toinen kerta toden sanoo....
niin Minnan viesteistä paistaa läpi että sielläkin omakohtaista kokemusta lastensarjakuvista.
Omalle pojalle luettu niin kirjoja kuin sarjakuvia viikon vanhasta tähän päivään. Molemmat ovat ilokseni kiinnostaneet ja 6-vuotiaan omissa töissä on kuvakerronta pelottavassa määrin hallussa.
Sivu-ja ruutujakoa myöten.
Pojan suosikkeja ovat mm. Pikot ja Fantasiot, marsupilami, valikoidut Aku Ankat(pojan, ei minun), Tintit, Asterixit, Hämähäkkimiestä ja TMNT:tä unohtamatta.
Toisin kuin yleensä luullaan ei lasten suosima sarjakuva ole kukkahattutätikommandon suosimaa hajutonta ja mautonta kevyttä höttöä. Lapsille ei voi valehdella.
Neil Gaimanin Coraline kirja on hyvä esimerkki, se mitä monet aikuiset pitävät kirjassa jo kauhuna on lapsista vain asiaan kuuluvaa tarinankerrontaa.
Lasten kykyä eritellä tosi ja fantasia toisistaan aliarvioidaan pahasti. Sisällöllisesti tarinan on oltava tosi.
Tässä kohtaa tuo Natasha ja dinosaurukset tulee kuvaan.
Siinä ei ole lähdetty tekemään sarjakuvakerrontaa mullistavaa taiteellista merkkipaalua, mutta puutteistaan huoklimatta on selvää että tämän sarjakuvan tekemisestä tekijät ovat pitäneet.
tekemisen ilo paistaa vaikka tarina onkin kevyt.
nämä :
Jos sarjakuva tuntuu aikuisesta typerältä, se tuntuu lapsestakin typerältä vaikkei tämä sanoisi sitä.
Taannoinen iso lastensarjakuvakilpailu tuotti hävettävän surkean albumin koska tekijät olivat yrittäneet tehdä sarjakuvaa jollekin itseään tyhmemmälle, mikä on yleensä mahdottomuus.
ovat totta, mutta lapsi sanoo jos jokin on tyhmää, siitä riippumatta miten hienona ja taiteellisena aikuiset sitä pitävät.
Siinä onkin yksi mikä erottaa lastensarjakuvat jos jokin. Niissä on oltava jotain sisältöä: hahmojen aitoja, teemojen ja subtekstin uskottavia.
Ajatuksenvirran ja taiteellisen angstin voi suosiolla unohtaa.