loput ovat aina olleet ihmistä ymmärtäviä.
Tämä on enemmän Ennis-ketjun asiaa, enkä nyt käy jotain 2000-luvun juttuja kahlaamaan, että osaisin tämän paremmin pukea sanoiksi, mutta Ennisin inhimillinen puoli oli vielä joskus 2000-luvun taitteessa sellaista heikkouksille ja erilaisuudelle nauramista: "Ha ha, siinä se istuu pyssyn piippu suussa, eikä se uskalla." Dillon oli tuollaisen shamingin kuvaajana ihan ykkönen. Väsyneitä, nujerrettuja katseita, alaspäin vetäviä hartioita jne.
Iski deja vu kun näin tuon edellisen kirjoittamani viestin, joten olen tätä varmaan pyöritellyt jo aiemmin, mutta Parlov välittää aika huikeasti mm. sen kohtauksen Platoon-jutun lopusta, jossa radiomies lähtee paikkaamaan virhettään.
Siinä tulee juuri tuo tavoittelemani ENTISTÄ ENEMPI inhimillisyys, kun radiomies voittaa kuolemanpelkonsa – eteenpäin ajava velvollisuus aseveljiä kohtaan tuskin olisi johtanut samaan yksilösuoritukseen ilman painostavaa syyllisyyttä. Tämä on hienosti kirjoitettu ja mestarillisesti kuvitettu kohtaus.
Ja mitä pitäisi miettiä tarinan lopetusruudusta. Siinä Ennis yhdellä eleellä välittää lukijalle sen, ettei Frank Castle ollut vielä tuolloin kuollut.
Tuo viimeinen ruutu on ristiriidassa sen kanssa, että Ennis nostaa tarinan aikana uudelleen esille muiden kirjoittajien kehittämän idean (vai olisiko ollut kuitenkin Ennisin oma idea sieltä vakavammasta Max-sarjasta) siitä, että Tuomari syntyi jo Vietnamissa ja perheen menettäminen oli vain tekosyy verenvuodatukselle.
Tuon keskustelun merkitystä (viittaan siis kohtaukseen, jossa Frank ottaa esiin valokuvan vaimostaan) ei voi ymmärtää, jos ei Tuomaria tunne syvemmin jo pidemmältä ajalta.
Oliko lopetusruudun tarkoitus yksinkertaisesti kumota tuo teoria? Olisiko Ennis tahtonut jättää tuon ajatuksen ilmaan, lukijan päätettäväksi? Itse veikkaan jälkimmäistä.
Tästä syystä The Platoon siis jää väliinputoajaksi. Se on jossain sotajutun ja Tuomari-tarinan välimaastossa. Sotajuttuna sitä on vaikea suositella, koska sen ydin on Castlen henkilöhahmossa, mutta Tuomarin ystäville se voi olla liiankin sotajuttu. Vähän samaan tapaan kuin Tuomari on supersankari, mutta Ennisin Tuomari ei sitä ole. Siitä syystä The Platoon on ensisijaisesti Ennisin ja Parlovin faneille.
Tykkään kuitenkin tästä uudesta Ennis-tyylistä enemmän, mutta iän tuomaa ihmisen ymmärtämistä, itsensä ja muiden, on tarttunut itsellekin matkalla.
EDIT: Olen ylistänyt samojen tekijöiden Fury-sarjaa My War Home By ihan
oman ketjunsa edestä.