Tulipa luettua vihdoin ja viimein koko spektaakkeli: tällä hetkellä on semmoinen siunattu tila, että Luupäitten monia osia saa kirjatoreilta hyvin edullisella hinnalla...
Kakkososan hilpeän lehmäravijakson jälkeen koin tarinan polkevan hieman paikallaan, ja vakavampaan tunnelmaan totuttautumiseen meni yllättävän kauan. Muttei Smith tietenkään sorru missään vaiheessa tosikkomaisuuteen. Sarjakuvallista huumoria hän viljelee peräti häkellyttävästi, mestarin lailla, ilman halpahintaisuuksia. Ajoitukset ja ilmehdinnät ovat täydellisyyttä, ja moni "vitsi" syntyy lukijan päässä. Esimerkiksi lempihahmoni Auvon kuvittelin ruutujen välissä hyvinkin perverssiksi weirdoksi, joka nauttii heinäsirkkakuuroista ja kuivista leivänkannikoista. Rottaolionpoikanen ja epämääräisiä sätkiä polttelevat mehiläisetkin olivat ihan ykköstykkiä!
Luetteloksi tuppaa menemään tämäkin hehkutus. Jotenkin loppuratkaisulta ehkä odotti enemmän, mutta kun ajattelee, miten itse muka olisi lopettanut paremmin, niin eipä tule mitään mieleen.
Koko Luupäiden saagan voisi aivan hyvin sisällyttää äidinkielenkurssiin, jossa täytyy lukea jotain. Lämpenen Smithin ristiriitaiselle fantasiamaailmalle enemmän kuin hajanaiselle Tolkienin iltasatuilulle. Enkä näissä albumeissa jäänyt värejä kaipaamaan, kun en niin tee mustavalkoisten klassikkoelokuvienkaan kohdalla.
