Minulla on ollut tämä sarjakuvasuhteen uudelleenarviointiprojekti, jonka vuoksi tällekin foorumille liityin; olen ahkerasti uudelleenlukenut vanhoja tuttuja ja tutustunut sarjakuviin, jotka joskus syystä tai toisesta jäivät aikanaan tuntemattomiksi. Niilo Pielinen on ollut ehdottomasti parhaasta päästä näitä uusia tuttavuuksia, ellei paras. Äärimmäisen yksinkertaisesta asetelmasta rakennetaan vähintään nokkelia, parhaimmillaan nerokkaita ja jopa filosofisia ulottuvuuksia omaavia, riemukkaita gageja.
Vertaisin Niilo Pielistä Charlie Chaplinin kulkurihahmoon ihan vakavissani. Näissä on useita samoja piirteitä, ja samanlainen pohjavire (näennäisen simppeli, mutta ennakkoluuloton "luonnollinen ihminen", joka kykenee elämään ja olemaan onnellinen modernissa maailmassa). Vitsit ovat usein myös samalla lailla fyysisiä, niissä on riemullinen suhde elinympäristömme materiaan. Esineet ja materiaalit nähdään uudessa valossa ilman arkisia, niitä koskevia normeja.
N.P. on myös uskomattoman positiivinen sarjakuva asenteeltaan. Ja tämä ilman sitä, että maailmaa katsottaisiin ruusunpunaisten silmälasien läpi. N.P.:ssä myönnetään, että maailma on ajoittain typerä, pikkumainen, rahanhimoinen, saastuttava, toisten näkökulmia huomioon ottamaton, jne... mutta Niilo ei jää tätä suremaan vaan sanoo vain "Pfffttt!" ja ryhtyy miettimään, mitäs uutta hauskaa (tai kilttiä!) hän voisi seuraavaksi tehdä. Niilo on todellinen sankari, joka ei ryhdy koskaan kostamaan sitä, että hänen arvomaailmansa on aivan törmäyskurssilla toisten kanssa. Hänelle luovuus, hauskuus, auttaminen, nauttiminen ja ihmiset (sekä eläimet) itseisarvoisina olentoina ovat elämässä olennaiset asiat. N.P.:ssä on jotain hyvin terapeuttista, parantavaa.
Kaikista tähän mennessä lukemistani Niiloista on juuri tuo numero 739 suosikkini, joka tässäkin ketjussa on pari sivua takaperin väritetty piloille. Kammottavalla tavalla sekainen arkisto voisi monelle olla stressin, ahdistuksen ja häpeän aihe, mutta Niilo Pielinen tekee sinne pesäkolon, jossa paistaa ruokaa, kuuntelee musiikkia ja lepäilee ärsyttävien (mutta nyt rentoutuvien) eläintensä kanssa... jopa Kursio ja kaverit joutuvat antautumaan tämän onnea hehkuvan hetken edessä. Näin selviydytään modernissa maailmassa. Tällaisen sarjakuvan tekemiseen ei piirto- tai kerronnallinen taituruus riitä, täytyy olla henkilö, jolla on näiden lisäksi jotain merkityksellistä sanottavaa. Ja Franquinilla taisi tosiaan olla.