Paljon painavaa asiaa on jo kirjoitettu Cheyennien kapinasta. Tarina oli perinteinen Tex seikkailu, hyvässä ja pahassa. Kliseitä löytyi turhan paljon, mutta niitä sieti tällä kertaa keskivertoa paremmin, koska kuvitus oli mahtavaa, toimintaa paljon ja juoni rullasi jouhevasti, joskin yllätyksettömästi, eteenpäin.
Valitettavasti Nizzi ei ollut jaksanut panostaa yhtään konnakaartiinsa, joka koostui läpeensä pinnallisista peruskelmeistä, joiden motiiveissa tai metodeissa ei ollut mitään uutta. Säälittävää mielikuvituksettomuutta ja saamattomuutta, huomioiden tappoyritysten lukumäärän ja moninkertaisen miesylivoiman. Saatanan tunarit. Huvitti myös se tässäkin toistunut kaava, millä kelmit ampuvat ohi väijytyksessä, mutta kun Carson näyttää hattuaan, siihen kyllä tehdään aina komeasti reikä. Ja miten Tex ja Carson osuivat joka luodilla (varsinkin täydessä laukassa ampuessaan taaksepäin vainoajiaan) selviämättä itse ilman naarmuakaan. Hirveä kasa konnia päätyi muuten tarinassa salamiksi Texin ja "äijäpahan" toimesta, olikohan jopa 30+.
Ei siis mikään Nizzin myöhäiskauden mestariteos, mutta jos ei kiinnitä yksityiskohtiin liikaa huomiota, ihan ok tarina. Ja Del Vecchio nosti paljon keskinkertaisen tarinan osakkeita perinteisellä ja realistisella kuvituksellaan. Täydet pisteet siitä! Erityisesti miellytti luonnon kuvaus: puut, risut, heinikko, kivet oli piirretty taidolla.
Nymanin suomennoksesta pidin. Paikoin heitot olivat hykerryttävän hillittömiä, kuten "Rivollit räpylään riuhtaise hep!" Välitön klassikko! Ihan tuli tunne, että Nyman olisi irroitellut käännöksen kanssa aiempaa enemmän, mikä oli ehdottomasti hyvä juttu. Olen värikkäiden suomennosten kannalla eikä ole rikos muhevoittaa mahdollisesti kankeampaa alkutekstiä sopivilla heitoilla. Ainoa mikä tässä hieman kiusasi oli tyyli, jolla Tex puhutteli Carsonia äijäpahaksi, papparaiseksi ja vaariksi. Mutta senkin kanssa eli. Moogiltakin mielellään näkisi lisää taidonnäytteitä Texin parissa.