoon: Mysteeritrilleri, jossa on nasevaa kieltä, painostavaksi kehittyviä tilanteita, elokuvamaista kuvakerrontaa ja omalaatuinen, outo, unimainenkin tunnelma. Etenkin alkupuolella tunnelmaruutuja, joissa vaikka hahmo katsoo karttaa melko pienenä keskellä komeaa maisemaa, kuten sivulla 470. Kuvakerronnassa keskitytään nähdäkseni harkittuihin kamerapisteisiin, kuvakulmiin ja suurpiirteisiin rajauksiin. Huolettoman viivan ja pikkutarkan teknillisen realismin välillä on persoonallinen kontrasti. Muun muassa polkupyöriä jarruvaijereineen ja maastokuvioituine renkaineen. (Neon Genesis Evangelion -vaikutteita kyllä nähdäkseni.)

Poimintoja: sivu 480 on sekava; ei selkeää lukujärjestystä. Maisema kyllä hieno.
488: Kompaktein näkemäni miljöönvaihdosruutu, vielä kiilamainen
Tässä on muitakin tuollaisia pieniä, huomautuksenomaisia ruutuja, itse asiassa kuten edellisen sivun toinen ruutu.
490-491: Hyvällä tavalla häiritsevän oloinen tilanne bensa-asemalla. Spontaanin luonnollista dialogia. Välillä yhdessä ruudussa zoomataan bensaa tippuvaan polkupyörään ja kohtaus jatkuu kuitenkin samana koko ajan. Häiritsevä välitoteamus, jossa on sellainen näkökulmasta näkökulmaan -ruutusiirtymä, joita Scott McCloud esitti löytävänsä paljon juuri mangasta kirjassaan Sarjakuva : näkymätön taide^[1]. Onko tämä taukojen taidetta pikaversiona?

499-500 (-502): Kissakohtaus etenee hieman unimaisesti:

(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

jostain tupsahtaa esiin kissa, tilanne käy yhtäkkiä uhkaavaksi, mutta kun kissa sitten hyökkää, tilanne yhtäkkiä liudentuu. Parasta on se, ettei kissa sitten katoa, vaan se otetaan mukaan seurueeseen.

Jos tämä olisi minun uneni, niin uhkaavannäköisen kissan muistaisin varmasti vielä herättyäni ja se jäisi ehkä vaivaamaan.

561-564: Elokuvamaisuutta: hahmon matkaamista kuvataan useassa peräkkäisessä ruudussa erilaisilla kuvakulmilla ja rajauksilla. Kohtaus jatkuu, mutta välillä keskitytään toiseen, penkillä istuvaan kohteeseen, joka tarkkailee kulkijaa. Hieno lopetus.

Siis parempaa luettavaa kuin ensi vilkaisulla luulisi. Rento ja omapäinen. Tietysti satasivuinen, yhtenäinen tarina ei välttämättä houkuttele lukemaan eikä siinä jaksa yleensä briljeeratakaan niin paljon yksittäisillä sivuilla. Piirroksesta: viiva on välistä aika huoletonta ja harmaasävyt yleensä hailakoita. Varjot puuttuvat ja välillä valkoista on aika paljon. Kuvan oleellisten objektien pitää erottua taustasta, vaikka sekin olisi yksityiskohtainen. (Sommittelu avuksi) Tekijän värityöt (löysinkö oikein?) on minusta parempia. Sarjakuvanteossa sommittelua ja ruudun muodon merkitystä voisi alkaa opiskella vaikka Kupla-akatemiasta, kuten myös Tähtilakin kohdalla havaitsin. (Sanon lähinnä sarjakuvanlukijana; toivottavasti ei mene pahasti pieleen.) Jos lukeminen alkaisi puuduttaa, niin 100 sivua olisi vähintään neljä kertaa pahempaa nieltävää kuin 25 sivua. Tämä oli kuitenkin hieno kokea tällaisena.

Vaahterasiirappisörsseliä: Vahva ja omaperäinen leima; tekijän tunnistaa välittömästi. Etenee omaan suuntaansa shoujon lainalaisuuksista huolimatta. Käsikirjoituksessa on särmää, kun siinä on tosiaan sopivasti reaalimaailman huolia mukana, minkä Irenekin mainitsi. Jonkin bändin idoliin ihastuminen olisi tutumpi shoujon juttu, mutta hähää, ihan niin tässä ei käykään. Mahtavaa.

Hyvin visuaalinenkin tämä on: pääsen maailmaan, jossa on skarppia viivaa, raidallisia hihoja ja lehtiä. Jäävät päähän kirjan sulkemisen jälkeenkin. Omalta osaltaan kuviin uppoamista auttavat ruuduista irrallaan kelluvat hahmot, joita näkee ainakin shoujomangassa^[2]. (Tähän liittyen sivulla 409 on hauska kikka, kun ruuduista irrallaan kelluvan hahmon puhekupla on vierekkäisen ruudun sisässä. Voi hyvänen aika. Aurakin mainitsi tämän kohdan, ja tarkoitti ilmeisesti sitä, että kun katse kulkee yläruudusta alas seuraavaan ja siitä poseerauskuvaan, niin seuraavaksi katse pomppaa mieluummin takaisin kakkosruutuun kuin vasemmassa alanurkassa olevaan ruutuun. Vai tarkoittiko? Minusta ekan ruudun jälkeen tulee ensin oikealla oleva kuva, sitten vasemmalla oleva ruutu ja siitä alas. Ensin Gloria nostaa sormen pystyyn ja sitten alkaa selittää ummet ja lammet, niin että kakkosruutu onkin aika täynnä sitä puhekuplaa. Kuplan kärki on kyllä aika pieni, se voi jäädä joltain huomaamatta. Se voisi olla suurempi ja mennä jopa reunan yli, jolloin se yhdistyisi oikealla olevaan kuvaan voimakkaammin...ehkä. Toinen ruutu pyrkii imaisemaan katseen heti ensimmäisestä, koska se noudattaa luonnollista ruutujen lukemisjärjestystä.)

Tosiaankin riemastuttavan huolellista piirrosta, parasta tietenkin sivuilla 414, 418, 422 ja 424. Lehdet ovat uskomattomia, käsintehdyn näköisiä, mutta olisivat varmasti infernaalisia deadlinen alla, jos se pääsisi yllättämään. Hienoa on sekin, ettei viivoja varsinaisesti tuhlata vetämällä niitä konemaisesti miljoonittain, vaan jokaisella on paikkansa ja merkityksensä, vaikka niitä onkin hyvin paljon. Tuollaisen huippuhienon tyylittelyn ja muiden tyylien välillä on myös mukavasti särmää.

Palautetta tekijälle: Tehostaisiko vielä reilusti paksumpi välipalkki, esimerkiksi kaksi kertaa paksumpi, sivun 421 miljöönvaihdosta? (Vertaa Onin vastaavaan toisessa kirjassa sivulla 298.) Erityisesti sivulla 420 ruuduissa on paljon valkoista, jolloin hyvin kapeat ruutujen välipalkit tuntuvat jotenkin kutistuvan entisestään, mikä haittaa ruutujen erottamista toisistaan. Ruutujen reunaviiva on myös ohutta, mikä myös saattaa edesauttaa. Sitten sitäkin ihmettelin, kun hahmojen iirikset näkyvät usein kokonaan, kun silmät ovat auki, ja tuntuu, että kulmakarvat ovat silloin jotenkin jäykät, mutta sekin tavallaan kuuluu tyyliin. Myös hahmojen päät ovat joskus sivuprofiilissa turhan yksinkertaisia ja kaksiulotteisen oloisia. Kun rock(?)-keikka alkaa sivulla 426, niin koristeellisesta jäykkyydestä täytyy luopua; jos vielä liioittelisi eleitä, asentoja ja ehkä kuvakulmia ja rajaustakin, niin saisi lisää säpinää. (Ei tietenkään liikaa, kun sekään ei sovi tyyliin.) Siinäpä se. Väheksymättä nykyistäkään ei muuta kuin lisää kaikkea mahdollista, siis tietoa ja taitoa.

