Minä pidin Sankariteoista. Enkä vain siksi, että pidän Rannan töistä yleensäkin ja koen että Sade on yksi niistä töistä, jotka palauttivat tahtoni piirtää ja piirtää nimenomaan sarjakuvaa. Mutta miksi?
Ehkäpä Sankariteot tavoitti juuri minusta, parikymppisestä harrastelija piirtäjästä joka vielä etsii itseään, sen pääkopassa muljuvan pahimman epäonnistumisen pelon. Sen totuuden, että vaikka kuinka nousen ratsuni selkään -otan kynän käteen, kirjoitan novellin, maalaan taulun- ei sitä kukaan silti näe, koe, tunne, samalla tavalla kuin minä.
Ja sitten se hirvittävä maailma, joka syöksee tulta ja huutaa, että teepä lapsia ja menepä töihin ja olepa kunnolla. Se lohikäärme on minulle se hirviö, yksinhuoltajuus, viha, toivo, osaaja, pystyvä hahmo joka huoltaa lapsen yksin kun minä en osaa lopettaa haihattelujani.
Sitten etsin ja etsin, mutta kun pääsen perille se on jotain muuta kuin luulin. Tuiran kartano osuu pahaan paikkaan isäni sairauden vuoksi muutenkin. Mutta ovatpahan seinät silti auringon punaamat.
Ja sitten ritari löytää vihdoin itsensä, tarkoituksensa ja tehtävänsä. Mutta kohtaa jälleen todellisuuden, istuu alas, pohtii. Ja luovuttaa. Pitäisiköhän minunkin?
Tämän syvällisen analysoinnin päätteksi palaan siihen seikkaan, että arvostan Rantaa ja pidän hänen töistään todella. En olekaan puolueeton. Suosittelisin Sankaritekoja niille, jotka pohtivat omien tekemistensä tarkoitusperiä, niille, joista tuntuu että elämän todelliset tarpeet vievät liikaa aikaa unelmoinnilta, sekä ihan vain sellaisille lukijoille, jotka pitävät hiljaisesta kerronnasta ja kauniista kuvista. Vesivärien käyttö on aina plussaa.
Anteeksi jaaritteluni ja raivostuttavan pitkät lauseet.
