Vähän hirvittää vastata tällaiseen ketjuun, etenkin kun tietää ettei meikäläisen kynänjälki kaikkia läheskään miellytä, enkä selkeästi ymmärrä sitä täysin edes hävetä.
Tämä itsekritiikki on aina ollut minulle hieman hankala paikka, sillä jo pienestä pitäen minut kasvatettiin (lähinnä ikätoverien toimesta) olemaan aina muita huonompi altavastaaja, jolla ei liiemmin arvoa ole. Sama luonnollisesti siirtyi siihen mitä ajattelin piirtämisestäni, ja oli vaihe jolloin en sitä tehnyt kuin pöytälaatikkoon.
Sittemmin on asenne hieman muuttunut, ja nykyään sitä piirtää vaikka uhallakin. En edelleenkään ajattele suuria piirustusjäljestäni, enkä edelleenkään kykene elättelemään mitään harhaluuloja sen suhteen, että joskus voisin elää pelkästään sarjakuvia tekemällä, mutta minulla on tarinoita ja ideoita, jotka haluan kertoa enkä totta vieköön aio tuhlata yhtäkään vuotta siihen etten niitä tekisi valmiiksi. Jos nyt päättäisin sen parikymmentä vuotta hioa taitojani täydellisyyteen, niin minuntuurillani todennäköisesti heittäisin veivini ennenkuin saisin mitään julkaistuksi ja se rehellisesti sanottuna vituttaisi (sori, elämässä on vähän liikaakin kokemusta murphyn laista). Tokihan täydellisyyteen pyritään, kritiikkiä kuunnellaan ja yritetään siitä viisastua, mutta se tapahtuu ennenkaikkea sarjakuvatarinoiden tekemisen parissa, ei vain salaa luonnostelemalla ja harjoittelemalla. Jossain määrin siis allekirjoitan senkin mitä Tuipal sanoi, vaikka se onvain oma kokemukseni. Joka hioo niin hiokoon, se on hienoa että tekee kuitenkin, tuli mitä tuli.
eli jatkan sarjakuvien tekemistä, ja suren jälkeni surkeutta sen mitä suren ja nautin samalla sen tekemisestä, olkoon se muille ilostukseksi ja/tai kauhistukseksi, mutta teen kuitenkin vaikka uhallakin. Elämä on lyhyt ja haluan sen aikana edes tämän saada aikaan. Laiskuudesta ei johdu piirustusjäljen karuus, osittain kyse on ihan tyylivalinnasta, osittain siitä että siinä edelleen todella on petrattavaa. Minulla ei vain ole aikaa kovin paljon vain opiskella ja harjoitella. Minulla on koko kolmihenkinen perhe elätettävänä päivätyölläni, puolitoistavuotias poika perään katsottavana ja parisuhteestakin on välillä huolehdittava, puhumattakaan muista stressitekijöistä. Sarjakuvat ovat se oma juttuni ja tekisin niitä vaikkei kukaan painaisikaan. Olen kiitollinen että kuitenkin niin on.
Tämä on minun kokemukseni, se ei vähennä toisten erilaisten kokemusten arvoa, mutta en valitsemaani tietä häpeä.