Itse asiassa tylympi totuus on, ettei milään kritiikillä ole koskaan mitään arvoa eikä merkitystä kenellekään muulle kuin kriitikolle itselleen.
Höpö höpö. Tohon et usko itsekään. Sanahelinää.
Nihilistiksi voi minua mainiosti kyllä kutsua näissä asioissa.
Mutta tosiaan... Kritiikit ovat joskus kaikessa koomisuudessaan suorastaan rattoisaa luettavaa, jos ne laaditaan suuren auktoriteetin arvovallalla a la Pekka Tarkka. Tämä legendaarisen onneton kirjallisuuskriitikko on hupaisa ilmestys, kun hän menettää holttinsa, ähkii ja puhkuu, vouhottaa ja vaahtoaa, karjuu ja ulvoo.
Ja kuinka ollakaan, jos kritiikin kohteena on perinteinen painettu teos, niin kaikesta tästä intohimoisesta valittamisesta huolimatta yksikään herra tohtori Tarkan kuohahdus ei pysty muuttamaan teoksesta sanaakaan, koska ne kaikki ovat siinä teoksessa jo ja siinä myös pysyvät. Kun Tarkka vaahtoaa kuoha suusta pärskyen, hän parhaimmassa tapauksessa tulee samalla möläyttäneeksi pöllömäisyyksiä, ja hänen jokainen sananvalintansa osoittaa, että hän ei ole tajunnut koko asiasta hölkäsen pölähtävää.
Ja siinä onkin suurinpiirtein kaikki, mitä "persoonansa esiin tuova" kriitikko a la Jukka Epätarkka voi saada aikaan. Hän osoittaa olevansa a) tonttu ja b) armottoman myöhässä. Tästä syntyykin useiden hänen kritiikkiensä suurenmoinen viihdearvo.
Sen ajan mitä olen (kirjallisuus)kritiikin mahdollisuuksia pohtinut (20 vuotta), olen kummastellut lakkaamatta sitä uskomusta, että valittamalla maailma miksikään paranisi. Jos näin olisi, niin ryhdytään kaikki äkkiä moittimaan paatoksella kaikkea mitä Suomessa julkaistaan, ja kas, meistähän tulee kädenkäänteessä sarjakuvan suurvalta. Helppoa!
Jos maailmassa ylipäätään asiat miksikään koskaan muuttuvat, ne yleensä muuttuvat kaikesta kritiikistä huolimatta, ei sen ansiosta. Ihminen vain haluaa kuvitella että hänellä ja hänen sanomisillaan olisi mukamas jokin suurenmoinen vaikutus.
Jos nyt tätä kaikkea soveltaa sarjakuvakritiikkiin, niin hajuton, mauton ja vetinen tuoteselostekritiikki olisi itse asiassa parasta mitä minkään julkaisun lukijalle voi tarjota. Jos vaikkapa H.Römpötti pitäisi esimerkiksi jonkin teoksen henkilökuvausta riittämättömänä, niin oolrait, mutta mitä ihmettä minä sillä tiedolla teen? En mitään. EVVK. Etenkin sarjakuvan ollessa kyseessä 2-3 esimerkkiruutua kritiikin vieressä kertoo tyylistä, hahmoista, tunnelmasta ja sarjan maailmasta enemmän kuin yksikään kriitikon sana.
Tuoteselostekritiikkikin on aivan riittävän vaikea taiteenlaji. Voisihan sitä kirjoittaa ”1970-luvun Siivet-lehti piti urheasti yllä 1950-luvun englantilaisten Korkeajännitysten Battle Britton –henkeä”, mutta entäs jos ei tunne Siipiä sen paremmin kuin 50-luvun Korkkareitakaan? Informaatiosisällön likiarvo nolla. Jos sen sijaan kritiikissä on osoitettavissa selviä asiavirheitä ja puutteita, silloin voi sukeutua kritiikin kritiikkiä ja mielenkiintoista keskustelua. Ehkä pitäisikin toivoa mahdollisimman paljon mahdollisimman kehnosti kirjoitettuja kritiikkejä – niillä ainakin on jokin merkitys.
Ugh.