Tuossa Facebookin keskustelussa Korhonen sanoi, että jatkokertomuksesta huolimatta osat ovat itsenäisiä. Väite ei täysin pidä paikkaansa eikä se päde etenkään sarjan viimeisen osan kohdalla, sillä sitä on vaikea ymmärtää ilman aiempia osia.
Korhonen myös mainitsi odottaneensa, että hän saa kovasti kritiikkiä Barksin ja Rosan tarinoiden tapahtumien yhdistämisestä näihin päiväkirjoihin, mutta kuulemma vain yksi norjalainen oli arvostellut siitä että hiiriuniversumi oli sotkettu ankkauniversumiin.
Kaikkiaan tämä oli minusta lukemisen arvoinen sarja, mutta kuten todettu, tempo olisi saanut olla rauhallisempi. ADHD-koohotusta oli kamalan paljon. Tapahtumia sivumäärään nähden olisi pitänyt vähentää rutkasti.
Mielestäni käsikirjoitusta olisi muutenkin pitänyt hioa pikkuisen enemmän. Mainitsin jo aiemmin epäuskottavan viestinnän ja matkustamisen. Kojeiden voimanlähteitä 1800-luvulla ei ollut aina otettu huomioon, viimeisessä osassakin köysiradan hissi on aika mahdoton ilman sähköä.
Tekstiä olisi pitänyt hioa niin, ettei sinne jää sisäisiä ristiritaisuuksia.
Kolmannen osan lopussa luvattiin, että Chilcootin solasta tullaan kertomaan myöhemmin, mutta eipä kerrottu. Kolmannessa osassa tarinan pääpahis lähti Roopen perään Amerikkaan siksi koska hänen apulaisensa eivät onnistuneet Roopen pysäyttämisessä, mutta viidennessä osassa hän lähtikin Roopen perään varmistaakseen, että tämä ei ole joutunut kiipeliin. Neljännen osan lopussa Roopen vastustaja ihmetteli aivan turhaan miten hän löytää Roopen – mitään ongelmaahan ei löytämisessä ollut.
Oli tässä paljon hyvääkin. Korhosen taide oli ehkä parasta koskaan. Myyttisen lännen vaikutelma välittyi. Leikkiminen nykyisten hahmojen esivanhemmilla oli ok.