Maxin ensimmäinen ja Manfredin kirjoittama tarina oli mielestäni varsin toimiva. Kässäristä puuttuivat nyky-Texille tyypilliset suuret kasvottomat rosvojoukot, jotka kohtaavat loppunsa tolkuttomassa ammuskelussa. Konnamäärä oli rajattu seitsemään ja poikkeuksellisesti jokaiselle oli laadittu individuaalit kasvonpiirteet ja luonteet ( tai pikemminkin luonneviat). Esimerkiksi Galepillehan riitti, että konnan tunnistaa parransängestä, eli kaikki pahikset näyttivät aina identtisiltä.
Toinen tarina, Viimeinen juna Stonewellista, jääköön toivottavasti Tex historian lahjattomimman käsikirjoittajan Tito Faracin viimeiseksi työksi. Täytyy ainakin toivoa asiaa armollisesti. Tarinaa ei vaivannut pelkästään juonen totaalinen köyhyys, sillä kaiken lisäksi tekeleen kuvittaja Ginotatis esitti työssään selkeitä perspektiivivirheitä.