Pyhä arkisuus

[Matti Karjalainen]

Ei ihan jokainen Meti ole napakymppi, mutta kuitenkin, kiitos myös Aapon kynänjäljen, siitäkin sarjasta huokuu sellainen inhimillinen lämpö, aitous... rehellisyys. Tällaista oli elämä.

Meti on epäilemättä lämpimän inhimillinen persoona ja hänen tarinansa aitoja ja rehellisiä, mutta se ei vielä tarkoita sitä, että kyseessä olisi kovin kiinnostava tai hyvä sarjakuva. Kiva tapahan tuo on kirjata ylös isovanhempien kertomuksia ja vastaavanlaista taltiointia on harrastettu myös omassa lähipiirissä, mutta ei kukaan silti odota, että ne sellaisinaan kiinnostaisivat juuri muita kuin asianomaisten lähipiiriä.

Vähän kärjistäen: jos haluan kuulla arkisten ihmisten arkisista asioista, niin siinä tapauksessa on mielekkäämpää keskustella jonkun kanssa kuin lukea vasemmistolehden arkirealistista sarjakuvaa jonkun toisen mummosta tai Kalle Päätalon kuvauksia elämästä Koillismaalla.

Arkipäivä ei voi olla ikinä tylsän arkipäiväistä, aina on itsellä mahdollisuus tehdä päätös toimia. Eskapistilla on tylsää ja ahdistavaa koska hän ei uskalla elää todellisuudessa. Taide on sitä varten että se antaa eväitä ymmärtää todellisuutta, ei paeta sitä.

Väitteistä ensimmäinen toiminee paperilla oikein mainiosti. Käytännössä saattaa olla vähän toisin.

Sanoisin mieluummin, että ERÄS taiteen tehtävistä on auttaa meitä ymmärtämään ympäröivää todellisuutta, vaikka sitten arkirealismin keinoin, mutta onneksi se ei ole sen ainoa tarkoitus.

Sarjakuva, kirjallisuus, elokuva ja musiikki tarjoavat myös myös mahdollisuuden paeta hetkeksi arkipäivän rutiineja, pelkoja ja murheita ja sen lisäksi auttaa ymmärtämään elämää ja ympäröivää maailmaa yleensä. Yleismaailmallisia totuuksia elämästä kun voidaan kertoa niin monella tavalla, kuten Doc Lomapäivä tuossa Dianne Wynne Jonesin suulla totesi.

[Reima Mäkinen]

Arki ja fantasia eivät ole vastapareja, toisensa poissulkevia.

Jotenkin tuntuu että aika harva (tuolla ulkona) ajattelee noin. Curtvile jatkaa ajatustaan:

Mutta sillä ei ole väliä, koska kukaan ei koskaan ymmärrä ainuttakaan toista ihmistä.

Tähän ja sarjakuvaan liittyen voisi avata vaikka uuden Marshall McLuhanlaisen keskustelun siitä onko teksti väistyvä (ja kenties haitallinen) piirre myös sarjakuvassa. Lisääkö vai vähentääkö se ymmärrystä?

Keijo:

Arkipäivä ei voi olla ikinä tylsän arkipäiväistä, aina on itsellä mahdollisuus tehdä päätös toimia.

Komppaan. Arjessa on nimen omaan kysymys siitä miten sitä katsoo. Itse lopetin taiteen seuraamisen ja tekemisen kultaisella 90-luvulla koska katsoin että se ei pysty (hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta) tarjoamaan minulle mitään lähellekään arjen kauneuteen tai esteettisyyteen verrattavia elämyksiä.
Luke Rhinehartin (en jaksa tarkistaa nimea kun se on taiteilijanimi) Noppamies (kirja) kertoo aika hauskasti siitä miten helppoa (ja ehkä vaarallistakin) arkea on nyrjäyttää.