Näin. En sano, että tässä mainitut olisi ne teokset, joihin ainoastaan olisi syytä kiinnittää huomiota. Tarkoituksenani on saada aikaiseksi samantapaiset jutut vielä ainakin Onista ja Ansasta.

Viitteet:

[1] Scott McCloud, Sarjakuva : näkymätön taide, sivulta 72 alkaen. Julk. Helsinki 1994. Englanninkielinen alkuteos Understanding comics : the invisible art.

[2] Japanilainen nykytaiteilija Takashi Murakami on havainnut, että yhtä lailla niin mangassa ja animessa kuin Japanin perinteisessä taiteessa (nihonga) hahmoilla ei välttämättä ole tarkasti määriteltyä paikkaa kuva-avaruudessa, vaan ne ikään kuin kelluvat [kuin jossain kaksi- ja kolmiulotteisen maailman välitilassa].

Esimerkiksi tästä kuvasta ei voi tarkkaan sanoa, mikä on kissan ja sen yläpuolelle maalatun oksan sijainti toisiinsa nähden kolmiulotteisessa tilassa. Vertaa sitten tähän sivuun Vaahterasiirappisörsseliä -sarjakuvasta. Yleensä sarjakuvasivu on kuva-ala, joka on jaettu erillisiksi ruuduiksi, jotka vaikuttavat yksi kerrallaan. Tässä ei! Joka tapauksessa tuo oikealla oleva hahmo, Gloria, ikään kuin kelluu sivulla irtonaisena ruuduista. Tämä on mielestäni yksi esimerkki Murakamin teoriasta, ja tutkimalla löytäisi varmasti muitakin, ehkä parempia, joissa sama ilmiö näkyy vähän toisella tavalla.

Siis tästä, ja monesta muusta Japanin yhteiskuntaan ja kulttuuriin liittyvästä ilmiöstä, joiden välillä Murakami esittää olevan yhteyksiä, hän käyttää nimitystä superflat (tai super flatness), "super-littanuus". Lainaan Margrit Brehmin artikkelia kirjasta The Japanese Experience : Inevitable, Ostfildern-Ruit 2002. Artikkeli on suomennettu kirjassa Japan pop : 10 nykytaiteilijaa, joka on Helsingin kaupungin taidemuseon vuonna 2005 samannimisen näyttelynsä yhteydessä julkaisema. Alkuperäinen lähde on Takashi Murakamin kirja Superflat, julk. Tokio vuonna 2000. En voinut olla iskemättä tällaista viitettä tähän, kun siihen tarjoutui niin hieno mahdollisuus kiitos Nelly Sääksjärven sarjakuvan.

(Edit: Huh, olipa vaikeuksia omankin pokerinaaman pitämisessä, kun luin tämän rinnakkaisuniversumeihin teleporttaavan viitteen uudestaan. Tarvitsee vain pohtia asioita hieman liian pitkään. Pahoittelen, jos joku luki tämän ja turhautui. Lähinnä Murakamin teoriat on oikeastikin aika mielenkiintoisia ja kuvataiteen kentällä hyvin tunnettuja. Pitäisi lukea se Superflat-kirja, luultavasti se on myös englanniksi.)

[Aura]

Sarjakuvanteossa sommittelua ja ruudun muodon merkitystä voisi alkaa opiskella vaikka Kupla-akatemiasta, kuten myös Tähtilakin kohdalla havaitsin.

Ja Scott McCloudin kirjat Making Comics ja Sarjakuva, näkymätön taide. Mainittu jo useaan kertaan mutta sanotaan nyt vielä kerran.

Voi hyvänen aika. Aurakin mainitsi tämän kohdan, ja tarkoitti ilmeisesti sitä, että kun katse kulkee yläruudusta alas seuraavaan ja siitä poseerauskuvaan, niin seuraavaksi katse pomppaa mieluummin takaisin kakkosruutuun kuin vasemmassa alanurkassa olevaan ruutuun. Vai tarkoittiko? Minusta ekan ruudun jälkeen tulee ensin oikealla oleva kuva, sitten vasemmalla oleva ruutu ja siitä alas.

Juu, sitä juuri tarkoitin. Periaatteessa kohta on suht selkeä, mutta minun kohdallani lukeminen pysähtyi hetkeksi kun jouduin miettimään että "mites tämä nyt menee...?" Luontevampi paikka Glorian kuvalle olisi vasemmalla.

Tämä on tietenkin myös tottumiskysymys. Periaatteessahan meillä lukeminen menee vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas, mutta Aku Ankoissa on perinteisesti käytetty juuri tuota lukusuuntaa niin että lukija joutuu hypähtämään yhden ruudun takaisin päin. (Ja apuna käytetään sitten pieniä nuolia jotka ovat aina hieman häirinneet minua.) Kaippa kaksi pientä ruutua yhden ison ruudun vieressä-tyyppiset sommittelut kannattaisi tehdä niin että iso ruutu tulee mahdollisuuksien mukaan ensin.

[MJ]

Oikein iso kiitos ja kumarrus Alkimohapille, joka jaksoi analysoida ja kirjoittaa rakentavan palautteen.     Ja löysit jopa DA-galleriani... 
Edit:  Kyllä, oikein se oli. Kuka muu suomalainen piirtäjä lisää kaikkiin lintu-piirroksiinsa muutaman rivin tekstiä kyseisen linnun evoluutiosta.
(En ole aittanut sinne mitään uutta viime kevään jälkeen, laiska lukiolainen kun olen)

Jep jep, sarjakuvan piirtämiseen meni 3 kuukautta.  Ja juoneen meni se sama aika.
Siinä samalla, koska juoni ei tuntunut missään vaiheessa aukottomalta tai toimivalta, joten minun piti jatkuvasti analysoida itse sitä, muuttaa sitä, piirtää sivuja ja sitten poistaa niitä, jotta tuloksesta tulisi jotain mitä lähettää sitten todellä typerän esipuheen kanssa tuomari-paroille.
 
Mutta kyllä,  tätä tehdessä minulla oli oikein hauskaa, hauskempaa kuin työn valmistuttua, mutta joka tapauksessa.   
Tunnelma on hyvinkin uninen ja pilvinen piirtäessä tätä, joten se on hyvinkin voinut tarttua paperille.

Olen miettinyt usein, miten onnistuin luomaan lukijalle tunnelman, jota itse en ole
saanut.    Ja miettinyt myös sitä, miten jatkossa pystyn välittämään lukijalle juuri sen tunnelman ja sanoman, jonka haluan.   Yksi sarjakuvan kutkuttavimmista ominaisuuksista, kuin odottamassa valjastamistaan.
 
Vaikka sarjis oli selvää aloittelijakamaa, Alkimohapin mainitsemat seikat kuten elokuvamaisuus ja kuvakulmat eivät toki olleet vahinkoja.  Nykyisin olen edelleen panostanut juuri tarinakerronan sujuvuuteen eniten aikaa.   Miten sitä tulee käyttää oikein ja väärin ja uunosti.   
Eräs Kvaakin keskustelualueilta löytynyt linkki valaisi asiaa. Siinä länsimaalainen sarjismestari  moitti nuoremman sarjistentekijän tarinankerronnan suohon.   Käyttistä, en vain muista, mistä se löytyi.

