Kirjoittaja Aihe: Otavan Hokuto Manga  (Luettu 53674 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Toni

  • Jäsen
  • Viestejä: 1 726
  • Tähtivaeltaja Sarjakuvaneuvos Rakkaudesta Kirjaan
Vs: Otavan Hokuto Manga
« Vastaus #90 : 11.12.2007 klo 18:13:21 »
Jos nyt lyhyesti tänne rykäisisi omia mielipiteitä Hokuto Mangasta, niin varmaan tuolle kuulostaisi (ja ei, ei ole mitään tekijöitä hyödyttävää syväanalyysiä tämä):

Kuten arvata saattaa, yhteismitaltaan lähes 700-sivuiseen kokonaisuuteen on päässyt livahtamaan liian monta heikkoa lenkkiä – yksi satasivuinen pokkari olisi ollut ihan tarpeeksi. Paljon enemmän ei laatua ole mukaan mahtunut.

Juha Harjun Kohdatessaan he nauravat on graafisesti näyttävä tarina kahden samurain kohtaamisesta. Sekä ilmeikäs viiva että tunnelmallinen sisältö ovat täyteläisesti kohdallaan. Tästä ei manga-vaikutteinen jälki paljoa parane.

Hyvin on oppinsa sisäistänyt myös Maaria Laurinen, jonka historiallinen Oni käyttää mangoista tuttua ruutujakoa ja kuvakerrontaa taitavammin kuin yksikään toinen kirjojen sarjakuvista. Piirrosjälki on varmaotteista ja ammattitaitoista.

Julia Ruottisen Jytä apina edustaa teosten kauneinta kuvitusta, vaikka itse tarina jääkin pikkuvitsin asteelle. Eloisasti piirrettyä huumoria löytyy myös Iia Meriläisen vinkeästä Kappas-sarjasta sekä Sami Kivelän tarinaltaan tavanomaisessa Pieni suuri lentäjäpoika -vinjetistä.

Positiivisen puolelle lipsahtavat vielä Päivi Toikan osaavasti taiteiltu Ansa, Timo Paanasen maalauksellinen Sisar sekä Jenna Kälviäisen satumainen, joskin ylipitkä Tähtilakki.

Näiden oheen löytyy muutama jollain tasolla kuosissa oleva sarja. Sellaisia, joissa yksittäiset kuvat saattavat olla kelvollisia, mutta sarjakuvallinen kerronta ja tarina täysin hukassa. Tai niitä, joissa huumori ja energia ovat kohdallaan, mutta kuvapuoli täysin amatöörimäistä.
https://tahtivaeltajablogi.com – Ilman on paha elää!

Jarkko Sikiö

  • Valvoja
  • ***
  • Viestejä: 8 083
Vs: Otavan Hokuto Manga
« Vastaus #91 : 07.02.2008 klo 21:10:38 »
Olen lukenut nyt ensimmäisen näistä kahdesta kokoelmasta.

Teknisesti huomion herättävät iältään hieman muita vanhemmat tekijät. Sami Kivelän Pieni suuri lentäjäpoika ja Sanna Luotosen Joe Coffea ovat visuaalisesti komeita, mutta jättävät lyhytkestoisuutensa ja ideansa puolesta jälkivaikutelman pienoisesta alisuoriutumisesta. Toista ääripäätä edustaa Lari Rasku, joka kurkottaa Kuolemattomuuden jälkeinen elämä -tarinassaan jo liiankin korkealle. Kilpailu ja sen kautta oman työn julkaiseminen on toki melkoinen näytön paikka, mutta tekijöiden tulisi myös tunnustaa jossain määrin antologiaformaatin rajat.

Harmillisesti osa tarinoista ei anna kovinkaan omaperäistä vaikutelmaa tekijöistään. Tiina Levälammen Tuhkaa siivissä ja Airish Sippun Boh lainaavat ideoita Sandmanista. Nimimerkki Haru puolestaan tunnustaa avoimesti olevansa Akira Toriyaman fani. Turha sitä olisi kieltääkään, Siivet selkään lainaa tyylinsä suoraan esikuvaltaan.

Kokoelman parasta antia ovat rehellisesti tekijänsä näköiset tarinat. Charlotta Tiurin Yhdeksän elämää kertoo teinitytöstä, jolle toivomuskeiju epähuomiossa loihtii kissapojan. Mirella Baasin Sininen kuin lumikide kietoo vastaavasti teinitytön kohtalon härminkäiseen, söpöön demonipoikaan. Vaikka tunnetasolla minun on mahdoton eläytyä tällaisiin tarinoihin – ikää on tuplasti tekijöihin nähden ja sukupuoli väärä kohderyhmään nähden – tarinoiden ymmärtää toki olevan teinityttöfantasiaa eli shoujo-mangaa. Sellaisina tarinat ovat suorastaan hellyttäviä. Yhtä lailla mieltä lämmittää myös Jenna Kälviäisen Tähtilakki. Sadussa pikku tähti kadottaa lakkinsa ja lähtee etsimään sitä Maan päältä. Näistä Baasin tarina on kunnianhimoisempi, mutta samalla hieman hajanainen. Tiurin ja etenkin Kälviäisen kerronta on mutkatonta.

Ensimmäisen antologian huippukohta on Maaria Laurisen Oni, kertomus kylää riivaavasta paholaisesta.