Millään toisella taiteenlajilla ei ole niin surkeaa ja matalamielistä perintöä kannettavanaan kuin sarjakuvalla.
...
Jos verrataan elokuvaan, sarjakuvassa ollaan vielä vaiheessa, jossa mustavalkoisella mykkäfilmillä pieni pukumies kompastelee hatun ja kepin kanssa, ja joku kankaan edessä paukuttaa epävireistä pianoa taustamusiikiksi.
Millaisia kokeiluja sinä sarjakuvaan kaipaat, Ville? Minun nähdäkseni sarjakuva on täynnä kokeilevuutta! Yleisesti ottaen sarjakuva tekijöiden ilmaisu on paljon heterogeenisempaa kuin elokuvakerronta, joka useimmiten pyrkii olemaan mahdollisimman huomaamatonta - palvelemaan tarinaa. On elokuvataiteessa toki suuret mestarinsa, ja kokeellisen elokuvan piirinsä - mutta kysehän on aivan nanopromilleista audiovisuaalisen tuotannon meressä, jossa ymmärtääkseni pornoteollisuus johtaa tanko pystyssä nimikemäärissä.
On paljon sarjakuvaa, joka on tietyn elokuvallisen tai eurooppalaisen pallopää-kerronnan konventioilla rakennettua - samasta syystä kuin elokuvakerronnassakin, lähtökohta on helpossa ymmärrettävyydessä, mutta silti, kuten totesin, siinä on enemmän liikkumavaraa kuin audiovisuaalisessa kerrontaperinteessä - ja kliinisen kamerakuvan sijaan kuvallisuus on toteutettu yksilöllisellä kädenjäljellä.
Amerikkalainen viihdesarjakuva tuottaa paljon epäpersoonallisia tusinatekijöitä, mutta sen siipien alla on myös kehittynyt liuta huikeita taiteilijoita, joiden arvo on ymmärretty myös muiden taiteen ja viihteen alueiden puolella. Jos kaipaat kokeellisuutta, tsekkaa Sienkiewiczin Stray Toasters, David Mackin Kabuki, Alan Mooren ja J.H. Williams III:n Promethea. Vasemman laidan artsukokeelliset Kramer's Ergotit saattaa ollakin tuttuja.
TImolle taasen:
Oli kyse tietystä modernin taiteen kehitysvaiheesta, jossa Joycen, Beckettin, John Cagen, Picasson ja kumppanien repäisyt olivat akuutteja syntyäkseen. Sarjakuva ei siinä vaiheessa kuulunut kovien taiteiden joukkoon, jotka kulkivat vääjäämätöntä itse-evaluaation polkuaan - se säilyi neitseellisenä tietystä nihilismistä, joka (post)modernismin summana oli.
Ylipäänsä voisi heittää kysymyksen siitä, onko enää mahdollista tehdä Suurta Taidetta - syntyykö enää uutta Karamazovin veljeksiä, tehdäänkö uutta Stalkeria. Jos tehdäänkin, on epätodennäköistä, että ne keräävät merkittävää, kulttuurin läpileikkaavaa, huomiota osakseen - viihdekulttuurin markkinamelun alta.
Tässä ajassa sarjakuva on mitä relevantein ilmaisumuoto esittämään henkilökohtaisia visioita, olivat ne viihde/taide-spektrissä millä kohtaa tahansa.