Ja miksi näin pitkä?   Huvin vuoksi: maagisen  99 sivun pituus ei todellakaan ollut sattumaa.  Kuin luku, joka houkutteli  kettumaisuudellaan: Yksi sivu, ja satanen olisi
mittarissa.    Mutta ei vielä, ei ennen kuin on koittanut taas sopiva aika.
Kaikki työt tuon jälkeen ovat olleet alle 30-sivuisia  harjoittelu-töitä


Tuntuukin hassulta, kun tietämykseni ja taitoni ovat edenneet seuraavalle asteelle, ainoa julkaistu sarjakuvani on totaalista aloittelijahöttöä vailla tussausta.
Ja näinkin isossa sarjakuvajulkaisussa  + Otavalta lipsuneet virheet teksteissä = selviänkö koskaan?

No, ainakin yksi asia on varma:  Älä riko autoasi pedon kehtoon oli absurdi.
Vapautin itseni kaikista hyvän tarinan ja sarjakuvan rajoista,
ja kaikki vain tuomariston riesaksi.
Joskus on hyvästä tehdä jotain reippaasti omat taidot ylittävää.
Ei aina, mutta joskus.

Nyt on hyvä kokeilla erillaista lähestymistapaa.
Erillä tavalla kenties jopa absurdimpaa.

[Tikli]

Suurkiitokset palautteesta Auralle ja Alkimohapille!

Pulputanpa ensin jotain työstäni minäkin: Aluksi tarkoituksena oli skipata koko kilpailu ajan puutteen vuoksi (piti lukea yo-kirjoituksiin), mutta kynä tarttui käteen kuitenkin deadlinen ollessa jo pelottavan lähellä. Nyt sitten olen posket melkein punaisiksi palaneina katsellut läpi omia sivujani antologiasta: ylipitkiä jalkoja, symmetriat miten sattuu ja puhekuplat… hiukan viimeistelemättömiä. Aura mainitsi “suht höttöisestä” ruutujaosta. Myönnän syyllisyyteni tähän. Ruutujako on yksi iso ongelma itselläni. Joudun pohtimaan sitä aina pitkään, eikä silloinkaan lopputulos ole välttämättä sujuvaa.

Ja sitten taustat (siis ne vähäiset mitä työssäni nähdään ). Alkimohap tuossa kuvailikin niitä aikas paljon (ja laittoi kuvalinkkejäkin noin paljon, iip!). Olen tullut siihen tulokseen, että juuri tällaiset muutamalla viivalla piirretyt, mahdollisimman yksinkertaiset taustat toimivat itselläni parhaiten. Taidot ei ainakaan vielä riitä parempaan, joten suurena tavoitteena onkin vain pitää lukija suht koht kartalla, ilman sen kummempaa silmänruokaa.

Itse piirrostyylini puolestaan… Myönnän jälleen olevani syyllinen. Tällä kertaa tähän mainittuun geneeriseen tyyliin, mutta se on ihan tietoinen valinta. Omaa silmää kun miellyttää kaikista eniten mangan/animen yleinen ilme (miten sen nyt sitten määritteleekään), joten siihen olen pyrkinyt. Lopputulos kyllä näyttää siltä kuin olisin eksynyt matkalla, heh...

Tarinasta taas voi helposti päätellä, että sen takana on armoton fanityttö, joka pitää juuri näistä pehmopojista, jotka puolestaan pitävät toisista pojista. Pitkään kuitenkin mietin, laitanko tällaista vihjailua Miron ja Kustin välille, mutta lopulta en voinut vastustaa kiusausta (olen parantumaton tässä suhteessa ). Kaikista eniten pelkäsin tarinasta tulleen liiankin imelän, mutta hyvä jos se sai säilytettyä oikean tunnelmansa, siis juuri tuon lämminhenkisyyden.

Tekijältä toivoisi jatkossa rohkeampaakin taiteellista revittelyä

Tuosta taiteellisesta revittelystä en oikein tiedä, että pystynkö sellaiseen... (olisiko vinkkejä sen toteuttamiseen, anyone?)

ja tietysti sarjakuvantekemisen opiskelua.

Ai mitääh? Näkyykö harjaantumattomuus? Ei kai nyt sentään! No siis… Ainoa saamani jonkinlainen opetus sarjakuvanteosta rajoittuu yläasteen yhdistettyyn video-valokuva-sarjakuva -kurssiin. Aika hassua sinänsä ihmiseltä, joka rakastaa sarjakuvia ja etenkin niiden tekoa yli kaiken… Voih, taidan olla hiukan saamaton. Mutta useaan otteeseen mainittu Scott McCloudin kirjat Making Comics ja Sarjakuva, näkymätön taide tulee nyt varmaan luettua (ja näin minusta tulee jälleen yksi mainonnan uhreista  ).

Sitten vielä lyhyesti omista Hokuto suosikeistani:

Kuten Sunna-tätikin, olisin antanut kirkkaimman mitalin Snow samuraille. Teos pisti hymyilemään melkein joka sivulla uniikilla tyylillään ja letkeällä dialogillaan.

Toiseksi palkintojakkaralleni nousee Oni. Tarina oli saatu rakennettua hyvin ja piirrostyyli ja -tekniikka VAU!

Kolmanneksi sijoittuu Mewin Vaahtis (jos saan käyttää lyhennettä). Rakastan tekijän tyyliä ja tarinankerrontaa. Hyvän mielen mangavaikutteinen sarjakuva todellakin.

Neljäntenä Ansa. Odotin tekijältä jotain kunnon huumoripläjäystä, mutta naurun sijaan tulikin suru puseroon (öh, siis sillai hyvällä tavalla). Jotenkin kun vielä vikalla sivulla seisoo tylysti “loppu” alakulmassa niin sydän huutaa “EEEIII!! Eihän se tähän voi loppua!” Toivottavasti Tubbs päivittelisi lisäsivuja nettisivustolleen. Janoan jatkoa!

Viidenneksi kipuaa suosikkilistalleni Päämäärä. Verrattuna muihin töihin mukavan erilainen rytmitykseltään ja tyyliltään (itselleni tuli mieleen kaukaisesti Miyazakin Nausicaa-manga tussaustekniikan takia) Tarina yksinkertaisen ilahduttava.

Hui, tulipas jälleen pitkä viesti jonon jatkoksi…

[alkimohap]

Oh wow, kiero suunnitelmani näyttää toimivan. Houkutellaan tänne tekijöitä, jotta voidaan mainostaa niille sarjakuvaoppaita.

Ei, siis mahtavaa, että muutkin tekijät vaivautuvat tänne. (Ja sattumalta juuri Tikli, jota tulin piilevästi hämmästelleeksi.) Vaikka toisaallakin vallitsevan ihastuneen hiljaisuuden soisi rikkoutuvan, niin Kvaak on ainakin paras paikka keskustella ruutujaoista, jos semmoseen on tarvetta.

Itse piirrostyylini puolestaan… Myönnän jälleen olevani syyllinen. Tällä kertaa tähän mainittuun geneeriseen tyyliin, mutta se on ihan tietoinen valinta. Omaa silmää kun miellyttää kaikista eniten mangan/animen yleinen ilme (miten sen nyt sitten määritteleekään), joten siihen olen pyrkinyt. --- Tarinasta taas voi helposti päätellä, että sen takana on armoton fanityttö --- Kaikista eniten pelkäsin tarinasta tulleen liiankin imelän, mutta hyvä jos se sai säilytettyä oikean tunnelmansa, siis juuri tuon lämminhenkisyyden.

