Toi on hyvin kuvailtu, ja tosi asiaa.
Olen huomannut että aloittaessani uutta säännöllistä sarjaa, olen ensimmäiset kymmenkunta jaksoa ikään kuin tuuliajolla, arvaillen mitä tarinan puitteissa saa tehdä ja mitä ei. Tänä aikana rakentuu sarjan formaatti, tai dogma jonka mukaan sen lainalaisuus toimii. Tämä formaatti toimii myöhemmin ikäänkuin automaattina, johon tarvitsee vain kaataa sisään aihe ja sen vastavoima, loppukaneetti tms, ja ulos virtaa valmis sarjakuva. Näin pystyy vaivatta ideoimaan parhaimmillaan jopa 50 - 100 kässäriä päivässä ja valitsemaan niistä parhaat. Aina monipuolisuus ei siis ole eduksi, rajat nopeuttavat työtä.
Aloin käyttää formaattia tietoisesti hyväksi "Saippuaa" -sarjani kanssa noin 1994. Saippuaa oli hyvin tekstipainotteinen arki-puolisivu, joka olisi ollut suoraan piirrettynä pelkkiä puhuvia päitä = tylsä. Niinpä keskustelut piti sijoittaa liikkeeseen, rakentaa kuvakulmista rinnakkaistarina ja sijoittaa useimpiin episodeihin toinen, kissojen näyttelemä sivudraama.
"Kansanmiehen" formaatti on vasta kehittymässä, mutta jo nyt on selvää, että liian monimutkaisia rakenteita pitää välttää, Kansanmies on hengeltään verrattain yksinkertainen mutta ruumiiltaan iso: hän ei koskaan aivan mahdu ruutuun vaan leikkaa siitä ulos. Kulloisenkin vastustajan on pahimmillaan pedattava oma kohtalonsa lähes rautalangasta vääntäen, koska Kansanmiehellä on vaikkakin järkkymätön oikeudentunto, heikko nyanssien taju.
Muistan että ihan ensimmäisiä "oikeita" eli kaupalliseen julkaisuun meneviä pääasiassa yksisivuisia sarjakuviani piirtäessäni (80-luvun alussa) tavoitteeni oli saada joka sivulle yksi ruutu joka olisi näkökulmaltaan uusi, graafisesti näyttävä, ja mielellään kertoisi koko tarinan mikrokosmoksessa kokosivun makrokosmoksen rinnalla; muut kuvat saisivat tarvittaessa vaikka jäädä luonnoksiksi kunhan ne tukisivat samaa rytmiä ja kerronnan virtausta. Se ei ollut huono lähtökohta, koska se pakotti kerronnan subjektiivisuuteen, rakensi dynamiikan ja ennen kaikkea teki lopputuloksesta erinäköistä kuin useimmat muut ajan piirtäjät tekivät.
Ei ole samantekevää, miten käsikirjoituksen tekee. Käsikirjoituksen tulee olla suhteessa tarinaan, kertojaan ja kerrontaan. Muuten syntyy ristiriita.
Hyvä esimerkki tällaisesta ristiriitaisuudesta on vaikkapa Alan Mooren myöhempi tuotanto. Kaikki varmasti myöntävät että
A Small Killing ja
From Hell ovat jo nyt ei kauheaa kuraa, niin kumminkin aika hämäriä opuksia joissa mikään ei aivan osu kohdalleen. Molempien piirtäjien aiemmat teokset, Zaraten
Geoffrey the Tube Train and the Fat Comedian ja Campbellin
Alec osuivat kuitenkin samalla tyylillä naulan kantaan. Mikä on muuttunut ainesosa - Moore on valinnut piirtäjät suhteellisesta tuntemattomuudesta, koska he ovat tehneet samantapaisia sarjoja kuin hänellä on mielessä, mutta osaako (tai viitsiikö) hän sittenkään samaistua piirtäjään? Eivät Swamp Thingitkään heti olleet nerokkaita, nerous löytyi kun piirtäjät oppivat lukemaan Moorea. Mutta toisaalta, mitä sanot jos itse Alan Moore antaa sinulle kässärin? Et ainakaan jätä piirtämättä, oli vaikeaa tai ei.
Kivi