Eilen oli semmoinen päivä, että huutonetin kautta sain käsiini viimeisen kokoelmastani puuttuneen Suomen MADin, 4/83. Tunnen olevani ihmisenä nyt hieman täydempi. Tuo "videopelinumero" oli viehättävästi vanhennut 32-sivuinen. Jaffeeta, Martinia, Torresia. Satiirina Hill Street Blues. Myös lapsuuden suosikkiani Woodbridgeä oli aukeamallinen. Oli myös jotenkin huojentavaa havaita, ettei paino- ja kielivirheiden esiintyvyys lehdissä ole ennen välttämättä ollut nykyistä vähäisempi, jopa päätoimittajan pääkirjoitus on luvalla sanoen hieman... kömpelö.
Huumori oli myös hellyttävän perinteistä ja kilttiä nykynäkökulmasta. Tai no, ehkä enemmän omasta eritehuumorin kontaminoimasta näkökulmastani: Myrkky-lehti, Tom Bunk ja kumppanit ovat tehneet aivoilleni tehtävänsä vuosien saatossa.
Surullista ajatella, etteivät nykykaksikymppiset todennäköisesti tiedä/muista MADia. En suostu myöntämään tämänkään asian kohdalla inhoamaani "aika aikansa kutakin" -latteutta, sillä nyky-MAD porskuttaa hyvin. Nuo suomalaiset kokoelmakirjat ovat vallan tervetulleita.
Ketkäköhän mahtoivat MADin pelastaa neljännesvuosi-ilmestymiseen lipeämisen uhalta tuossa vuosi-pari sitten? Salaisiksiko on moisten mesenaattien henkilötiedot jätetty?
Olen edelleen sitä mieltä, ettei sana "läski" kuulu MADin sivuille. Muuten tsemppiä tuleviin suomalaisiin MAD-julkaisuihin!