Käytin aikanaan omakustanteita tutkaillessani omaa virtuaalista tuoreusmittaria kuvaamaan sitä miten kiinnostavasta paskasta on kysymys. Ideat on jokaiselle uusia vain kerran. Arjesta on meilläkin kerrottu jo aika monella tapaa arkisesti, niin että töitä saa tehdä jos meinaa oman äänen löytää.
Nyttemmin voisin puhua mieluummin rehellisyydestä. Siis siitä miten rehellinen tekijä on (se näkyy!). Tekeekö omaa vai toistaako kliseitä.
Mummojen (vaareja siellä ei ollu) evakkosarjiskurssillakin oli tämän suuntaista ongelmaa. On helpompi toistaa yhteistä kanonisoitua totuutta, legendoja ja myyttejä kuin näyttää omaa itseä ja sitä mitä todella tapahtui ja miltä se tuntui/tuntuu.
Normikuvaston ja kaavamaisten reaktioiden toistamisella (asrkisestakin aiheesta) monet kuvittelevat ehkä tekevänsä helpommin lähestyttävää kertomusta, mutta  todellisuudessa asiahan on päin vastoin.

Eri asia on sitten se että mitä järkeä on "levitellä itseään" julkisesti? Ja tulisiko siihen ylipäätään pyrkiä?

[roju]

Tää on ollut monelta osin kiinnostava ketju, mutta jossain kohtaa harhautui juupas-eipäs -väittelyyn. Edelleen, hyvät toverit, muistuttaisin niistä itsestäänselvyyksistä, että omaelämäkertakin on lukijalle mielenkiintoisempaa kun sen käsikirjoittaa ja ei se tarina vaan se miten se kerrotaan.

Tulee mieleen esimerkki kirjallisuuden puolelta, Antti Hyryn Junamatkan kuvaus. Taisi olla lukion äikänkirjassani ja luin sittemmin Hyryä enemmänkin. Sekin missä se poika leikkii ulkona auringossa ja lyö polvensa kiveen. Aihe kiinnostaa kiviäkin mutta lukekaa itse, miten se on kirjoitettu. Päätaloa en ole ikinä jaksanut ja melkein reagoin Pertin täkyynkin pyhistä lehmistä mutta pidänpä sittenkin suuni supussa.

Arki itsessään ei ole kiinnostavaa tai epäkiinnostavaa. On vain subjektiivisesti ottaen lukijan mielestä hyviä ja huonoja kertojia.

[JV]

Philip K.Dick kuvasi kirjoissaan arkeaan, William S. Burroughs kuvasi kirjoissaan arkeaan, Grant Morrison kuvaa sarjakuvissaan arkeaan, Alan Moore kuvaa Prometheassa arkeaan .

Todellisuus on sitä millaiseksi sen tekee, käsitteellistä tulkintaa, ja siksi minusta ankeimpaan realismiin pitäytyvät tekijät rappeuttavat viime kädessä koko kansakunnan maailmankuvaa. Taiteilijat promotoivat teoksillaan omaa maailmankuvaansa, ja toivoa sopii, että  heillä on jotakin omaa sanottavaa - jotakin ajan ja vaivan väärtiä.

Taito sanoa se on sitten vasta toissijainen ongelma, mielestäni.

Omaelämäkerralliset sarjakuvat ovat mielekkäitä siinä mielessä, että niistä voi saada jonkinlaista kanssaelämisen tunnetta, kuten Rannan Isi on vähän väsynyt, ja jollakin tasolla Kaisa Lekan jutuissa ehkä yms. Ja se toimii juuri Reiman esittämän rehellisyyden ja Rojun esittämän osaavan kerronnan kautta.

Mutta jos nämäkin tekijät jatkavat koko elämänsä narsistista saagaansa, täytyisi heidän kasvaa koko ajan todella paljon tarkkanäköisyydessään, ja kasvaa ihmisinä, "päähenkilöinä" . Muuten se muuttuu yhtä tyhjän kanssa toisteiseksi jauhamiseksi, kuten jollain Otso Högglundilla, ja ehkä Kaltsullakin (en ole hänen sarjakuviaan menisit töihin -albumin jälkeen lukenut). Ja sama pätee tietysti kaikkiin tekijöihin.

