Pelkäsin vähän viimeisen Luupäät osan ilmestymistä. Koko juttu tulisi joko lässähtämään siinä tai mahtisaaga saisi arvoisensa lopun. Kuinka siinä sitten kävi. Siihen hetken kuluttua.
Sarja on ollut tosi pitkä ja näin ollen ajatukset siitä ovat muuttuneet matkan varrella jonkin verran. On ollut jopa lievää kyllästymistä (uudelleen luettaessa), sekä uudelleen löytämistä ja ihastumista aina uuden osan myötä. Kun löysin vahingossa ensimmäisen osan joskus kymmenen vuotta sitten Turun kirjakahvilasta (olin töissä kulttuurikeskuksessa tuolloin) ja nappasin sen junamatkalukemiseksi, niin enpä arvannut kuinka koukkuun jäisin. Ekasta osasta asti, on jatko-osia tullut kyseltyä kaupoista ja Likeltäkin useampaan kertaan. Ikään kuin niiden ilmestymisnopeus olisi jankuttamisestani lisääntynyt.
Kolme tai neljä ensimmäistä albumia tuntuivat ylimaallisen hienoilta niin huumorin, tarinan, kerronnan kuin kuvallisen ilmaisunsakin puolesta. Viides albumi oli vähän outo väliosa kissasta kalliolla, mutta viihdyttävä sellainen. Osat seitsemän ja kahdeksan eivät räjäyttäneet tajuntaa, mutta alkoivat johtaa ajatuksia siihen tosia-asiaan, että tämä tulee vielä päättymään. Mutta miten? Se oli iso kysymys hamaan loppuun saakka. Tai siis viimeiseen osaan.
Niin että mitäkö ajattelin lopetusosasta...? Viimeinen osa nostikin taas fiilikset samalle levelille kuin ensimmäiset hittialbumit. Tuli vastauksia kysymyksiin, oli hillitöntä aktionia ja loppusivujen "paluu historiaan" kohdat suorastaan koskettivat. Tuntui hyvältä, että sarja päättyi, eikä jäänyt jauhamaan kuin Aku Ankka ja päätös oli ehkä jopa hitusen parempi kuin odotin.
Kiitos J. Smitti, ettet tehnyt ohareita jättämällä tarinaa kesken, kuten jotkut itselleen liian kunnianhimoisiin projekteihin sukeltaneet sarjakuvailijat.
Long live Bone!
8)
PS: Kannattaa lukea Smittin Rose ja Stupid Stupid Ratt-tails. Ne antavat näköaloja myös koko Luupäät sarjaan.
PPS: Mulla on ranteessa jännetuppitulehduksen alku, joten pitää himmailla kirjoittamisessa... kuten huomaatte...
