Tartuin Curtvilen vinkkaamaan
A Walk Through Hell -sarjaan (12-osaa, kustantajana Aftershock).
Tässä yliluonnollinen on heikointa antia, ja tosimaailman kauheudet lasten silpomista myöten vaatii hyvän vatsan. Kuvottavinta osuutta myöten kamaluudet esitetään lukijalle tyynen toteavasti.
Visuaalisen kauhukuvaston – jota on verrattain vähän – sijaan Ennis kahmii ihmismielen syövereistä sellaista pahuutta mitä Dean R. Koontz 90-luvulla monisanaisemmin koetti tavoitella.
Koontz nousi mieleen siinä, että joku joskus 90-luvulla kuvasi kauhun kirjoa akselilla, jonka eri päihin hän asetti Kingin ja Koontzin. Jos sietää latistavan lähtökohdan, niin Ennis on jälkimmäisen kanssa samassa päädyssä siinä mielessä, ettei tarinassa ydinperhe ole kuin lihamyllyn jauhamaksi päätyvää materiaa.
Goran Sudžuka tavoittaa kylmäävän tarkasti Ennisin hakemat sävyt. Kuvituksen tasainen eleettömyys työntää kamaluudet lukijan silmiä kohden voimakkaammin. Osaltaan minimaalisuus yliluonnollisen kuvaamisessa on saman vaikutelman hakemista, mutta monesti nousee mieleen epäilys, että olisivatko laskeneet elokuvatärppinä sen varaan, ettei tässä paljon lavastusbudjettia vaadita.
Sen sijaan selvä kauneusvirhe on, että suurten kuvioiden jo liikahtaessa eteenpäin, lehden päätteeksi pakotetaan kauhusäväyksiä. Tavanomaisesti juuri lehtiformaatin luoma rytmitys hallitaan mestarillisesti, mutta tässä rutiini toimii pahasti itseään vastaan.
Ennis kauhoo kauhulaarista kaksin käsin mikä vain koossa pysyy. Taustatarinaan, joka kertoo kahden FBI-agentin työstä vastenmielisen tapauksen parissa, on lisätty syytetyn lisäksi näiden agenttien taustatarinat sekä JFK-salaliittoa hipovan tason juonikudelma ja yleisempää reaktiivista kommentointia Trump-landian menosta.
Koontzin lisäksi mieleen juolahtavat saman kauden Vertigo-sarjat, joita Suomessakin julkaistiin antologiaformaatissa (Hellblazer, Shade). Tässä on ikään kuin samankaltaista kaikkea yhdistelevää energiaa.
Kaikkineen tämä on kuitenkin liian sotkuinen paketti. Tunnustan, että kokoelmamuodossa tämä olisi varmaan jäänyt kuudenteen numeroon. Kuitenkin se paras osuus, mikä lupaa kokonaisuuden ryhdistäytyvän tulee vasta sen jälkeen.
Sotkuisen kokonaisuudesta tekee sekin, kun Ennis sallii lukijan itse päätellä, oliko tarinassa lainkaan mitään yliluonnollista. Jo pelkästään yliluonnollisen selittäminen mielenhallintatekniikoilla olisi pitänyt runtata suoraviivaisemmin lävitse. Ennis antaa viitteitä, silloin kun voisi yhtä hyvin moukaroida ideansa sanoiksi.
Spoilerin sisältämän huomioiden tämä pitäisi lukea toiste lävitse, mutta minusta tuntuu etten tahdo tähän koskea enää koskaan.
Huolimatta siitä, etten tästä pitänyt – henkilökohtaiseen makuun tarpeettomasti kaikella pahuudella mässäilevä, ja vaikeasti kenellekään suositeltava – ei tarkoita etten näkisi tämän arvoa teoksena.
Kertalukemalla tulkitsin tarinan nimeään myöten allegoriaksi siitä, kuinka ihminen/ihmiskunta tekee oman helvettinsä.