Ihmisillä on ikävä taipumus kaavoittua, pitäytyä vakiintuneissa ajatusradoissa, mielipiteissään - vaikka ne ovat suurelta osin täysin sattumanvaraisten tapahtuma - ja ajatusketjujen seurausta. Sitten kun niitä vielä piirtää sarjakuviksi, on entistä suurempi riski muuttua itsensä irvikuvaksi - supistua karikatyyriksi. Siinä mielessä fiktio on paljon kasvattavampaa, kun pitää asettua myös muiden saappaisiin, oppia useita näkökantoja ja suhteellisuutta.

[roju]

Kyllä minusta kyökkirealismikin voi olla kiinnostavaa, kun arjesta näytetään joku uusi puoli. Pidän tarinoista jotka näyttävät minulle maailmasta uuden kulman. Ei ainoastaan "juuri noin se on!" vaan ennemminkin "ai, se voi olla noinkin!" (Tämä ajatus on Silja Hiidenheimon, ei omani.) Esimerkiksi siitä Hyrystä vielä, lähestulkoon mikä tahansa asia maailmassa on tarkemmin tarkasteltuna äärettömän mielenkiintoinen. Vähän niinkuin viini on viini ja freejazz meteliä, ennenkuin siihen asiaan perehtyy ja löytää siitä äärettömän määrän nyansseja. Niitä ei edes kykene erottamaan aluksi. Tämä minut pitää uteliaana ja nöyränä.

Todellisuus on rikkaampi kuin mielikuvitus, joka ammentaa siitä. On mielikuvituksen puutetta, jos ei näe näiden kahden asian yhteyttä (mihin Velttikin viittasi mainitessaan Burroughsin, Dickin ja muut).

Kaikki eivät kyllä tee taidetta kasvaakseen ihmisinä tai jotain. Eläytyminen muihin on periaatteessa hieno idea, mutta saman ihmisen yhdestä päästähän ne sepitehahmotkin kumpuavat, joten en tiedä opettaako se empatiaa sen enempää kuin on kenenkin kapasiteetti alun alkujaankaan. Itse ehkä varon fiktiota senkin takia, että minusta on suunnattoman vastenmielinen ajatus tunkea omia ajatuksiani muiden suuhun, olettaa mitä he olisivat mieltä, vaikka sitten olisivat fiktiivisiä hahmoja. Kyse lienee kotikasvatuksesta tai jostain: itseäni sepitän surutta, vaikka hahmohan sekin on enkä siis minä itse. Kummallinen blokki siis, tarkemmin ajatellen. Tunnistan kyllä genren rajoitukset, elämäni kun ei ole erityisen jännittävää tätä nykyä ja ne asiat joista saan kiksejä, on kuvattu suht tyhjentävästi jo tuhansia vuosia sitten. En koe tarpeelliseksi lisätä hälyn määrää...   
 
Ns. realismissa tyylilajina yksi ongelma on oppia havaitsemaan tarkasti. Tunnistaa oma näkökulmansa ja osata sitten kuvata näkemänsä niin tarkasti että siitä tulee muillekin ymmärrettävää ja mielenkiintoista. Jälkimmäinen on kerronnan tekniikkaa, se "miten".

[Riekko]

Todellisuus on rikkaampi kuin mielikuvitus, joka ammentaa siitä. On mielikuvituksen puutetta, jos ei näe näiden kahden asian yhteyttä (mihin Velttikin viittasi mainitessaan Burroughsin, Dickin ja muut).

Mieleni minun tekevi tulkita näitä äärirealisminäkemyksiä (tylyn kärjistetysti toki) siten, että hyvä fiktio lasketaan todellisuudeksi (eli osaksi arkirealismin genreä) ja fiktio mielletään ainoastaan huonoksi. Mihin arvon arkirealistit esimerkiksi laskevat Viktor Pelevinin Omon Ra:n tai Stefano Bennin Elianton. Arjen kuvausta vai fiktiota?

