Tom King kirjoitti 12-osaisen
Rorschach-tarinan, jonka poimin ihan täysin Twitter-suosituksen perusteella.
Kokoelmassa ei pääosassa olekaan Vartijoiden Rorschach-antisankari itse, vaan tietyllä tavalla hahmon ympärille kehittynyt ilmiö (siis sarjakuvan sisäisessä todellisuudessa), eli salaliittoa on vähän samaan malliin kuin Watchmen-televisiosarjassa. Tarina itsestään on murhamysteeri, tai tarkemmin sanottuna epäonnistuneen salamurhan jälkeen päähenkilöllämme, tavanomaisella etsivällä on käsissään kaksi ruumista, joista toisella on Rorschach-naamio päässä.
King ei mielestäni puhuvine päineen sovi aina täysin supersankareita kirjoittamaan, mutta tässä etsivätarinassa käsikirjoittaja on selkeästi vahvimmillaan. Tässä kerrottua tarinaa itseään merkittävämpää on nimittäin se, kuinka tarina on kirjoitettu. Rorschach on hallittu suoritus, sanoisin jopa että paras Kingiltä lukemistani tarinoista.
Toisinaan on laitettava kuriin sisäinen kriitikko, joka tahtoo iskeä hampaat irvessä kaikkein hiuksenhienoimpiin nipotuksenaiheisiin, mutta sekin mutisee välillä lähinnä siitä syystä että kyseessä on Vartijat-tarina. Jos pystyy antamaan anteeksi tarinan pienen puuduttavuuden, niin kyllä tässä käytetään
Alan Mooren luomia hahmoja erityisen luovasti. Jos
Darwyn Cooken Before Watchmen -osuuden pystyi lukemaan nikottelematta, niin pitäisi tämän mennä ilman moraalipaniikkia.
Tarinaan on punottu monta sarjakuvaharrastajalle jännää pikku juttua, erityisesti muutama sarjakuvan merkkinimi tekee cameon, mutta näiden selittämisen tehköön ensimmäisenä vastaan osunut
artikkeli (spoilaa, linkki Polygon-artikkeliin).
On tämä hieman kyllä pitkä, joten kun oma keskittymiseni oli jo ehtinyt herpaantua, nousi kiinnostus jälleen arvattuani mitä tuleman pitää. Tämä ehkä kavaltaakin oikeastaan opuksen suurimman puutteen, eli King vaikuttaa luottavan lukijoidensa jaksavan puskea vakavaa, kirjallista tuotosta väsymättä eteenpäin ilman suurta motiivia siihen, että motiivi löytyy. Siitä ei voi sanoa tietenkään puolta sanaa, mutta kun sen ensin oivaltaa, niin King sen sitten myös alleviivaa. Sekään ei tietysti lopulta riitä, vaan asia juntataan läpi niin suoraan, että voidaan olla varmoja tyhmemmänkin olevan kartalla. Ja näin sisäinen kriitikko tuli jälleen lopulta esiin, mutta nyt oli ihan syytä tullakin.
Jorge Fornés (piirros) ja
Dave Stewart (värit) kannattelevat tarinaa upeasti aivan suorilta käsin, ja teos on perin juurin tunnelmallinen vaikka käsikirjoitus tuskin antaa kuvittajille tilaa loistaa.