Ymmärsin sen heti. Piirroksen takia ei edes tarvitse olla fanityttö, jotta kaikki avautuisi vahvasti. Sekin, mikä sen vaaleahiuksisen nimi on. Kyllä se ihan kaikki menee tajuntaan. Edit: Juuri tänä aamuna tulin taas lukeneeksi sen Tuhkaa siivissä yllättävän otollisessa mielentilassa. Vaikea sitä on kuvata sanoin, paitsi että pulssi kiihtyy ja kädet alkavat täristä. Jotkut sivut ovat vain niin uskomattoman kauniita, korkealentoisia kokonaisuuksia. Omat suosikkini ovat 159, 167, 169-170, 172-176 ja 181. Ruutujako voi olla höttöistä, mutta noilla sivuilla se on pikemminkin kaunista, ilmavaa, tyhjää tilaa käyttävää. Huh. Itse en näin kovaan tavaraan ole Japanista vähään aikaan törmännytkään, vaikka tämä on hengessään juuri sieltä, siis minusta kaikkein eniten koko kokoelmassa. Ja kuitenkin tunnistettavasti vielä suomalaista. [/fanitusta]

Aiheen laidalta: Itseänikin kiinnostaa se, kun nimenomaan pelkistämisellä ja liioittelulla voi tiettyjä asioita, kuten juuri ilmeitä, kuvata sarjakuvissa paljon voimakkaammin verrattuna realismiin pyrkivään esitykseen. Noinkin vahvasti nimenomaan, siksi se olikin aika kovaa kamaa minulle. Sellainen tyylittely on vielä aivan oma maailmansa, joka ei välttämättä enää esitä oikeaa maailmaa aivan suoranaisesti, ja siksi piirretyt maailmat ovat niin koukuttavia. (Aivan kuten musiikki on täysin oma maailmansa.) Käsittääkseni kun kasvoja kuvataan realistisesti ja yksityiskohtaisesti, niin ilmeiden vivahteikkuus on suurempaa, mutta vastaavasti pitkälle viedyllä tyylittelyllä saa "sarjakuvamaisen" sävyisiä ja hyvin voimakkaita ilmeitä. Verratkaa vaikkapa Tikliä ja Amphia (Onin tekijä Hokuto-kokoelmassa) keskenään. Amphilla on ehkä enemmän tietotaitoa ilmeiden anatomiasta ja hahmojen tunnetilatkin kytkeytyvät enemmän reaalimaailmaan, mutta Tikli saa aikaan voimakkaampia ilmeitä melko abstraktilla, yksinkertaisella, sarjakuvamaisella tyylittelyllä.

Ja vielä: Vähän samanlaisen vertailun saa vaikka Kiyohiko Azumasta ja Kozue Amanosta. Molemmissa ruuduissa Yotsuba&!:sta ja Ariasta on erikoinen tunnelma, joka kuvastuu hahmojen ilmeistä. Toisella silmät ovat kaksi viirua, toisella melko realistisesti kuvatut. (Tuolla snail-jutulla Ena tarkoittaa vieressä seisovaa Miuraa. Ena on yleensä vakava, joten tällaiset jutut tulevat häneltä täysin puun takaa. Lukekaa Yotsubato!:a, niin ymmärrätte.) Ei tosin niin, että Azuman ilmeet yleensä löisivät lekalla päähän kuten Tiklin. (Tuossa koko hahmon olemuskin vaikuttaa. Samaa on myös Tähtilakissa.) Kyllähän näistä ties mitä hassuja esimerkkejä piisaa. Joka tapauksessa yksi mangan ja piirrettyjen kiinnostava asia.

Sekin vielä on mielenkiintoista, että vaikka Tuhkaa siivissä olisikin "fanimainen", niin siinä on muitakin sävyjä; ne kuolemajutut yhdistettynä niihin hahmoihin on se rankka juttu, mistä en aiemmin ollut varma, miten siihen pitäisi suhtautua. Siis, mikä näistä olisi vaikein sulattaa: se, että kuolema lähtee lomalle eikä tuuraajaa ole (Terry Pratchettin Mort), vai se, että saatat kuolla, kun joku toinen ihminen vain testaa yhtä juttua (Deathnote), vai se, että kuolema saattaa olla nuori poika, jolla on kissankorvamyssy? No, viimeistä ei otaku juurikaan ihmettelisi.

Tuosta taiteellisesta revittelystä en oikein tiedä, että pystynkö sellaiseen... (olisiko vinkkejä sen toteuttamiseen, anyone?)

No juu, oikeastaan halusin vain kannustaa kehittymään (kuten muitakin tekijöitä). Vaikka niin, että miten saisi mahdollisimman hyvää geneeristä animetyyliä. Tai yhä hienompia sivuja jatkuvasti peräkkäin. Edellinen on sekä piirtämisen että tyylittelyn hallitsemista minusta. (Yotsubato! on mielenkiintoinen, kun siinä on niin voimakkaasti tyyliteltyjä hahmoja, jotka kuitenkin on täydellinen osa sitä kolmiulotteisen realistista taustamaailmaa. Silmät on muutama kaari, mutta ne on hyvin huolella piirretty ja noudattavat tyylittelyn rajoissa realistisia muotoja. Vaikutelma ei ole "littana". Sitten sen vastakohta on kaksiulotteismaiseksi tyylitelty ja vähän omia perspektiivilakejaan noudattava maailma kuten Snow samuraissa.) Mutta totta kai kannattaa tehdä juuri siten kuin itseä kiinnostaa, ja Tuhkaa siivissä on mitä täydellisintä taidetta juuri näin, ei sen yksinkertaisuutta voikaan silleen kritisoida.

Luontevampi paikka Glorian kuvalle olisi vasemmalla.

Ja silloin sivun sommittelu taas olisi tylsempi. Siksi se [Vaahtiksen kakkossivu] on mainio näin.

Tunnelma on hyvinkin uninen ja pilvinen piirtäessä tätä, joten se on hyvinkin voinut tarttua paperille.

Itsekin luin sitä välillä yön pimeydessä. Toivottavasti se vain auttoi hakeutumaan oikealle taajuusalueelle.

Tuntuukin hassulta, kun tietämykseni ja taitoni ovat edenneet seuraavalle asteelle, ainoa julkaistu sarjakuvani on totaalista aloittelijahöttöä vailla tussausta.

Vielä tästä kolmannen sijan saaneesta voittajatyöstä, joka minustakin on paikkansa ansainnut: siinä kiehtoi se, miten ainakin Yoshiyuki Sadamotolta suodatetut (ei kopioidut) vaikutteet ovat muunnettu erottamattomaksi osaksi muuta tyyliä. Hahmot ja ympäristö ovat samaa, yhtenäistä maailmaa. Pinnan alta Älä riko autoasi pedon kehtoon on paikoitellen hämmästyttävän huolellisesti ja taidokkaasti piirretty. Se yhdistettynä siihen, ettei ole siloiteltua tussipintaa, on erittäin räväkkää ja piristävää.

Snow samurai: Sokerihumalaista menoa joka tuntui hieman tajunnanvirtamaiselta, ehkä pieni käsikirjoituksen (oliko sitä ) hiominen olisi tehnyt hyvää.

Toisaalta nyt pituutta hyödynnetään rauhalliseen kuvaukseen esimerkiksi siinä, kun päähenkilö on vieraana niiden eräiden paikallisten luona. Juoni menee eteenpäin koko ajan vaikkei huomaisikaan. Hienossa suvantokohdassa on sivujen 367-368 sisäkertomus siitä, kuinka pingviinit tulivat kaupunkiin, eikä se tunnu pakolla mukaan ahdetulta. Alan olla itsekin sitä mieltä, että tämä on paras.