[JV]

Todellisuus on rikkaampi kuin mielikuvitus, joka ammentaa siitä. On mielikuvituksen puutetta, jos ei näe näiden kahden asian yhteyttä (mihin Velttikin viittasi mainitessaan Burroughsin, Dickin ja muut).

Ei vaan todellisuus on rikkaampi kuin mitkään määreet mitä sille annetaan, mutta toisaalta käsitteillä ( mitä sarjakuvatkin ovat) mennään aika kauas objektiivisesta todellisuudesta, vaikka sellaista lähtökohtaisesti ei ole olemassakaan, ja siinä mielessä mielikuvitus voi olla rikkaampi kuin se mitä todellisuudesta saa suodatettua - vaikka se mielikuvituskin on loppujen lopuksi todellisuuden suodattamista, ja siinä eksistoimista.  Se on se minun pointti.

Jotakuta kiinnostaa viinien nyanssit, toista postimerkkien, kolmatta kulttuurien sosiaaliset käyttäytymismallit, neljättä jääkiekko, viidettä spekulatiiviset multiversumit, kuudetta talvisodan jossittelu - valinnoillaan ja kiinnostuksen kohteillaan he rajaavat elämästä toisia yksityiskohtia ja lähestymistapoja pois. Ja silti jonkin pienenkin asian ymmärtäminen voi avartaa silmiä paljon laajemminkin. Mutta erityisesti jonkin uuden asian.

Ns. realismissa tyylilajina yksi ongelma on oppia havaitsemaan tarkasti. Tunnistaa oma näkökulmansa ja osata sitten kuvata näkemänsä niin tarkasti että siitä tulee muillekin ymmärrettävää ja mielenkiintoista. Jälkimmäinen on kerronnan tekniikkaa, se "miten".

Aivan niin, se tarkkanäköisyys! Avainsana. Ja sitä ei sarjakuvassa liiaksi ole.

[Grezen]

Sarjakuva on mielestäni siitä kiitollinen taiteenlaji, että vaikka arkirealismia kuinka harrastaisi, on sitä pakko kuitenkin dramatisoida ja rytmittää rankalla kädellä ja mielellään löytää se jokin tiivistetty sanomakin kerrottavaksi (pakollinen loppuvitsi?). Toisilta tämä toki onnistuu paremmin ja toisilta huonommin.

Edelleen kaipaisin esimerkkejä sietämättömän huonosta arkirealistisesta sarjakuvasta ja siitä näkemyksen puutteesta ja kaikesta mainitusta.

Tässä nyt jotenkin tuntuu muutenkin, että arkirealismin puolestapuhujia pidetään automaattisesti fiktiivisempää kerrontaa vastustavina. Vaikka eihän täällä kukaan ole (nähdäkseni edes Keijjo) niin väittänyt. Ainoastaan puolustanut rankasti parjattua arkirealismia lajina muiden joukossa.

[Riekko]

Tässä nyt jotenkin tuntuu muutenkin, että arkirealismin puolestapuhujia pidetään automaattisesti fiktiivisempää kerrontaa vastustavina. Vaikka eihän täällä kukaan ole (nähdäkseni edes Keijjo) niin väittänyt. Ainoastaan puolustanut rankasti parjattua arkirealismia lajina muiden joukossa.

Minusta asia taas on juuri päin vastoin. Fiktio nähdään automaattisesti huonompana kuin arkirealismi, mutta ehkäpä tämän konfliktin sydän piileekin juuri tässä kärjistetysti näkemisessä? 

[Antti Vainio]

Edelleen kaipaisin esimerkkejä sietämättömän huonosta arkirealistisesta sarjakuvasta ja siitä näkemyksen puutteesta ja kaikesta mainitusta.

