War Machine -kokoelmat, eli numerot 218-228 kahdessa osassa voi lukea kahdella tavalla.
Ensimmäistä kokoelmaa voi lukea kuin jotain omakustannetta tai pienkustantamon julkaisua, jossa asenne ja tekemisen hyvät puolet kantavat läpi huonoimmista ideoista ja pahimmista dialogeista. Vaihtoehtoisesti sitä voi lukea vihaa puhkuen, kuinka Marvelilla pitäisi olla joku perustaso edes näissä perushahmojen tarinoissa, mutta varmaan kaikki oikeat kuvittajat olivat taas kiinni jossain crossoverien tyhjänpäiväisissä spin-off-sarjoissa. Siihen päälle voi vetää, että kuvitus on täyttä kuraa, aseet pahimmillaan Rob Liefeld -designia, ja Tuomarin War Machine -haarniskan pitäisi edes näyttää summittain Rautamieheltä eikä Michelin-ukolta. Kirjoitus ei ole sen parempaa, kun rahtialukset uppoavat yhdestä tällistä ja muutenkin on camp-henkeä.
Aloitin jälkimmäisellä, mutta sitten vedin henkeä ja mietin että miksi minä edes harrastan sarjakuvia tällä tyylillä. Kun tämä oivallus ehti kalloon, totesin että yhtä hyvin voin keskittyä nauttimaan siitä puolesta mikä on hyvää ja kiskaisin kokoelman loppuun sillä mielellä, että tahdon viihtyä.
Suosittelen tätä jatkossa itselleni, vähemmän stressiä ja enemmän kivaa. Se on muutenkin kuin punaviinien juominen, joskus erinomainen Merlot tai Carmenere menee nautiskeluun, mutta joskus sitten vain punkkua että tulee rento olo. Tämä on punkkuvertauksena sellainen hanapakkaus, joka ostetaan ensimmäisestä Carrefourista että meno on mukavaa etelään saakka.
Matthew Rosenberg kirjoittaa jatkoakin, joka varmaan enempi maanläheisenä taas menee paremmin alas kuin tämä Franken-Castle. Hän myös kirjoitti ensimmäisen kokoelman loppuun pohdintaa Tuomarin hahmosta, joka kahdessa kappaleessa kyllä tiivistää hahmon paremmin kuin itse osaisin Tuomarin ja Tex Willerin muuttumattomuuden neljänkymmenen vuoden harrastamisen jälkeen summata. Pisteet tässä välissä siis Rosenberg-Jarkko 1-0.
Guiu Vilanova kuvittaa ihmisiä jokseenkin kelvollisesti, mutta muu on kyllä melkoisen hahmotelmaa, joka luottaa vahvasti siihen, että Lee Loughridge värittää voiton puolella. Ja värittää kyllä to-del-la hyvin, kuten värittää vielä toisen kokoelmankin.
Hyvä kuitenkin että toisessa kokoelmassa vaihtuu jo kuvittaja, Stefano Landini, ja Vilanova ilmeisesti saa kriittisen lisäajan hioa omat numeronsa kohdalleen, mikä värittäjän tuella riittää täysin. Sitäkin parempi on, että Rosenberg kirjoittaa hyvää supersankarihenkistä menoa ja meininkiä ensimmäisen kokoelman epäonnistuneen sovitetaan supersankarit tosimaailman ongelmiin -kuvion jälkeen.
Digiharrastamisesta tulee minulle kova ähky, jonka lääkkeeksi olen oivaltanut kokoelmat. Jos näitä lukisi erillisnumeroissa, niin lukeminen mössööntyisi sellaiseksi hahmottomaksi harmaaksi massaksi. Kun vaihtaa kokoelmaa, ymmärtää että edellinen juttu oli nyt siinä ja nyt luetaan taas jotain muuta.
Kakkoskokoelmasta nautin ensimmäisestä sivusta viimeiseen ilman nörttiöyhöytystä. Jos tappoviihdettä voi kuvailla hilpeäksi, niin tämä vetää koko skaalan hilpeydestä draamaan. Aika jännä paketti, joka veti suupielet hymyyn.
Odotukset ovat korkealla Rosenbergin seuraavan Tuomarin alla. Ja kun otan ne luettavaksi, tartun sillä mielellä että viihdyin nyt, joten voin varmaan viihtyä jatkojen tapauksessakin.