Kommentit kolmesta muusta työstä. (Vaahterasiirappisörsseliä kritisoin viimeksi ehkä kohtuuttomasti. Lähdin miettimään, että saisko niiden tapaisilla pikkujutuilla tollaisista sarjiksista jatkossa vieläkin parempia, vaikken itse osaiskaan tuollaista tehdä. Ei näin, pahoittelen.)

Oni: Tyylikäs ja sävykäs, melkoisen taitavasti piirretty mysteerikertomus, kuten Amphin Indigo9:kin Finnmanga 2:ssa.

Käsikirjoituksen tyylissä oli jotain samalla tavalla höttöistä. Tai sitten se on vain minun pääni sisällä.

Kohtauksesta toiseen mennään aika rivakasti ja kuvat vielä vauhdittavat sitä. On pakko hidastaa, jos meinaa ajatella samalla. Kokonaisuus on melko looginen, muttei avaudu heti. Kaksi viimeistä sivua eivät liikaa alleviivaa tapahtumaa, joka on jätetty näyttämättä, vaikka se näkyykin kuvissa.

(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

Näin sen näin: demoni katkaisee sarvensa ja istuttaa ne naisninjan päähän, jolloin hän vuorostaan joutuu ottamaan ihmisiltä riisilahjoja demonin kaapuun ja naamioon kätkeytyneenä ties kuinka pitkään. Ulkopuolinen ja yhteisön vanki vaihtavat paikkoja. Sivu 309 hämmentää: vaikka demoni vain käyttää ihmisiä hyväkseen, hän ei silti itse voi lähteä milloin haluaa, vaan vasta sitten, kun ihmiset huomaavat petoksen. Pitääkö lahjojen vastaanottaminen ihmisiltä demonin vankina ihmisyhteisössä? Ja miten demonia voi kalvaa syyllisyys? Japanilaisessa mytologiassa oni on ilmeisesti hieman sama kuin demoni, muttei täysin. Tietysti oleellinen juju on se, että hän paljastuu joksikin muuksi kuin mitä on: inhimillisen oloiseksi, jopa androgyynisellä tavalla puoleensavetäväksi olennoksi. Viimeinen lause on hiukan monitulkintainen, vaikka lähinnä viittaakin ihmisuhriin.

Kuvapuolesta: Välillä tyylittely spurttaa kuviksi, joissa ei ole enää luonnollista varjoa, kuten sivun 299 viimeinen ja sivun 301 neljäs ruutu. Maukasta, ja sillä on vielä jonkinmoinen tarkoituskin kerronnan rytmittämisessä. Sivuilla 296-299 ja 304-305 on parasta kuvakerrontaa, ja ne ovat muutenkin tunnelmaltaan ja sisällöltään mieleenpainuvimmat kohtaukset.

(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

Ensimmäisessä kohtauksessa on uhkaavaa läheisyyttä ilman toimintaa. Nainen ei näytä tietävän, miten käyttäytyisi erikoisessa tilanteessa. Lopussa vivahteet heittävät voltin huumorin takia. Tässä lukija ei vielä tiedä, että naisella on oma suunnitelma. Jälkimmäisessä kohtauksessa osapuolet jo tuntevat toisensa nopeasti ohi kiitäneen toiminnan jälkeen. Pysähtynyttä latautuneisuutta, vaikka edellinen toimintakohtaus onkin lauennut.

Myös alussa, jossa ainakin länsimaissa pimeyteen yhdistyvä olento esittäytyy kirkkaassa päivänvalossa, on erikoinen jännite. Pari kritiikkiä tulevaisuuden varalle: Sivun 302 liike ja sen pysäytys voisi olla pysäyttävämpi. Samoin kasvot vievät vielä joskus liian suuren osan päästä sen puitteissa, kun pyrkii realismiin.

Kokonaisuutena Indigo9 on taiteellisesti kovempaa tavaraa ja jopa tyylikkäämpi, mutta Oni on teknisesti edistyneempi ja kunnianhimoisempi, ja vaikkei niin napakka ja helppolukuinen, niin kuitenkin aika hyvä.

Ansa: Shounen-ain äärimmäinen suomalaistus nimeään myöten. Ammattimaisen oloista ja helppolukuista, mutta laadukasta jälkeä, joka on kuin tehty myytäväksi ja koko Suomen kansan luettavaksi vaikkapa sellaisessa marketissa, jossa teoksen päähenkilötkin sattuvat kohtaamaan. Tai Suomen kuvalehdessä. Siis etenkin nuo kaksi ensimmäistä sivua ovat jotenkin todella kauniit ja hyvät, ja kerronnasta ja piirrostavasta tulee outoja mielleyhtymiä joihinkin vanhoihin mestareihin, hyvin etäisesti vaikkapa Veikko "Joonas" Savolaiseen ja Kari T. Leppäseen. En osaa tarkasti sanoa, enkä sitäkään, oliko se tarkoitus. (Vain mielleyhtymiä, ei mitään tiettyjä tekijöitä ja teoksia.) Jäpäkät rasteritkin sopivat täydellisesti tussiviivaan. Ei mitään liukusävyjä tietokoneella. Joka tapauksessa Tubbs osaa kyllä piirtää hämmentävästi ties mitä, mistä todistavat muun muassa hänen kotisivuillaan olevat, sangen mieleenporautuvat Muumipeikon ja Nuuskamuikkusen yhteensaattamiset. Ansassakin on kepeän ilmavaa viivaa ja letkeää anatomian kuvausta. Erittäin sujuva ja kompakti, joskin kaihoisan ihmettyneeksi jättävä kokonaisuus.

Päämäärä: Todellakin yksinäisen vaeltamisen, vapauden ja ylöspäin kiipeämisen tuntua. Välillä myrskyä, välillä aurinkoa ja kenties ihmeellisiä löytöjä. Maasto on kuvattu hienosti ja loppu oivalluksineen on huikea.

[alkimohap]

Vielä parista työstä ja sitten yleisemmin.

Muste: Sillä tavalla koristeellinen, että ruudut vaikuttavat joskus vähän limittäin ja sivutkin melkein kokonaisuuksina. Minusta tämä juuri siksi näyttääkin paremmalta kuin Effloresco Kvaakin arvostelun ja Otakun näytesivujen perusteella. Aiheena on sisäinen blokki, vähän monitulkintainen.

(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

Ilmeisesti päähenkilö ei halua hyväksyä sitä, mitä on, tai on joskus ollut, ja se on johtanut sisäiseen ristiriitaan.

Viileää ja sileää tietokonepiirräntää, mutta parhaimmillaan aika upeaa ja mystistäkin. Pidin aukeamista 600-601 ja 610-611. Visuaalisuudesta tulee minulle etäisesti mieleen CLAMPin Clover ja Kouyu Shurein Alichino.

