Täällä päässä petyttiin Black Holeen, olen tarvittaessa pahoillani.
Jumalaista piirrosjälkeä silti, mieltyi jonnekin Bollandin ja Hernandezien välimaastoon. Kaiken muun kivan lomassa huomio kiinnittyi etenkin silmien pupilleihin, jotka olivat täydellisiä palloja!
Saattaa olla myös, että ne kirotut kansitekstit aiheuttivat meikäläisellekin liikaa tietynlaisia ennakko-odotuksia. Eihän tämä mitään Parasyteä ollutkaan.
Vertailukohteeksi muodostui minullekin Ghost World, en tiedä, onko se sallittua. GW:ssa on samantapainen kasvukertomus tiiviimmin, BH oli tosikkomaista pilvenpolttoa, tekstiruutujen viljelyä, tympeää teiniromanssia friikkivivahtein. Välillä nähtiin unia, verukkeina taidenäyttelyruuduille. Viimeisen luvun koittaessa sitä vain nosti kädet pystyyn ja totesi itsekseen, että eihän tästä sen selvempää tule.
Black Hole oli kuin ylipitkäksi leffaksi tuotettu Twilight Zone -jakso. Monisatasivuisuuden pitäisi mielestäni aina olla jotenkin perusteltua. Sarjakuvaromaanissakin pitää olla romaanin verran substanssia, nyt sitä oli novellin verran. Sama homma soveltuu musiikissa: yli kolmeminuuttisen piisin olemassaolo pitää jotenkin perustella. Lisäksi mikään teos ei saisi vaatia useampaa katselukertaa: ekalla kerralla pitää jäädä edes jonkinlainen punainen lanka käteen.
Jos arvostaa enemmän särmikästä juonta kuin viipyilevää tunnelmaa, Black Hole esittäytyy junnaavana kahvinjuontisarjakuvana, jonka tylsämielisistä hahmoista ei jaksa välittää. Senhän tästä oppi, että huumori importoitiin Seattleen vasta 80-luvulla, jos vielä silloinkaan.
Muistakaa kuitenkin, että tämän kyseenalaistuksen on kirjoittanut mies, jonka mielestä kaikkien aikojen paras sarjakuvaromaani on Ed-iloinen klovni.
Säästäväismielisille tiedotettakoon, että Adlibriksestä Black Holen muuten saa n.17 eurolla, vink vink.