Yleisön pyynnöstä esimerkki siitä että menee mestarikin välillä vipuun, Laikku nelosesta sarja Runebergin päivä. Mikä on tässä pointsi?

edit. Mun kotimaiset sarjakuvat on pääosin Tuusulassa varastossa joten en pääse nyt kaivamaan niitä. Muistaakseni Kaltsunkin muuten hyvässä kokoelmassa oli joku jätkät juo kaljaa ja puhuu paskaa-tyyppinen viritys joka ei ollut kovinkaan sykähdyttävä. Mä olen edelleen sitä mieltä että arkea on syytä välillä editoida, liioitella ja kärjistää, olen Keijon kanssa jyrkästi erimieltä että arki on aina mielenkiintoinen. Yleensä se ei ole (ainakaan minulla niin että kuvittelisin kaikkien olevan siitä kiinnostuneita), kannattaa valita ne mielenkiintoiset hetket ja kertoa niistä

[Outi]

Sarjakuva on mielestäni siitä kiitollinen taiteenlaji, että vaikka arkirealismia kuinka harrastaisi, on sitä pakko kuitenkin dramatisoida ja rytmittää rankalla kädellä ja mielellään löytää se jokin tiivistetty sanomakin kerrottavaksi (pakollinen loppuvitsi?). Toisilta tämä toki onnistuu paremmin ja toisilta huonommin.

Arkirealismi-sarjakuvista yksi hauskimpia on James Kochalkan strippisarja (www.americanelf.com), kuuluu jokapäiväisiin lukuhetkiini. Kochalka nimen omaan yrittää karata perinteiseltä "ja vitsi loppuun"-tekniikalta ja onnistuukin aika usein. Joskus elämän hetkissä on kuitenkin se hyvä loppuvitsi - ja joskus ei. Pienen tarinan vaikuttavuus perustuu välillä muuhun kuin ha-hauskuuteen.

Puhtaimmillaan arkirealismi lienee just päiväkirja-tyyppisissä sarjakuvissa. Oma elämä on ihan yhtä jännittävää/tylsää kuin Joann Sfarin mutta se vain osaa käsitellä materiaalin paremmin, esittää sen tavalla joka on kiinnostavaa. (Tai ehkä sillä tosiaankin on hauskempia kavereita...) Tuskin juttuja on mitenkään "tarinallistettu", sen verran realistisia ja juonettomia ne ovat. Sama juttu Trondheimilla. Kyse on enemmän näkökulmasta ja "leikkaustaidosta".

Aika monilla on loppunut eväät/jaksaminen kesken, kun ovat pumpanneet sarjakuvia "vain" omasta elämästään. Julie Doucet taisi lopuksi olla aika takki tyhjä omaelämänkerrallisen genren kanssa ja kysyä sopii, mitä uutta sanottavaa Joe Mattilla voi enää olla... Kummaltakin irtosi kuitenkin parhaimmillaan aika herkullisia "arkisia" tarinoita.

[Matti Karjalainen]

Outi puhuu tuossa edellä asiaa leikkaustaidosta ja näkökulmasta. Pitäisikin kaivaa "Minä, Lewis Trondheim" hyllystä ja lukea se uudelleen.

Edelleen kaipaisin esimerkkejä sietämättömän huonosta arkirealistisesta sarjakuvasta ja siitä näkemyksen puutteesta ja kaikesta mainitusta.

Sietämättömän huono on liioittelua, mutta jos tässä kerran ikoneita aletaan seinältä riistää, niin mielestäni Aapo Rapin "Metistä" ja Kaltsun "Menisit töihin" -albumista on vaikea löytää tuota Antin peräänkuuluttamaa kunnollista pointtia. Myös yleensä erinomaista jälkeä suoltavan Pauli Kallion tuotannon heikoimpana lenkkinä pitäisin Laikku04:sta, vaikka siinäkin on hetkensä.

Ja täsmennän vielä, että on niitä hyviäkin, kuten noissa aikaisemmissa viesteissäni mainitut nimet osoittavat, ja esimerkiksi Ville Rannan sarjakuvista minulle on parhaiten kolahtanut nimen omaan "Isi on vähän väsynyt", vaikka fantastisempiakin elementtejä miekkosen tuotannosta löytyisi.

[Doc Lomapäivä]

Kochalka nimen omaan yrittää karata perinteiseltä "ja vitsi loppuun"-tekniikalta ja onnistuukin aika usein. Joskus elämän hetkissä on kuitenkin se hyvä loppuvitsi - ja joskus ei. Pienen tarinan vaikuttavuus perustuu välillä muuhun kuin ha-hauskuuteen.