Kuolemattomuuden jälkeinen elämä: Ikuisuuskysymyksiä käsittelevä, korkealentoisen rauhallinen ja tiivistunnelmainen fantasia. Käsikirjoitukseen on panostettu, mikä näkyy tekstissä, ja piirros on käsikselle alisteinen työkalu, jota tekijä käyttää välillä ihan hienostikin. Miljöö on scifimäisen abstrakteja, korkeita laatikkomaisia rakennuksia, ja erityisesti sivun 244 pohjustusruudussa ne kuvastuvat luoden yötunnelman. Aukeama 238-239 on tyylikäs aloituslataus. Taivaskaupunki muistuttaa ulkomuodoltaan Gunnmin Salemia, tosin siinä ideassa on kenties muutenkin jotain arkkityyppistä. Aukeama 254-255 taas on selkäpiitä karmiva kookkaan, painostavan mystisen aloitusruutunsa takia. Huomatkaa varjostuksen lievä tummeneminen tilan kattoa kohti niin, että rakennelman yläosa pyrkii katoamaan varjoihin, tosin vain hieman. "Onko tämä se sama kuin unessa?" Loppuratkaisussa alussa pedatut useat hahmot näyttävät hieman tarpeettomilta. Viivavarjostuksen yhdistäminen tietokonesävypintoihin on minusta hankalaa saada onnistumaan tyylikkäästi. Itse valitsisin jomman kumman, mutten molempia päällekkäin. Niin esimerkiksi Snow samuraissa on tehty. Ihan mielenkiintoinen, sisältää monenmoista pohdintaa, ja yksinkertainen juoni vetää hyvin.

Teoksien teknisestä toteutuksesta ei moitteita. Otava on tajunnut että tähänhän voi panostaakin.
Tervetullut lisä suomen sarjakuvamarkkinoille.

Finnmanga ilmestyy niin harvoin ja siihen mahtuu niin vähän tekijöitä että sillä perusteella (tai eden conien taidekujia kahlaamalla) skene ei kunnolla paljastu. ---
Taiteellisesti/sisällöllisesti FM on minusta parempi, mutta tuotantoarvoiltaan Hokuto 1 pesee sen. FM painii edelleen saman rasteroitumisongelman kanssa.

Otavan Hokuto Mangaa voisi jo nyt kutsua Suureksi ja mahtavaksi niin kisana kuin julkaisunakin. Tämähän kokosi mangaskenen tekijöitä aivan uudessa mittakaavassa mahdollisimman suuren yleisön nähtäväksi. Internetiinhän tekijät hukkuvat, kuten joku taisi mainitakin.

Julkaisu on minusta erinomainen: kunnolla Japanin malliin ja Suomen oloihin suhteutettuna. Paperikoko ja -laatu on juuri optimaalinen, ja kun sen yhdistää suureen sivumäärään, niin tällaiset puhelinluettelothan suorastaan houkuttelevat lukemaan. Painatuskin on laadukasta, kun eri piirrostekniikat tulevat yhtä hyvin esille (riippuen tietenkin itse tekijöidenkin osaamisesta). Parhaiten painojälkeä hyödyntävät teokset ovat minusta Vaahterasiirappisörsseliä, Huomisen tukkilaiset, Ansa ja Päämäärä. Sekä terävää viivaa ja rasteria että selkeitä ja voimakkaita harmaasävyjä.

Periaatteessa Hokuto Mangan pokkarimaista kokoelmaformaattia voisi käyttää monen tekijän pienjulkaisuissakin, mutta ehkä se olisi turhaa, pienimuotoista näpräilyä. Otavaa ja muita suuria kustantamoja tosiaan tarvitaan tällaiseen jatkossakin, kun julkaisujen laatu ja levikki on ylivoimainen ja parhaat tekijätkin saattavat hyötyä vähän muutenkin kuin töidensä esille saamisessa.

Edit: "pyrkii katoamaan varjoihin".

[Wilpuri]

En halua kaivaa sotakirveitä enkä muitakaan teräaseita, mutta sen verran kommentoin ketjun alkupuolella ollutta keskustelua, että kyllä se kertoo minusta vain rajallisesta päättelykyvystä, jos ei tajua miksi romanttisessa kuvassa on ruusuja, miksi jonkun nenä vuotaa tai miksi nolo hymyilee. Ihan samalla tavalla vaikka Asterixissa on käytetty kukkasia kuvaamaan oikein lipevää mielestelevää puhetta... luulevatko nämä eräät, että hahmo alkaa puhua kukkien kieltä?

[alkimohap]

Scott McCloudin kirjat Making Comics ja Sarjakuva, näkymätön taide tulee nyt varmaan luettua (ja näin minusta tulee jälleen yksi mainonnan uhreista  ).

Jos joku näistä innostuu, niin tuli mieleen, että nykyään Näkymätöntä taidetta saanee parhaiten kirjastoista. Nyttemmin Making Comicsiakin on joissain; periaatteessa sen saa kaukolainana minne tahansa Suomeen, jos ei ilkeä itselleen ostaa (vaikka ehkä kannattaa, jos tosissaan meinaa hyödyntää sitä sarjakuvanteko-oppaana). Eikä myöskään Mangan harmaasävyt ole mikään turha opas. Eri linjatiheyksisissä rastereissa on erilainen tunnelma jne. Että se siitä mainonnasta.

En halua kaivaa sotakirveitä enkä muitakaan teräaseita, mutta sen verran kommentoin ketjun alkupuolella ollutta keskustelua, että kyllä se kertoo minusta vain rajallisesta päättelykyvystä, jos ei tajua miksi romanttisessa kuvassa on ruusuja, miksi jonkun nenä vuotaa tai miksi nolo hymyilee. Ihan samalla tavalla vaikka Asterixissa on käytetty kukkasia kuvaamaan oikein lipevää mielestelevää puhetta... luulevatko nämä eräät, että hahmo alkaa puhua kukkien kieltä?

Juu, kuten minua fiksummat jo aikaisemmin totesivat, ymmärrys syntyy asiayhteydestä intuitiivisesti eikä siihen tarvita syvällistä tuntemusta vaikkapa joistain Japanin kulttuurissa vallitsevista sovinnaisuuksista. Siten ruusujen tulkitseminen hahmon sisäisen maailman ihanuudeksi ei ole minusta sen vaikeampaa kuin ymmärtää, mikä on puhekupla, tai puhekuplan ja ajatuspilven ero. Sitten taas äkillisessä, voimakkaassa kiihottumisessa sieraimet tuppaavat laajenemaan aistikkaasti ja sydän hyppää kurkkuun, minkä seurauksena verta turskahtaa nenästä voimakkaasti - jopa niin, että hahmo lentää selälleen sen seurauksena. Liioittelu auttaa ymmärtämään. Pelkkää realistista, hillittyä nenäverenvuotoa ei yhdistä samalla tavalla kiihtymykseen, vaikka pidättyväisille ja siisteille japanilaisille sekin olisi erityisen likaista ja sopimatonta. Ja jos tilanne käy tarpeeksi uhkaavaksi, niin pakkohan siinä on ruveta virnuilemaan. Kyllähän länsipiirretyissäkin näkee tätä "Hehe" *virn* ja sitten seuraavassa hetkessä toinen jahtaa toista 200 kilometriä tunnissa nuijan kanssa aina horisonttiin asti. The End. Normaalia, hallitsematonta kehonkieltä. Ihan kuten sekin, että joku raaputtaa takaraivoaan hämmentävässä sosiaalisessa tilanteessa. (Animefoorumilla pari pohdintaa nosebleedistä.)

