Noh, mä olen kanssasi eri mieltä, mutta mä olenkin lukenut liian paljon Richard Shustermania
Minusta tutkijat huitelee aivan omia polkujaan kun vertaa ruohonjuuritason tuskassa kieriskeleviin taiteilijoihin.
Postmodernin ajan taiteeseen nuo väittämt tulkinnoista tai teosten oletetuista ominaisuuksista eivät minusta oikein päde. Nykymeininki on taiteentutkimuksessa niin joviaalia että se sulattaa jos jos jonkilaiset tulkinnat teoksista (jopa taiteilijan itsensä esittämän tulkinnan) ja korostaa juuri tulkinnan henkilökkohtaisuutta. Jokainen saa rakennella omat taide-elämyksensä vapasti - ja jos ei jostain duunista satu tykkäämään, niin sekin on ihan kiva asia.
Näin taiteen tutkimuksen opiskelijana väitän kuitenkin, että nykymeininki ei ole mitenkään erityisen joviaalia. Vaikka taidekasvatuksen puolella on jo alettu ymmärtää, että taide ei olekaan välttämättä sitä, mitä Clement Greenberg väitti, niin esimerkiksi taidehistoriassa edetään vahvasti kanonisoitujen teosten mukaan. Ja kirjallisuudessa sitä vasta perinnetietoisia ollaankin, ainakin Suomessa. Meidän lukioissamme opetettu runotulkinta perustuu edelleenkin lähiluvulle, ja samaa lähilukua käytetään oikeastaan minkä tahansa taideobjektin tulkinnassa.
Populaaritaide ei ole vieläkään taidetta, sillä sen asemasta taidemaailmassa vasta keskustellaan. Teoksen tulkitsemiseen on edelleen olemassa tietyt "ohjeet", ja kokemuksellisuus ei vielä kuulu näihin ohjeisiin. Tai kokemukselliseen tulkitsemiseen ei ainakaan kannusteta, sillä se ei anna älyllistä oikeutusta esteettiseen kokemukseen. Ja jo antiikista asti sitä on korostettu älyä ja järkeä ja niiden avulla saavutettua "todellista kokemusta". Esim. jo Platon väitti taiteen olevan pelkkää aisti-ilmiöiden jäljittelyä, kun taas filosofian avulla oli mahdollista tavoittaa "Todellinen kauneus" (eli ideat).
Näkemykseni mukaan sarjakuva astui postmoderniin aikaan vasta vuosituhannen vaihteessa eli noin 20 vuotta kaunotaiteiden jälkeen. Nyt sarjakuvassakin on vallalla samanlainen jako korkeaan ja matalaan kuin vaikkapa kirjallisuudessa.
Tähän voisin vielä huomauttaa, että kirjallisuus kaikissa muodoissaan on ollut elinvoimaista tuhansia vuosia, ja silti edelleenkin riidellään siitä, mikä on "oikeaa" ja mikä "väärää". Kaiken lisäksi erinäiset teokset, esim. Humiseva harju, ovat olleet omana aikanaa populistista roskaa, mutta nykyään ne on vahvasti kanonisoitu korkeakirjallisuuden perinteeseen. Taiteen tutkimus ei aina tunnu näkevän omaa sokeuttaan, ja toisinaan se turhauttaa.
Mutta Shusterman tarjoaa tähän ratkaisun: filosofian tulee ottaa paikkansa taiteen käsitteen määrittelijänä, eikä jättää sitä taidemaailman tehtäväksi toteamalla, että "taide on institutionaalista". Sillä kuten ainakin mun mielestäni näkyy, se ei toimi.
Jepjep, mut on aivopesty
Edit: meni senat sakaisin. Shusterman siis toivoo että filosofia määrittelisi nimenomaan estetiikan ja esteettisen teorian. Tätä ei nyt pidä sekoittaa kantilaiseen estetiikkaan, vaan S. haluaa että tämä teoria perustuisi nimenomaan pragmatistisen filosofian perusteille. Siitä syntyy tietenkin ensinäkemältä pragmaattisen estetiikan paradoksi, mutta voitte itse lukea sieltä kirjasesta ("Taide, elämä ja estetiikka. Pragmatistisen filosofian näkökulmia estetiikkaan") että miten tämä paradoksi ratkeaa.
En mä kuitenkaan ihan kaikkea kannata, mitä Shusterman sanoo, mutta sen teksteistä saa paljon uusia näkemyksiä. Itse esimerkiksi aloin ymmärtää sen esilletuomien näkökulmien avulla paljon paremmin sarjakuvan (ja muun populaaritaiteen) paikkaa länsimaisessa tutkimusperinteessä.