Karvat nousee pystyyn! Mikään ei ärsytä niin kuin strippi joka näyttää siltä että siinä on vitsi mutta ei olekaan. Kemin sarjiskisassa näitä palkitaan vähintään yks per vuosi. Okei, strippimuotoa voi käyttää monenlaiseen eikä muodon tarvitse olla nivottu automaattisesti loppuvitsiin, mutta joskus toivoisi että opeteltaisiin ensin kertomaan vitsi ja sitten alettaisiin laajentamaan muotoa, kuin että mentäisiin perä edellä puuhun ja vain söhelletään jotain.

[Doc Lomapäivä]

Todellisuus on sitä millaiseksi sen tekee, käsitteellistä tulkintaa, ja siksi minusta ankeimpaan realismiin pitäytyvät tekijät rappeuttavat viime kädessä koko kansakunnan maailmankuvaa. Taiteilijat promotoivat teoksillaan omaa maailmankuvaansa, ja toivoa sopii, että  heillä on jotakin omaa sanottavaa - jotakin ajan ja vaivan väärtiä.

Taito sanoa se on sitten vasta toissijainen ongelma, mielestäni.

Meinasin raivostua tästä mutta onneksi jäin miettimään. Olen samaa mieltä. Totesin että miksi ja miten liittyvät saumattomasti toisiinsa, ne eivät ole ensi- tai toissijaisia.

Ei ole merkitystä sillä kertooko sarjakuva maidon happanemisesta, merkitystä on sillä miksi maito happanee. Mikä on tarinan teema? Happaneeko se esimerkiksi siksi, että hahmot ovat kyvyttömiä hallitsemaan omaa elämäänsä? Happaneva maito on siis vain symboli, seuraus, ei syy. Siinä tulee mukaan tarinan rakenne ja muoto eli miten.

Niin kuin on sanottu, oma elämäkin täytyy dramatisoida. Sieltä täytyy löytää teemat ja symbolit. Jos sarjakuva kertoo pelkästään maidon happanemisesta ilman syvempiä ulottuvuuksia, tarina on huono. Yhtä lailla tarina hyvän ja pahan yhteenotosta on huono samasta syystä. Tapahtumapaikka ja tyylilaji ovat merkityksettömiä kun punnitaan onko tarina hyvä vai huono.

[Curtvile]

Ei ole merkitystä sillä kertooko sarjakuva maidon happanemisesta, merkitystä on sillä miksi maito happanee. Mikä on tarinan teema? Happaneeko se esimerkiksi siksi, että hahmot ovat kyvyttömiä hallitsemaan omaa elämäänsä? Happaneva maito on siis vain symboli, seuraus, ei syy. Siinä tulee mukaan tarinan rakenne ja muoto eli miten.

Niin kuin on sanottu, oma elämäkin täytyy dramatisoida. Sieltä täytyy löytää teemat ja symbolit. Jos sarjakuva kertoo pelkästään maidon happanemisesta ilman syvempiä ulottuvuuksia, tarina on huono. Yhtä lailla tarina hyvän ja pahan yhteenotosta on huono samasta syystä. Tapahtumapaikka ja tyylilaji ovat merkityksettömiä kun punnitaan onko tarina hyvä vai huono.

no nyt 100% samaa mieltä.
Tarina ratkaisee ja se miten se on kerrottu.
Sitten kun tämän teroittaa ihmisille niin alkaa tapahtua jos on tapahtuakseen.
Eli ratkaisevaa on miten ja mitä.

Silti yhä sitä mieltä että se ei riipu onko kyse arkisesta vai ei. Täytyy tehdä ero todellisen ja arjen välillä.
Sisältö voi olla arkea ja totta tai fantasiaa ja totta, saman pätiessä myös toisin päin.
Lähtökohta tai matka ovat vähemmän kuin määränpää.
Enkä ole vieläkään valmis nimeämään huonoja sarjakuvia edes pyydettäessä.