Takaisin aiheeseen: vaikka tässä kisassa voikin olla vaikeaa kaivaa esiin se, mikä noissa töissä oikeasti on parasta, niin itselläni kekseliäisyys, omaleimaisuus ja lahjakkuus menee tasalaatuisuuden ja jopa harjaantuneisuuden edelle. Vaikutteidenkaan hakeminen ei ole itseisarvoista, vaikka tietenkin on mielenkiintoista juuri se, miten suomalaiset tekijät käyttävät niitä japanilaisia vaikutteita. Mangaa lukenut pystyy lähinnä toteamaan, mikä on japanilaista, ja mitä kliseitä on, ja mihin muihin teoksiin nämä kenties yhdistyvät. (Itse en löytänyt vahvaa intertekstuaalisuutta sentään. ) En ehkä pysty laittamaan töitä [vielä] arvojärjestykseen, mutta Vaahterasiirappisörsseliä - Tuhkaa siivissä - Älä riko autoasi pedon kehtoon -kolmikko on aika hämmentävä. Ja ainakin kaikista itse mainitsemistani töistä löysin jotain mielenkiintoista. (Lisäksi vaikuttavat tietenkin omat mieltymykseni.) Myös se Kyuushou - yhdeksän elämää oli piirrokseltaan aika jännästi tyylitelty ja mustaakin oli. Lahjakkaat mangaharrastaja-tekijät kiehtovat, ei niinkään ammattimaisen valmis jälki.

Kalevan Futoi yatsu -blogissa näyttää olevan jokaisen työn pintapuolinen arvostelu. Linkitin, kun tuskin se paljon viisaammaksi tekee. Vaikka sielläkin on minusta osuvia pointteja.

[alkimohap]

Pitipä vielä lisätä, että Snow samurain hahmot on ilmeikkäitä ja sympaattisia ja eläväisiä. Ehkä sekin on yksi tekijä siinä, miksi se on niin hyvä. Kummitteli alitajunnassa, mutta pulpahti nytten pinnalle. Jee.

[Mew]

_{Gaah, ei pitäisi jättää vastauksia viime tinkaan...}

On todella hienoa, että joku jaksaa antaa näinkin yksityiskohtaista ja rakentavaa kritiikkiä. Paljon kiitoksia siitä! Minun sarjakuvani, kuin myös ne muutkin Hokuto Manga-sarjakuvat, on tehty vuosi sitten, enkä muista enää tarkalleen mitä minä ajoin takaa sarjakuvassani. Lisäksi minulla on nyt aika lailla erilaiset tavoitteet tehdessäni sarjakuvia. Tämä keskustelu on kuitenkin virkistänyt muistia Vaahtiksen teosta. Tehtyäni sarjakuvani, en ollut järin tyytyväinen siihen, mutta lukiessani kommenttejanne olen alkanut pitämään siitä enemmän.

Minusta ekan ruudun jälkeen tulee ensin oikealla oleva kuva, sitten vasemmalla oleva ruutu ja siitä alas. Ensin Gloria nostaa sormen pystyyn ja sitten alkaa selittää ummet ja lammet, niin että kakkosruutu onkin aika täynnä sitä puhekuplaa. Kuplan kärki on kyllä aika pieni, se voi jäädä joltain huomaamatta. Se voisi olla suurempi ja mennä jopa reunan yli, jolloin se yhdistyisi oikealla olevaan kuvaan voimakkaammin...ehkä. Toinen ruutu pyrkii imaisemaan katseen heti ensimmäisestä, koska se noudattaa luonnollista ruutujen lukemisjärjestystä.)

Juuri näin minä sen suunnittelin menevän. Olin muistaakseni aluksi laittanut puhekuplan menevän ruudun reunan yli, mutta en pitänyt siitä, sivu näytti minusta silloin hieman sekavalta ja sotkuiselta. Voi olla että Glorian musta hame, sekä oikeassa alanurkassa oleva musta ruutu vetää katseen ns. väärään suuntaan. Glorian kyynärpää on kuitenkin sen verran toisen ruudun sisällä, että monet varmaan ymmärtävät jatkaa lukemistaan sinne. Lisäksi kukat jatkuvat siihen suuntaan.

Palautetta tekijälle: Tehostaisiko vielä reilusti paksumpi välipalkki, esimerkiksi kaksi kertaa paksumpi, sivun 421 miljöönvaihdosta?

Pikku hiljaa olen uskaltanut tehdä paksumpia ruutuja. Vuosi sitten tuota ei tultu niin paljon mietittyä, ruutu mikä ruutu. Tulevaisuudessa haluaisin kyllä käyttää paksumpaa viivaa - ei vain ruuduissa, vaan myös hahmoissa ja muussa. Seuraavaa sarjakuvaa tehdessä tuota pitää miettiä tarkemmin.

...jos vielä liioittelisi eleitä, asentoja ja ehkä kuvakulmia ja rajaustakin, niin saisi lisää säpinää. (Ei tietenkään liikaa, kun sekään ei sovi tyyliin.) Siinäpä se. Väheksymättä nykyistäkään ei muuta kuin lisää kaikkea mahdollista, siis tietoa ja taitoa.

Hahmot ja heidän ilmeet ovat tosiaan monessa kohdassa jäykät. En yksinkertaisesti ollut silloin niin hyvä piirtämään ilmeitä, tai siis luonnollisen näköisiä ilmeitä, kuin myös asentoja. Tämänhän sitten oppii, mitä enemmän piirtää ja kokeilee uusia asentoja ym. Tällä hetkellä olen tällaisella tasolla . Hahaa, nerokkaasti sujautin mukaan linkin deviantArt-tiliini. Käh köh, lisää kuvia nettisivuiltani. Krehem.

Tähän viestiin en viitsi vielä tunkea mukaan omat suosikkini, sekä kommenttini muista sarjakuvistani. Se tulkoon myöhemmin.

[alkimohap]

On todella hienoa, että joku jaksaa antaa näinkin yksityiskohtaista ja rakentavaa kritiikkiä. Paljon kiitoksia siitä! Minun sarjakuvani, kuin myös ne muutkin Hokuto Manga-sarjakuvat, on tehty vuosi sitten, enkä muista enää tarkalleen mitä minä ajoin takaa sarjakuvassani.

Eipä mitään, ja samat vielä kaikille muillekin tekijöille. Kiva jos kelpasi. Pitipä todeta, että eka kerta minullakin, kun kokeilin tällaista syvällisempää pureutumista joidenkin toisten tuotoksiin ja jopa arvostelemistakin. Tiedä sitten, oliko se fiksua ajankäyttöä, ja päädyinkö johonkin mielenkiintoiseen muutenkin kuin tekijöiden kannalta. Ainakin oma kriittinen silmä terävöityi ja ilmeisesti tätäkin ketjua vielä joku seuraa... Vuoden viive kyllä merkitsee tekijöille aika paljon, kun ne kehittyvät koko ajan. No, tällä kertaa tämmöistä, olkoon hyväksi vain, tapahtui suomimangalle sitten mitä hyvänsä jatkossa.

Tähän viestiin en viitsi vielä tunkea mukaan omat suosikkini, sekä kommenttini muista sarjakuvistani. Se tulkoon myöhemmin.

Hmmm, vielä lisää kilometriviestejä?

[haplo]

Ensimmäinen kahdesta kirjasta luettu, ja tunnustettakoon että oli parempaa luettavaa kuin uskoinkaan.

Oli mukavaa huomata sarjakuvien olevan näinkin hyviä, ja vaikka taustoja toisinaan olikin liian vähän, parhaissa töissä se ei häirinnyt lukemista liiaksi. Olin myös huomaavinani vaikutteita eurooppalaisestakin sarjakuvasta, mikä on vain plussaa ottaen huomioon mikä oli alkusuhtautumiseni Hokutoon. Pelasti lukukokemusta huomata ettei mangasta ole otettu sokeasti vaikutteita vaan on käytetty sarjakuvasta yleensäkin niitä hyviä puolia hyväksi.

