Jos nyt lyhyesti tänne rykäisisi omia mielipiteitä Hokuto Mangasta, niin varmaan tuolle kuulostaisi (ja ei, ei ole mitään tekijöitä hyödyttävää syväanalyysiä tämä):
Kuten arvata saattaa, yhteismitaltaan lähes 700-sivuiseen kokonaisuuteen on päässyt livahtamaan liian monta heikkoa lenkkiä – yksi satasivuinen pokkari olisi ollut ihan tarpeeksi. Paljon enemmän ei laatua ole mukaan mahtunut.
Juha Harjun Kohdatessaan he nauravat on graafisesti näyttävä tarina kahden samurain kohtaamisesta. Sekä ilmeikäs viiva että tunnelmallinen sisältö ovat täyteläisesti kohdallaan. Tästä ei manga-vaikutteinen jälki paljoa parane.
Hyvin on oppinsa sisäistänyt myös Maaria Laurinen, jonka historiallinen Oni käyttää mangoista tuttua ruutujakoa ja kuvakerrontaa taitavammin kuin yksikään toinen kirjojen sarjakuvista. Piirrosjälki on varmaotteista ja ammattitaitoista.
Julia Ruottisen Jytä apina edustaa teosten kauneinta kuvitusta, vaikka itse tarina jääkin pikkuvitsin asteelle. Eloisasti piirrettyä huumoria löytyy myös Iia Meriläisen vinkeästä Kappas-sarjasta sekä Sami Kivelän tarinaltaan tavanomaisessa Pieni suuri lentäjäpoika -vinjetistä.
Positiivisen puolelle lipsahtavat vielä Päivi Toikan osaavasti taiteiltu Ansa, Timo Paanasen maalauksellinen Sisar sekä Jenna Kälviäisen satumainen, joskin ylipitkä Tähtilakki.
Näiden oheen löytyy muutama jollain tasolla kuosissa oleva sarja. Sellaisia, joissa yksittäiset kuvat saattavat olla kelvollisia, mutta sarjakuvallinen kerronta ja tarina täysin hukassa. Tai niitä, joissa huumori ja energia ovat kohdallaan, mutta kuvapuoli täysin amatöörimäistä.