Oikein tiedä mistä aloittaa, mutta yritetään
Sääntönsä ne on sodankäynnilläkin, vaikka niitä rikotaankin. Kyllähän Tuomari enemmän tällaiselta järkkyneeltä sielulta kuin sotilaalta vaikuttaa Vietnam-kokemuksistaan huolimatta. Armeijan kaltainen yhteisö puuttuu Tuomarin taustalta.
EDIT: Siis tarkoitan, että huolimatta Tuomari-juttujen runsaasta sotaretoriikasta ja Vietnam-takaumista hahmo on kuitenkin tämmöinen enemmän tämmöinen höyrähtänyt yksinäinen susi ja siinä mielessä enemmän velkaa "Väkivallan viholliselle" kuin jollekin James Bondille tai vastaavalle.
Sotilas ei tarkoita mallina varuskuntahenkilöstöä, varusmies ei ole sotilas.
Sodankäynnissä on säännöt ja niitä rikotaan kaikkien osapuolten toimesta solkenaan. Mutta kun rinnastus ei toimi.
Hyvä ja tehokas sotilas ei ole se joka tottelee uskollisesti ja nielee propagandan. Tehokas sotilas on se joka surmaa vihollisen.
Tässä monilta hämärtyy ero poliisin ja sotilaan välillä ja poliittisesta kannastaan riippuen eroa eiedes haluta nähdä.
Tarpeeksi vasemmalle ja esikuntakirjurikin on sadisti joka raiskaa ja surmaa vain tappamisen ilosta kun taas tarpeeksi oikealle ja lasten seivästäminen pistimiin on vain oikeutettua ennaltaehkäisevää sodankäyntiä.
Tehokas sotilas on yhtä kuin tehokas tappaja ja tähän sotilaskoulutus varsinkin suurvalloissa on pyrkinyt ehdollistamisen kautta heti kun tajusivat suurimman osan ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa ampuneen tarkoituksella ohi, ilmaan jne.
Vietnamin aikoihin oli jo ehdollistava, epäinhimillistävä koulutus jossa opetetaan tappamaan kohde, vihollinen. Tämä yhdistettynä sodankäynnin traumatisoivaan luonteeseen johti osaltaan PTSD väkivallan nousuun Korean ja Vietnamin sotien jälkeen.
Tämähän on osa ongelmaa nyky-yhdysvalloissakin PTSDn seuramukset ja ehdollistettu vastetoiminta ynnä olematon psyykkinen terveydenhuolto on yhtä kuin ongelmia.
Tämän kuvauksessa (edes subtekstina) Tuomarin/Rankaisijan sarjakuvat ovatkin parhaimmillaan olleet, eivät siinä tusinarytinätoiminnassa.
Höyrähtänyt yksinäinen susi vertaus ontuu minusta tuossa pahemmin. James Bond on salamurhaaja, hallituksen palkkamurhaaja kun taas Brian Garfieldin kirja sukeltaa oman käden oikeuden problematiikkaan Paul Benjaminin kautta. Charles Bronsonin tähdittämät toimintaelokuvat ovat kirjasta kaukana, mutta niidenkin Paul Kersey on tasapainoisempi kuin nollanollatappajan moraaliton ote.
Jossain suomeksikin julkaistussa Tuomari-tarinassa muistaakseni miehen piilopaikkaan johtavan kiviportaikon syvennyksessä oli pääkallo. Häiritsi vähän.
Ted Bundy -dokumentti oli hiljan tullut televisiosta, ja kyseinen sarjaamurhaaja siis piti ihmispäitä keräilykohteina - sen jälkeen aina yhdistin nämä kaksi murhamiestä toisiinsa, toinen tosi, toinen fiktiivinen.
jos fiktiivisyys ei sotke niin erot ovat selkeät:
Frank Castle on lähempänä reaalimaailman sotilaita jotka ovat liian hyviä tappamaan kanssaihmisiään, mutta Bundysta eroten ei ole raiskaajamurhaaja. Tuomarin metodologia ei pohjaa seksuaaliseen palkitsevuuteen.
Tuomarilla on moraali, joka pohjaa drakoniseen oikeuskäsitykseen, ei seksuaalipatologiaan.
Itse en pysty suhtautumaan pääkalloihin reaalimaailmassakaan mitenkään ihmeellisesti, tutuilla kun ihmistenkin sellaisia hyllyissään on. Toki ovat arkeologeja ja lekureita, mutta pääkallossa ei ole ihmeempää ole kuin luuta.
Asiaan voi vaikuttaa oma luonnontieteellis-ateistinen maailmankuvakin.
Aika on muuttunut toki. Frances Larsonin oiva Severed: History of heads lost and heads found käy juuri irtopäiden kulttuurista taustaa ja nykyhetkeäkin läpi.
Toisen maailmansodan USAn veteraanithan lähettivät verrattain usein sydänkäpysilleen irtihakatun japanilaisen pään josta keiteltiin lihat pois kuten tässä
toukokuun 1944 Life lehden kuvassa jossa daami kirjoittaa kiitoskirjettä.
Pääkallohan symboloi, mielestäni toisin kuin Les Daniels Marvel-teoksessa rinnastaa (ulkomuistista mukaellen ”Kapteeni Amerikan tähtilipun idealismin sijaan Tuomari käärii itsensä piraattien kyyniseen pääkallolippuun...”), kuolemaa jonka lähettiläs Castle on kaikille rikollisille jotka vaanivat viattomia.