Pari mainintaa siitä, mitä tarinat toivat mieleeni japanilaisen sarjakuvan ohella:

Pieni suuri lentäjäpoika toi mieleen sekä piirrostyyliltään että sarjan juonen rakentelusta mieleen monet nykyiset italialaisen Disney-sarjakuvan tekijät. Jos hahmot olisivat olleet ankkoja, olisi tarina mennyt täydestä ja olisin luullut uuden italialaistaiteilijan otetun julkaisuus Suomessa.

Kuolemattomuuden jälkeinen elämä sai minut ajattelemaan Semicin aikanaan julkaisemia Moebiuksen sarjakuvia Stelin ja Atanin seikkailuista (Tähti, Aedenan puutarhat sekä Jumalatar) sekä ehkä myös Jalavan Mustan Incalin. Pidin tarinasta ja sen aiheesta kovastikin.

Lisäksi jokin sarja taustalla liikehtineine hahmoineen muistutti Kaspar Keskiyöstä, mutta kirja ei ole nyt käsillä, joten tarkistan asian myöhemmin.

Lisää kommenttia tulossa toisesta osasta jos se herättää jotain mielessäni.

[Hämähämähäkki]

Voi voi voi... mitäs nyt tästä oikein sanoisi.
Jos sarjoja oltaisiin karsittu vieläkin kovemmalla kädellä ja jätetty jäljelle vain parhaat sarjakuvat - joskin sekin olisi suhteellista ja subjektiivista -  olisi jäänyt käteen vain yksi opus ja sekin ollut sangen ohut. Suurin osa on aika keskinkertaista tavaraa jonka olisi pitänyt jäädä sinne pöytälaatikkoon, ainakin hioutumaan jos ei muuten.
Mutta ei tämä kokoelma täysin susi ole. Onhan toki kelvollisia sarjoja eksynyt mukaan, onneksi.

Sääli kyllä, ikäväkseni myös huomasin että jotkin sarjoista joissa piirrosjälki on keskivertoa parempaa, tarina tuppaa olemaan heikonlainen eikä kaikkea välttämättä selitetä kunnolla. Esimerkiksi Amphin Oni... Piirrosjälki on teknisesti upeaa, sitä en käy kiistämään, mutta hahmojen - etenkin demonin - motiivit menivät ihan ohi. Öhm.
Sitten on myös Puu, jossa vilahtaa statistihahmo jolla ei oikeastaan ole mitään yhteyttä kahteen päähenkilöön saati tarinaan.

(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

Keskiössä ovat siis lapsuuttaan muistelevat ystävykset mutta nimettömäksi jäävää yhdessä ruudussa esiintyvää miestä ei olisi mielestäni tarvinnut näyttää lähikuvassa.

Onko kyseessä on cameo-rooli? Mikä? Siihen olisi ollut mukava saada selitys.
Siivet selkään ja tekijän pakkomielle viljellä japaninkielisiä nimiä ja sanoja aiheutti minulle päänsärkyä. Hahmot ovat sympaattisen näköisiä mutta heihin ei oikein saa otetta. Kaikki tapahtuu turhan äkkiä. Ainoa mikä jäi päähän oli se että ANIKI TULOO JA SYÖ. Lisäksi höpsö ja naiivi päähenkilö on niin Son Goku että että...
Shakkimatissa hahmoja ei meinaa tunnistaa toisistaan kuin värin perusteella ja loppuratkaisu töksähtää hieman. Piirrosjälki on toki hienoa - on hienoa nähdä lyijykynällä tehty sarjakuva musteella tehtyjen töiden keskellä mutta siinä ne meriitit sitten olivatkin.

Panostakaa vastaisuudessa juoneen, henkilöiden motiiveihin ja niiden kehittymiseen, pliis. Lisäksi - ripaus omaperäisyyttä ei olisi pahasta.

Tarinallisesti ottaen ehkä paras sarja mielestäni olisi Snow Samurai. Päähenkilö jää ikävä kyllä hieman värittömäksi joten sivuhenkilöt saavat sympatiani, eritoten paikallisen keksijäneron kommellukset sekä pääkonna hupsuine nimineen. Ja sitten on ne pingviinit.

Ansa - lyhyt, mutta herkkä tarina. Päähenkilöä käy sääliksi. Lisäksi tarinan nimi sisältää useita merkityksiä (ken tuntee internetin pimeän puolen käsitteitä tajunnee) joka sai hykertelemään. Mutta päähenkilön edesottamuksia olisi hienoa lukea lisääkin.

Vaahterasiirappisörsseliä on tarinaltaan söötti ja romanttinen, taattua Mew-linjaa. Loppuratkaisu sai tosin kurtistamaan kulmiani mutta saipahan päähenkilö sitä mitä kaipasikin ja vähän muutakin. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Ja sitten on suosikkipiirtäjäni Juha Harjun samuraisarjis - jonka nimi ei nyt tule mieleen - joka on tuttuun tapaan erittäin ammattimaisesti piirretty, mutta kovin lyhyt, ilmeisesti semmoinen tunnelmapala. Olisi tosin kiva lukea vähän pidempiä sarjoja.

Mutta.
Lasketaankohan jälleenlukuarvoksi se että se mitä ei ensimmäisellä lukukerralla auennut, ei välttämättä tajua sitä seuraavillakaan lukukerroilla?

...

[Grezen]

Esimerkiksi Amphin Oni... Piirrosjälki on teknisesti upeaa, sitä en käy kiistämään, mutta hahmojen - etenkin demonin - motiivit menivät ihan ohi.

Selailin just duunissa nämä molemmat alpparit läpi, ja omaksi suosikikseni nousi juuri tuo Oni. Juoni oli minusta ihan ymmärrettävä, piirrosjälki kaunista ja ammattimaista, ja typografiakin (fonttivalinta ja tekstin asettelu puhekupliin) oli onnistunut, toisin kuin monessa muussa työssä. Toinen, mistä tykkäsin, oli Mirella Baasin härminkäistarina (Sininen kuin lumikide), jossa oli älytty mukavasti pitää miljöö ja tarina kuitenkin aika suomalaisina, eikä väen väkisin vääntää mukaan liikaa japanilaisuuksia. Tuo Onihan oli sitten hyvinkin japanilainen, mutta kuitenkin onnistuneesti.

Joukossa oli monta tarinaa, joista en tajunnut hölkäsen pöläystä, enkä jaksanut siis ruveta niitä tarkemmin lukemaankaan. Voittajatyö oli yksi näistä - tosin siitä sentään ymmärsin lopun. Voittajatyössä silmää miellyttivät sentään kaunis piirrosjälki ja ihan kohtuullinen typografia.

Monella piirtäjällä olikin piirrosjälki ihan kohdallaan ja muutamalla jopa erityisen kehuttavaa. Ykkösopuksen Haru esimerkiksi piirsi todella kivasti. Tarinaa en sitten taas käsittänyt lainkaan. Käsintekstauksesta plussaa, vaikka se vähän horjuvaa olikin. Liian monessa albumeihin valitussa sarjakuvassa on typografia päin v**tua, löytyy rumia fontteja, huonoa asettelua ja täyteenahdettuja puhekuplia. Tosin enpä ole liian monessa "ammattimaisessa" mangapokkarissakaan turhan nättiä typografiaa nähnyt.

Erikseen voisi vielä erityisen mukavasta piirrosjäljestä kehaista mm. Mewiä, JP Saarta, Nokea, Tubbsia... ja olihan noita muitakin. Näiden neljän tarinatkin jaksoin kuitenkin poikkeuksellisesti lukea kokonaan, vaikka mikään ei erityisemmin tunteita herättänytkään. "Ihan kivoja", hyvässä ja pahassa.