Olen tietenkin vasta lähestymässä 25v:ttä ikävuottani, mutta tartun haasteeseen!
Yhden perusidean läpipieraisema, monipuolisesti toki tätä yhtä ideaa ja siitä kiitos.
Niin, yleensä tarinoissa on vain yksi perusidea. Ei nyt kovin montaa tarinaa tule mieleen, jossa olisi ollut useita perusideoita. Mooren ajatus jossa suhteellisen 2D-hahmoista tehdään flashbackeillä oikeita ihmisiä, tavalla jolla heidän aiemmat kokemuksensa linkittyivät ratkaisuiksi nykyhetkessä oli ja on edelleen suhteellisen originelli.
Tietenkin tarinan tylsyys on helposti tarkistettavissa yhdellä tapaa; jos sinusta sarjakuvan pointti oli pahiksen pysäyttäminen, niin totta hitossa se oli tylsä. Juonihan katkesi sadoiksi sivuiksi kun mietittiin Manhattanin, Silkkiaaveen ja muiden taustakertomuksia. Toisaalta, jos ajattelee että koko mysteeri oli vain Mooren idea luokkakokouksesta - saada vanhat tuttavat läpikäymään menneitä ja miettimään omaa historiaansa.. niin tarinassa ei ollut oikeasti yhtään ilmaa.
Sankarien inhimillistäminen ja "myyteistä riisuminen" (Entmythologisierung) olisi toiminut paremmin jos kaveri olisi tiivistänyt ja karsinut kässäriään.
Se sankareiden inhimillistäminen oli oikeasti vain sivujuonne. Tarina olisi toiminut yhtä hyvin jos se olisi kertonut konkurssin partaalla olevasta firmasta tai palomiehistä. Se oli kertomus ihmisistä, siitä miten historiamme vaikuttaa nykyhetkeen ja tekemiimme päätöksiin.
Tarinan (sen nykypäivä-osion) olisi voinut kertoa parilla ruudulla flashbackejä siellä täällä, mutta sitten kysymyksessä olisi ollut kuin Indiana Jonesin origin-stoori; koko miehen elämä johtuu yhdestä sunnuntaista jolloin tapaa joukon rikollisia..
Erityisen ongelmallista mulle on se että alkaa lukiessa arvaamaan jatkoa ja juonenkäänteitä jota tapahtui tässä sarjiksessa paljon.
Viitannet ainakin Silkkiaaveen sukutaustaan? Tietenkin se oli selvää jo etukäteen. Sehän oli koko Manhattanin pointti, kun hän keskustelee naisen kanssa Marsissa. Moore käytännössä tavasi asian muutamaankin kertaan tarinan aikana. Se oli yllätys vain Silkkiaaveelle. Kaikki muut tiesivät.
Ja älylliseksi nautinnoksi ei riitä se että kuvakerronta (vai miten te enemmän harrastaneet sen sanottekaan) äh, esmes liukumat kappaleesta toiseen sommitellaan assosiaatioketjujen varaan.
Sen ei ollut tarkoitus luoda älykkyyttä, sen oli tarkoitus todistaa mitä sarjakuvalla voidaan tehdä kun käsikirjoittaja tietää kuvittajan rajat ja hommaa ei ole yksinkertaisesti kirjoitettu ikuisesti jatkuvaksi saippuaviihteeksi, jota kukaan ei muista kahden vuoden päästä. Ei siis niinkään "maailman paras" vaan lähinnä "standardi johon kaikkien pitäisi pystyä, jos tavoitteena ei ole vain seuraava palkkashekki".
Tuohon maailmanaikaan oli yleistä, että käsikirjoittaja ei tiennyt kuka sen sarjakuvan lopulta piirtää ja tussaa. Sitten voi tapahtua noloja juttuja, kun käy ilmi että käsikirjoituksessa on paljon vaikkapa hevosia mutta kuvittaja osaa piirtää vain koiria. Se että Moore vaivautui kuvailemaan ja miettimään kaiken hyvin yksityiskohtaisesti, ja että hän teki sen tavalla jonka Gibbons pystyi toistamaan, ei ollut itsestäänselvää.
Näin koki viittäkymppiä lähestyvä ja niin paljon enemmän teitä nuorempia kokenut ja lukenut.
Kokeneisuus ja lukeneisuus eivät ole iästä kiinni. Mutta tietenkin vanhempana sinulla on ollut potentiaalisesti enemmän mahdollisuuksia kerätä sitä; toinen asia on kuinka paljon olet tähän mahdollisuuteen tarttunut.
(Joko verenpaine alkoi jollain jo nousemaan? Kannattaa kuitenkin muistaa että minä ja samalla tavalla ajattelevat olemme oikeassa.)
Miljoonat kärpäset eivät voi olla väärässä jne. Tietenkin kummallakin puolella aitaa on uskomattomasti porukkaa, mutta pidän merkitsepantavana että et vaivautunut tai kyennyt viittamaan mihinkään tarinan yksittäiseen kohtaan, päättäen sen sijaan kirjoittaa pitkähkön viestin joka tiivistyi "mä en tykännyt tästä lol ihan paska".
